Kuningattaren vierashuone.
_Gyges_: En tapa kuningasta.
_Kuningatar_: Siis kuolette itse. (Tarttuu soittokelloon.)
_Gyges_; Malttakaa, teidän majesteettinne. Olen syytön. Tässä on
todistukset siitä. (Näyttää paperikääröä kädessään.)
_Kuningatar_: Mitä tarkoitatte? Mitä siinä on?
_Gyges_: Nämä ovat uusimmat Parisin muotilehdet. Suvaitkaa silmäillä
1921-vuoden naisten juhlapukumuoteja. Rohkenen vakuuttaa, että teidän
kuninkaallinen majesteettinne ei ollut ilkialasti, kun minulla oli
kunnia ja ilo nähdä teidän kuninkaallista majesteettianne pensaan
takaa. Teidän majesteettinne oli silloin oikeastaan miltei täysin
pukeutunut 1921-vuoden Parisin muotien mukaisesti. Aivan »chic».
_Kuningatar_: Niin, niin... oikeastaan... tosiaankin... tietysti,
tietysti, minä olen aina »chic». Olette vain nähnyt minut uusimmassa
europalaisessa muotipuvussa. Saatte pitää henkenne. Menkää tiehenne.
_Gyges_: Hyvästi, teidän majesteettinne.
_Kuningatar_: Seis, seis, odottakaa!... Jättäkää muotilehdet tänne!
Esirippu.
Leipomisen taito.
— Olen tehnyt keksinnön, sanoi ystäväni ja huonetoverini Niemeläinen,
olen keksinyt liisterin!
Minä en vastannut mitään, vaan itkin. Olin jo puolen tunnin ajan
sisäänlämpiävän kaakeliuunimme ääressä koettanut saada sananlaskua »ei
savua ilman tulta» pitämään paikkaansa. Mutta se ei pitänyt. Savua tuli
kuin pienestä valtamerihöyrylaivasta, mutta tulta ei vain näkynyt.
— Tosin liisteri on jo aikaisemminkin keksitty, mutta olen sen nyt
keksinyt uudestaan aivan omintakeisesti, jatkoi Niemeläinen.
— Kuka sinun käski ruveta liisteriä keksimään! Sinunhan piti keksiä
jotakin aivan muuta. Olisi jo aika, että keksisit vehnäleipätaikinan,
muuten sinut paha perii!
Tämä tapahtui niinä suurina sotavuosina, jolloin leipä ja jauhot
olivat loppumassa ja niitä sai niukalti vain korteilla. Niemeläinen
ja minä olimme kuulleet asiantuntevalta taholta, että leipomalla itse
leipää, korteilla saadusta jauhoannoksesta saisi enemmän kuin ostamalla
valmista leipää. Koska Niemeläinen kerskaili osaavansa leipoa, päätimme
yrittää.
Olin jo saanut tulen uuniin. Niemeläisen liisteri kävi yhä
liisterimäisemmäksi. Hän vakuutti, että sellaista muka joskus sattuu
taikinanteossa ja että se oli vain ohimenevä ilmiö.
Ilmiön ohimeneminen näytti kuitenkin kestävän sietämättömän kauan.
— Se on sinun syysi! ärähti Niemeläinen tuskastuneena. — Eihän tästä
parhaalla tahdollakaan voi tulla muuta kuin liisteriä, kun seisoskelet
siinä vieressä ja tuijottelet ja härnäilet! Mene ostamaan hiivaa!
Menin. Kävin myymälästä toiseen. Kävin herkeämättä toista tuntia
saamatta hiivaa: Sanotaan, että hiiva on käymisprosessin tulos, mutta
kyllä se vain ei ainakaan tällä kertaa ollut.
Apteekista lopulta sain eräänlaista hiivapulveria, jonka vakuutettiin
olevan niin tehokasta, että sillä saisi nousemaan vaikka
rautatievetureita.
Kotiin tullessani ei Niemeläinen vieläkään ollut keksinyt
vehnäleipätaikinaa. Hän yhä vielä viimeisteli liisterinkeksintöään.
Sekoitimme hiivapulverin liisteriin ja odotimme jännittyneinä tuloksia.
— Älä pistä nokkaasi niin lähelle, varoitin Niemeläistä, jos taikina
hyvinkin äkkiä ja rajusti sattuu nousemaan — tämä pulveri kun on
kuulemma niin voimakasta.
Ei taikina sentään noussutkaan äkkiä ja voimakkaasti. Se ei noussut
ollenkaan. Lopulta se päinvastoin alkoi entisestäänkin laskea ja
litistyä.
— Pannaan kaikin mokomin uuniin, neuvoin minä, se käy jo niin
arveluttavan litteäksi, että tulemme tässä muuten vielä paperinkin
keksijöiksi!
Työnsimme hiilille paistinpannun, johon sekoitus oli mätetty.
Kun alkoi tuntua käryä, otimme sen jälleen ulos.
Taikina oli niin kiihtynyt pannuun, että emme millään tahtoneet saada
sitä irtaantumaan. Taltan ja vasaran avulla se lopulta luonnistui.
— Tiedätkö mitä, — sanoin Niemeläiselle tutkittuamme työmme tulosta, —
luulen, että olemme kuin olemmekin keksineet viisaitten kiven.
Päässäni on kuhmu. Niemeläinen löi minua sillä »leivällä».
Puuanturat.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen tarkasteli kenkiään. Ne
muistuttivat kehnoa naturalistista esikoismurhenäytelmää.
— Minä luulen — sanoi Niemeläinen — luulen, että vien nämä kengät syksyn
tuulessa humisevien puitten juurelle, kaivan niille syvän haudan,
istutan kummulle kukkia ja rupean paljasjalkatanssijaksi.
— Yritä vielä kerran viedä suutarille.
— Viime kerralla oli koko kaupungissa yksi ainoa suutari, joka viitsi
ja uskalsi ruveta tätä paikkakokoelmaa, näitä nahkaisia juoksuhautoja,
paikkaamaan, ja hän on kuulemma nykyään hermosairaalassa.
— Osta uudet kengät.
— Sanoitko sen tosissasi?
— En.
— No, älä siis puhu mielettömyyksiä! Ei, kukapa miestä auttaa, ellei
mies itse. Minä paikkaan itse jalkineeni.
— Mistä luulet saavasi nahkaa?
— Nahkaa! Missä on kirjoitettu, että siihen tarvitaan nahkaa? Olen
nähnyt eräässä ulkomaalaisessa aikakauslehdessä ohjeen miten jokainen
voi itse valmistaa kenkiin anturat puusta. Onhan kellarissa tietääkseni
halkoja. Ainakin yksi halko. Ja se riittää aluksi.
En yritä kuvata Niemeläisen kengänpaikkausta. Sitä varten pitäisi olla
vähintään sotakirjailija. Lönnrotin sanakirjan uutta painosta varten
merkitsin muistiin aivan uusia, meheviä sanoja, joita Niemeläinen keksi
tukuttain joka kerta kun hän iski vasaralla peukaloonsa.
Työnsä päätyttyä Niemeläinen veti kengät jalkaansa. Oikeastaan on ehkä
väärin sanoa niitä kengiksi. Ne näyttivät pikemmin olevan kaksi tankkia
pienoiskoossa.
— Nauratko sinä! huusi Niemeläinen uhkaavasti.
Vakuutin, etten nauranut, ja kätkin kasvoni käsiini.
— Tule mukaan, sanoi Niemeläinen, minä lähden koettamaan minkälaisen
vaikutuksen kenkäni tekevät yleisöön.
Ensimäinen vastaantulija oli varovainen. Hän siirtyi jo ajoissa
toiselle puolen katua.
Toinen vastaantulija oli suurikokoinen mies. Hän hymyili.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan, sanoi Niemeläinen kohottaen hattuaan,
minulleko irvistätte?
Mies katsahti merkitsevästi Niemeläisen jalkoihin ja hymyili.
— Kuule, sanoi Niemeläinen minulle, mene hakemaan ajuria. Luulen, että
tämä herra on hetkisen kuluttua vietävä kirurgiin.
Menin mielihyvällä. Sain ajurin ja palasin parahiksi viedäkseni
Niemeläisen kirurgiin. Pahoinpitely ei ollut vaarallista laatua, joten
hän pian toipui.
Niemeläinen oli ylpeä. Hän tunsi olevansa reformaattori, joka saa
kärsiä uuden aatteen puolesta.
Hänen ei tarvinnut kärsiä kauan. Jo seuraavana päivänä molemmat pohjat
irtaantuivat, ja tipahtivat kadulle, jonne jäivät.
Kinkku.
Ystävälleni ja huonetoverilleni Niemeläiselle oli jotakin tapahtunut.
Hän kuljeskeli nokka pystyssä, puhui suuriäänisesti ja esiintyi yleensä
harmittavan itsetietoisena.
— Nykyinen aika vaatii tarmokkaita ja älykkäitä miehiä — sanoi hän
sytyttäen ainoan sikarini ja viskaten tulitikunpätkän irvistelevää
villakoiraamme Jussia kohden. — Olemassaolon taistelu on järkkymätön
luonnonlaki, josta emme mihinkään pääse. Älykkäät ja voimakkaat
yksilöt yhä edelleenkin ovat määrätyt kehitystä jatkamaan heikompien
ja saamattomien jäädessä jälkeen, ja... ja...
— Älähän rehentele, vaan sano suoraan, mistä on kysymys!
— Kinkusta. Haa, mitä sanot? Et mitään. Istut ja haaveilet
olemattomista kinkuista. Märehdit mahdottomuuden mahdottomuutta. Minä,
minä olen hankkinut kinkun!
— Mitä se maksoi?
— Ole huoletta. Sitä ei vielä oltu punnittu, mutta mies oli tuttavani
ja lupasi toimittaa sen uskomattoman halvalla. Toki meidän vähät
rahamme sentään yhteen kinkkuun riittävät.
— Hm.
Iltapäivällä ilmestyi mies ja kinkku. Meidän täytyi sitoa Jussi kiinni
sängynjalkaan. Se ei ollut saanut kunnollista ateriaa kokonaiseen
viikkoon ja kinkun näkeminen vaikutti siihen kovin järkyttävästi.
— Paljonko se nyt maksaa, kysyin minä mahdollisimman huolettomasti,
vaikka ääneni hieman värisi, ja otin esille lompakosta kokonaisen
viiden kymmenen markan setelin. Ainoan settiimme.
— Tässä on runsaasti viisi kiloa — vastasi mies. Ystävän kauppoja kun
tässä tehdään, niin olkoon kuljetuskustannuksineen 40 markkaa kilolta.
Tasan kaksisataa markkaa.
Minun silmissäni pyöri kuu ja aurinko ja pari tusinaa pyrstötähtiä.
Niemeläinen mutisi jotakin janosta ja vedestä sekä hävisi toiseen
huoneeseen.
— Niin, sanoin minä, perin kohtuullinen hinta. Tietysti perin
kohtuullinen. Nyt kun kulutus — hm — a tuotanto — hm — ja menekki — hm
hm... mitä se tuo koirakin tuossa rimpuilee... oletkos alallasi,
vintiö! — Niin, jaa, tuota... ikävä kyllä tässä on sattunut pieni
väärinkäsitys. Asianlaita on oikeastaan sellainen, että ystäväni ja
minä itse asiassa olemme kasvissyöjiä — ehdottomasti kasvissyöjiä.
Ette suinkaan vain mitenkään ole tullut siihen käsitykseen, että
aikomuksemme olisi kinkkua ostaa? Emme ole vielä eläissämme ostaneet
kinkkua ja tuskinpa milloinkaan tulemme ostamaankaan. Ystäväni vain
muuten lienee hintoja kysellyt... anteeksi, tuhannesti anteeksi,
surullista, että tällainen erehdys.
— Erehdys, niin, ikävä erehdys — sanoi
Niemeläinen, joka oli nyt rohkaissut mielensä ja tuli sisään. — En
ollenkaan tiennyt, että... että ystäväni jo oli ennättänyt mennä
ostamaan muualta kinkun — kaksikin kinkkua. Meillä on nyt lihaa koko
talveksi. Ikävä kyllä, emme enää voikaan teidän kinkkuanne ostaa...
Nyt minä vuorostani nopeasti hävisin jättäen Niemeläisen selvittämään
asioita.
Mies meni kinkkuineen. Hän puheli mennessään tavattoman epäkohteliaasti.
Jussi katseli kauan hänen jälkeensä. Silmät kosteina ja suupielet
vieläkin kosteampina.
Jussi parka!
Uutinen.
Illan tyyni rauha lepäsi tupakansavupilvien yllä. Niemeläinen ja minä
olimme vajonneet syvämietteiseen filosofiseen keskusteluun inhimillisen
arvostelukyvyn epäluotettavaisuudesta, kun nuori mies tuli meitä
häiritsemään.
— Minulla on suuri uutinen, huusi hän pakahtumaisillaan
kertomahalusta, — se on kuitenkin toistaiseksi niin salaista laatua,
ettei sitä voi kertoa.
— Siellä taitaa olla pakkanen ulkona, sanoi Niemeläinen.
— Minä olen kuullut vallan luotettavalta taholta. Ihmeellistä!
Uskomatonta!
— Pian se jo taas taitaa joulukin tulla, sanoin minä tarjoten sikaria,
koska tiesin, että nuori mies ei ollut tupakkamies.
— Nykyään kyllä liikkuu mitä ihmeellisimpiä huhuja, mutta tämä ei ole
huhua, tämä on vallan ehdottomasti tosiasia — intti nuori mies.
— Olen tässä lujasti miettinyt, sanoi Niemeläinen, että taitaisi
sittenkin olla paras käännättää tämä vanha pukuni vielä kolmannen
kerran. Housut kyllä ovat vähän niin ja näin, mutta takista ainakin
tulee kalua...
— Kunpa tietäisitte, mitä minä tiedän, jatkoi nuori mies, ette istuisi
näin rauhallisina!
— Kun oikein ajattelee, niin kyllä se sentään on aika kaunis laulu se
»mustalaiseks olen syntynyt» — sanoin minä.
— Kaunis on, myönsi Niemeläinen, — varsinkin jos sen kauniisti laulaa.
Nuori mies tärisi mielenliikutuksesta: — Jos lupaatte ehdottomasti olla
vaiti, niin ehkä sentään voisin sen teille kertoa. Ehkä voisin kertoa.
— Minkä sitten?
Nuori mies sai vaivoin pidätetyksi epätoivoisen voihkauksen: — Sen
uutisen!
— Ahaa, vai niin, sanoi Niemeläinen ja rupesi huolettomasti
viheltelemään.
— Paljonko sinä tätä nykyä maksat vuokraa huoneestasi? kysyin minä
nuorelta mieheltä, jonka kasvolihakset alkoivat omituisesti nytkähdellä.
— Taitaa olla teille yhdentekevää kerronko sen vai en — sanoi hän
käheästi.
— Minkä niin?
Nuori mies kohautteli kiivaasti olkapäitään, 4 kertaa.
— Onko sinulla reumatismi olkapäissäsi? kysyin minä. Se on vietävän
ikävä tauti. Toissatalvena minä siitä sain tarpeekseni. Se johtui
avantoon putoamisesta. Oli hieman sumuinen päivä. Lähdin lystikseni
hiihtelemään... muistathan sinä, Niemeläinen, sen Koivikkoniemen
töyrään Rutajärven rannalla?
— Muistan; siinähän minulle se ankerias kerran tarttui hauenkoukkuun. Se
vasta oli lystikäs juttu. Ala-Rämpän vaari oli mukana sillä kertaa. Ja
nyt oli sillä tavalla, että Ala-Rämpän vaari pelkää ankeriasta kuin
syntiä...
Nuori mies pakahtui.
Jouluaattona.
Tänään on jouluaatto.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, minä ja villakoiramme
Jussi olemme mekin omalta vähäiseltä osaltamme valmistautuneet
vastaanottamaan joulujuhlaa vaatimattomassa yhden huoneen
huoneistossamme, jossa on kovasti uloslämpiävä ja sisäänsavuava
kaakeliuuni, vielä jonkun verran seinäpapereita, pieni osa nykyajan
mukavuuksia, kaunis näköala, jonka valitettavasti vastapäätä oleva
kiviseinä estää näkymästä, ja ikkunalla ruusupensas, jossa tosin on
vain varsi ja piikit ja ruukku, mutta jonka kerran toivomme puhkeavan
kukoistukseensa — ehkä sitten kun kiviseinä on sortunut ja meillekin
paistaa aurinko.
Muuta omaisuutta meillä ei tällä hetkellä liene. Ainakaan emme nyt
löydä mitään, mitä tarvitsemme. Meillä oli näet eilen joulusiivous.
Aikaisempien kokemusten nojalla peläten mitä pahinta, rukoilimme
liikuttavin sanoin ja elein siivoojamatamia jättämään irtaimen
omaisuutemme siirtämättä pois paikoiltaan tai ainakin asettamaan
esineet ja paperitavarat edes suunnilleen niille seuduille, missä ne
ennen siivousta olivat sijainneet.
Matami sekä loukkaantui että heltyi ja vannoi asettavansa kaiken
millimetrilleen entisille paikoille.
Siivouksen jälkeen olivat entisillä paikoillaan vain hämähäkinverkot
katonrajassa.
Myöhään eilen illalla suursiivouksen aikaansaama hermoärsytys laukesi
liikatunteellisuuteen. Muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin — niin
no, tuo kaikkihan on tunnettua. Loppujen lopuksi olimme niin pehmeitä,
että päätimme ostaa joulukuusen. Emme olleet 10 vuoteen istuneet
jouluaattoiltana oman kuusen ääressä. Tänä aamuna tietysti häpesimme
lapsellisuuteen lankeamistamme, mutta koska kerran päätös oli tehty,
ei itsetuntomme enää sallinut peruuttamista.
Käytyämme lainaamassa rahoja jouluostoksiin vedimme arpaa siitä, kenen
oli mentävä joulukuusta ostamaan. Arpa lankesi Niemeläiselle.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Niemeläinen.
— Mikä pensasrähjä tuo on? kysyin minä Niemeläiseltä, joka kopisteli ja
ravisteli huoneeseen hehtolitran verran lunta.
— Pensasrähjä!
— Niin, pensasrähjä tai nuohoojan suti, miksi sitä nyt sanoisinkaan.
— Koska ei kuuseni kelpaa, niin menköön! Niemeläinen puristi
huulensa yhteen, avasi ikkunan ja pudotti kuusen alas pihalle,
mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella
avustuksella. Talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella katoaa
silmänräpäyksessä yleensä kaikki, mitä pihallemme joutuu.
— Osta itse parempi, ärähti Niemeläinen.
— No, älähän nyt huoli pahastua. Eihän sitä voi erinomaisia vaatiakaan,
kun asiantuntemus on vaillinainen, lohduttelin minä katuen loukkaustani.
Lähdin vuorostani kuusta ostamaan ja palasin tunnin kuluttua.
— Hah hah hah hah — ulvoi Niemeläinen nähdessään minun kuuseni — mistä
sinä olet saanut joululahjaksi mokoman pitkävartisen uuninluudan? Hah
hah, ja varressakin on pari oksantynkää, hah hah hah! Hän kiemurteli
naurusta.
Tunsin veren kohoavan päähäni. Avasin ikkunan ja retkautin kuusen
alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten
suosiollisella avustuksella.
Hetkistä myöhemmin olimme sopineet ja lähdimme yhdessä ostamaan kuusta.
Tuloksena oli kuusenkuvatus, jonka rinnalla molemmat edelliset olivat
olleet suorastaan ihanteita, mutta kummallakaan ei nyt ollut mitään
sanomista. Meillä on siis kuusi.
Joululahjojen osto on vielä jälellä. Tietysti minä tulen ostamaan
Niemeläiselle samaa, mitä Niemeläinen ostaa minulle ja mitä meillä
kummallakin jo on ennestään.
Villakoirallemme Jussille ostamme luun ja kamman. Emme kuitenkaan osta
luukampaa. Se voisi Jussin johtaa väärinkäytöksiin. Nykyaikana niin
helposti langetaan väärinkäytöksiin.
Tilinpäätös.
Haluaako joku aivan ilmaiseksi tavattoman yksinkertaisen parannetun
kaksinkertaisen italialaisen kirjanpitojärjestelmän?
Sen on sommitellut, soveltanut ja keksinyt ystäväni ja huonetoverini
Kalle Niemeläinen yksityistalouttamme silmälläpitäen. Sattuneesta
syystä emme omasta puolestamme enää halua sitä jatkaa.
Eräänä tammikuun aamuna Niemeläinen pilasi partaveitseni teroittamalla
sillä lyijykynänsä, ja ilmoitti alkavansa tehdä tilinpäätöstä.
Pahaa aavistamatta lausuin julki tyytyväisyyteni päätöksen johdosta.
Parin tunnin ajan hän senjälkeen tonki tilejä, piti kaunopuheisia
esitelmiä kirjanpidon verrattomasta hyödyllisyydestä säästäväisyyden
edistäjänä ja lateli myrkyllisiä huomautuksia erinäisten tilien —
varsinkin »sekalaisten satunnaisten menojen» tilin — kohtuuttomasta
suuruudesta, johon minä muka olin syypää.
— Menehän ostamaan laatikollinen sikareja ja 1/2 kiloa nakkimakkaroita!
— huudahti hän äkkiä riemukkaasti.
— Kernaasti, sanoin minä, kunhan vain annat ostoksiin tarvittavan
pääoman.
— Ota siitä sadastaviidestätoista markasta kolmestakymmenestäkolmesta
pennistä.
— Mistä sadastaviidestätoista? Minun tietääkseni koko nykyinen
omaisuutemme rahassa on kolme epäpuhdasta markan seteliä ja neljä
viiden pennin postimerkkiä.
— Älä yritä vetää minua nenästä! Kirjojen mukaan meillä on kassassa
sataviisitoista markkaa kolmekymmentäkolme penniä. Mikä on kirjoitettu,
se on kirjoitettu!
Laajan keskustelun jälkeen, jossa käytettiin runsaasti puheenvuoroja,
suostui Niemeläinen tarkistamaan laskelmiaan ja teki nyt sen jossain
määrin epämieluisan huomion, että kassassamme olikin 375 mkn 45 pennin
suuruinen vajaus.
Seuraavan tunnin kuluessa hän teki meidät kolmasti keppikerjäläisiksi
ja yhtä monasti pikku kapitalisteiksi. Vuoroon voitonriemuisesti
napsautellen sormiaan, vuoroon takoen nyrkkiään pöytään hän toisinaan
hirnahti ilosta, toisinaan vajosi synkimmän epätoivon kuiluun, kunnes
lopulta ryhtyi vimmatusti metsästämään jotakuta laskuvirhettä, joka
muka oli syypää kaiken sotkeutumiseen.
Luultavasti Dante, joka oli italialainen, tunsi italialaisen
kirjanpidon, mutta epäiltävää on tiesikö hän mitään parannetusta
kaksinkertaisesta italialaisesta kirjanpidosta. Varmasti hän muuten
olisi käyttänyt sitä hyväkseen helvettikuvauksissaan.
Illan tullen muistutti Niemeläinen enemmän amerikkalaista puimakonetta
kuin italialaista kirjanpitäjää. Tuhottuaan erinäistä irtainta
omaisuutta, kaadettuaan mustepullon, revittyään kirjanpitokirjat
siekaleiksi ja heitettyään niitten säpäleet uuniin hän sai rauhan,
anasti yllämainitut 3 markan seteliä ja meni ulos.
Rasvattu Salama.
Huom.! Arvoisa tarvitseva yleisö. Huom.!
Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä olemme nyttemmin päättäneet perustaa
pikatoimiston »Rasvattu Salama» sekä olemme valmiit lähitulevaisuudessa
ojentamaan kiireisiinsä menehtyvälle arv. yleisölle auttavia käsiä ynnä
jalkoja.
»Rasvattu Salama» tulee toimimaan noudattaen niitä tunnettuja
periaatteita, jotka pikatoimistoissa yleensä vallitsevat. Toimiston
johtajilla on pikatoimistojen juoksupoikien ja yleensä juoksupoikien
työtavoista ja työtehosta laaja ja taattu kokemus.
Toimistolla tulee olemaan kaksi puhelinta. Kaupunkipuhelin, joka on
epäkunnossa silloin kun se ei ole ylösotettu ja ylösotettu silloin kun
se ei ole epäkunnossa. Ynnä kaukopuhelin, jolla ei pääse minnekään.
Juoksupoika-armeijansa on toimisto valinnut erikoisella huolella. Huom.!
Uutuus! Olemme tarkoitusta varten monien ponnistusten ja vaivannäköjen
jälkeen saaneet pestatuksi lauman mustalaispoikia, joilla on aivan
synnynnäisiä taipumuksia ensiluokkaisiksi pikatoimistojuoksupojiksi.
Ankarasta kilpailusta huolimatta tulee pikatoimisto »Rasvattu Salama»
juoksupoikiensa likaisuuteen nähden viemään voiton kaikista muista
pikatoimistoista. Juoksupoikamme juoksevat ainoastaan nähdessään
saippuan ja pesuvadin.
Juoksupoikamme kykenevät aivan helposti suorittamaan 5 minuutin matkan
2 l/2 tunnissa — erittäin kiireellisissä tapauksissa jopa 3—5 tunnissa.
Juoksupoikamme ovat taatusti täysin tylsiä; eivät käsitä
alkeellisimpiakaan asioita eivätkä yksinkertaisimpia tehtäviä ja
löytävät ainoastaan takaisin lähtöpaikkaan perimään kahdenkertaisen
maksun.
Edelläesitetyn nojalla rohkenemme lämpimästi suositella
juoksupoikiamme, joita ei toimistostamme tarvittaessa milloinkaan ole
saatavissa. Paitsi erittäin tärkeissä tapauksissa, jolloin maksu on
kolminkertainen. Liike vastaa siitä, että tilatut lähetit saapuvat
hyvissä ajoin määräajan jälkeen — mikäli mahdollista jo seuraavana
päivänä.
Huom.! Arvolähetyksiä vastaanotetaan mielihyvällä sekä talletettaviksi
että kuljetettaviksi. Huom.! Liike ei vastaa kadonneista tavaroista!
Toimisto tarjoutuu myös välittämään erilaatuisten tavarain ostoa;
tilauksia seuraavien, etukäteen suoritettavien maksujen nopea ja
huolellinen vastaanotto tällöin taataan.
Suosittelemme! Suosittelemme!
Pikatoimisto Rasvattu Salama.
Salaperäinen hissi.
Koska olimme kuulleet, että rouva Jakari oli
matkustanut Jyväskylään, päätimme ystäväni
Niemeläinen ja minä käydä herra Jakaria tervehtimässä.
Herra Jakari asuu uudenaikaisen kerrostalon
neljännessä kerroksessa. Talossa on hissi.
Yritimme avata pohjakerroksessa olevaan hissiin johtavan
oven. Se ei auennut.
— Hissi on siis jätetty johonkin toiseen kerrokseen.
Paina nappulaa, sanoi Niemeläinen.
Painoin nappulaa.
Hissin ovi aukeni. Sen aukaisi sisältäpäin vanhanpuoleinen herrasmies.
Hän oli avopäin ja hänellä oli sanomalehti kourassaan. Odotimme
kohteliaasti, että hän astuisi ulos. Hän ei astunut ulos vaan ärähti
meille jotakin ruotsiksi.
Koska olimme hyvin kasvatettuja nuoria miehiä, emme ärähtäneet mitään
takaisin, vaan odotimme vieläkin kohteliaammin, että hän astuisi ulos.
Mutta hän ei astunut. Mutisi vielä jotakin ja paiskasi oven kiinni.
— Luulenpa, hitto vieköön, että äijä istuu hississä lukemassa
sanomalehtiä ja estää ihmisiä käyttämästä hissiä. Ovi on kiinni! Paina
nappulaa! huusi Niemeläinen, joka nyt vain varsin lievästi muistutti
hyvinkasvatettua nuorta miestä.
Painoin nappulaa. Sama herrasmies avasi taaskin oven, ärjäsi
kiukkuisesti tusinan verran ruotsalaisia sarvipäitä ja paiskasi oven
kiinni. Painoin uudelleen nappulaa. Ovi ei enää auennut.
— Nyt minä suutun, sanoi Niemeläinen. Mennäänpä kerrosta ylemmäksi ja
kutsutaan se äijä hisseineen sinne.
Menimme kerrosta ylemmäs ja painoimme nappulaa. Hissin ovi aukeni ja
Niemeläinen repäisi sen selkoselälleen. Vanha herra oli kadonnut.
Hissiin oli sulloutunut nainen ja 5 lasta.
Ällistyimme sanattomiksi. Ennenkuin puhekykymme palautui, oli ovi jo
hätäisesti sulkeutunut.
— Eikö tuo ollut hissi? sanoi Niemeläinen.
— Oli, sanoin minä.
— Millä ihmeellä he olivat ennättäneet saada sen vanhan karhun ulos
hissistä, tunkeutua itse hissiin ja miksi he eivät astuneet hissistä
pois ja kuinka herran nimessä se naishenkilö oli vain alushameisillaan?
— Koetetaan kolmannesta kerroksesta.
Koetimme. Painoimme nappulaa. Hississä oli juutalaisperhe. Paiskasimme
kiireesti oven kiinni.
— Koettakaamme uudelleen toisesta kerroksesta! huudahti Niemeläinen.
Juoksimme alas toiseen kerrokseen, painoimme nappulaa. — Hississä oli
taas äskeinen naisihminen alushameisillaan ja hänen 5 lastaan.
— Ylös kolmanteen!
Juoksimme, painoimme nappulaa, hississä taas juutalaiset.
— Hah hah, nauroi Niemeläinen paiskaten oven kiinni päin rähiseviä
juutalaisia, jotka eivät yrittäneetkään poistua hissistä — nyt vastahan
minä huomasin: tämä on unta! Me näemme hullunkurista unta.
— Loruja, minähän näen samat asiat!
— Mitä vielä. Minä tässä tietysti näen unta ja uneksin samalla, että
sinä näet samaa unta kuin minäkin.
— Minä panen jyrkän vastalauseeni! Jos tämä on unta, niin tämä on
minun omaa itsenäistä, persoonallista untani yhtä hyvin kuin sinun.
Muuten olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme valveilla.
Yrittäkäämme joka tapauksessa vielä neljännen kerroksen nappulan
vaikutusta hissin sisältöön.
Kiipesimme neljänteen kerrokseen ja painoimme nappulaa.
Hississä istui paitahihasillaan nuori mies..
— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisään, sanoi hän kohteliaasti
hymyillen.
— Kiitos, sanoi Niemeläinen, oikeastaan aikomuksemme on jäädä tähän
neljänteen kerrokseen, mutta ehkä voitte antaa meille selityksen
erinäisiin seikkoihin. — Kenties aikomuksenne kuitenkin oli juuri
lähteä alas?
— Alas, ei, ei suinkaan. En lähde mihinkään.
— Tulitte siis juuri alhaalta?
— En suinkaan.
— Mitä tässä sitten teette?
— Lueskelen kemiaa, harjoitan opintoja.
— Taivas varjelkoon. — Tässäkö?
— Niin tässä.
— Oletteko tässä ollut kauankin?
— Pari viikkoa.
— Ei... nyt... nyt... yksinkö?
— Yksin.
— Mutta vaimo ja lapset... ja juutalaiset... ja...
— Ei minulla ole lapsia, onneksi en vielä ole naimisissa...
— Tarkoitan niitä, jotka äsken olivat tässä — ettekö juuri ollut toisen
kerroksen kohdalla?
— Ee — en!
— Eikö tämä sama hissi mene toiseen kerrokseen?
— Ahaa, nyt minä ymmärrän. Herrat ovat erehtyneet. Tämä ei
niinsanoakseni oikeastaan ole hissi.
Eikö ole. Ette suinkaan vain sattumalta väittäne, että tämä on unta?
— En. Valitettavasti tämä on kaikkea muuta kuin unta. Tämä on mitä
kouriintuntuvinta pääkaupungin asuntopulaa ja asuntokeinottelua.
Talon isäntä on lakkauttanut hissin käytön ja varustanut hissiaukon
välipermannoilla. Sillä tavoin hän on saanut useampia, eri
sisäänkäytävällä varustettuja huoneita. Vuokra 300 mk kuukaudessa.
Hieman ahdasta tuppaa olemaan, eikä näköalastakaan kannata puhua.
Merikylpylä.
Suuressa maailmassa on kesäisin seurustelutilaisuuksia, joissa
hienoimmatkin seurapiirit seurustelevat ilman vaatteita. Emme tarkoita
tanssiaisia, sillä niissä ainakin herrasmiehet ovat puettuja.
Tarkoitamme merikylpylöitä, joissa seurustelu tapahtuu uimapuvuissa,
joita ei lueta varsinaisiin vaatteisiin kuuluviksi.
Niitä varten, jotka meidän maassamme suurmaailmalliseen tapaan
haluavat vilkkaasti seurustella uimapuvuissa, on Helsingin lähistöllä,
Lauttasaarella, merikylpylä. Siellä vallitsee kesäisin kirjava elämä.
Hiekkaranta värillisine pukeutumiskoppeineen on täynnä iloista,
ruskettunutta väkeä, joka pitää hauskaa oikein sydämensä pohjasta. Ja
koska niin on tapana suuressa maailmassakin, ei kukaan kauhistu, vaikka
herrat ja naiset eivät merikylpylässä olekaan aidatut eri karsinoihin.
Ja sepä se ilon kohottaakin kaksinkertaiseksi.
Ystäväni Kalle Niemeläinen ja minä käymme siellä toisinaan.
Enimmäkseen vain katselijoina. On niin hauskaa nähdä — ilman kiikaria
— uimapukuisia naisia. Sitäpaitsi siellä tarjotaan kahvia ja kaunista
luontoa.
Äskettäin tapasimme siellä erään tuttavan nuoren miehen, joka
on kihloissa. Hän vakuutti, että merikylpyelämä on sanomattoman
virkistävää ja hupaista varsinkin kihloissa oleville. Ja hauskaa
hänellä näytti olevankin. Nuori neitonen kutitti häntä selkään, nauroi
niin että hampaat näkyivät ja polskutteli vettä niin että m.m. varpaat
näkyivät.
He tanssivat paraikaa hilpeätä piirileikkiä keskenään, kun nuoren
miehen morsian äkkiä kirkasi. Olen vain kerran elämässäni kuullut
tähän verrattavan naisen parkaisun — se nainen näki silloin hiiren
(»rotan»).
Näimme, että nuoren miehen morsian paraikaa ratkaisi kysymystä
pyörtyisikö vaiko ei. Hän pyörtyi puolittain.
Niemeläinen ja minä kannoimme hänet kasinolle. Nuori mies itse oli
salamannopeasti hävinnyt erääseen pukukoppiin.
Niemeläinen ja minä koetimme parhaamme mukaan virkistää hänen
morsiantaan kahvilla, leivoksilla ja sitruunasoodalla sekä yritimme
ilahduttaa häntä vilkkaalla ja henkevällä seurustelulla. Mutta hän
pysyi kaikesta huolimatta hieman alakuloisena. — Niin — olen tainnut
kokonaan unohtaa mainita, että se neitonen, joka oli kylpemässä nuoren
miehen seurassa, ei ollut hänen morsiamensa. Nuoren miehen morsian tuli
rannalle aivan sattumalta.
Nuori mies ei enää uskaltanut näyttäytyä. Me saimme edelleenkin
pitää seuraa hänen morsiamelleen. Hän oli hauska tyttö, vaikka vähän
alakuloinen. Me menimme seuraavana päivänä hänen kanssaan kylpemään.
Yhteiskunnalliset velvollisuudet.
— Yhteiskuntamme taloudellinen tila on arveluttava, sanoi herra
Jakari. On sentähden surkuteltava ja jyrkästi paheksuttava sitä
anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä, jolla kansalaiset suhtautuvat
yhteiskunnallisiin velvollisuuksiinsa aikana, jolloin yhteiskunta
kipeimmin kaipaa jäsentensä tukea. He eivät käsitä, että yhteiskuntaa
kohtaan tehty laiminlyönti lopulta sittenkin kipeästi koskee heitä
itseään.
— Tarkoitat kai tulojen ilmoittamisvelvollisuuden täyttämistä ja
verojen suorittamista, joihin tehtäviin yleisö viime aikoina on
suhtautunut jonkunverran kylmäkiskoisesti?
— Niin, sitä juuri, sanoi herra Jakari, sillä katsos
velvollisuudentunto...
Ovikello soi. Olin vieraisilla herra Jakarin luona. Rouva Jakari oli
6-vuotiaan hra Jakari nuoremman kera matkustanut Oulunkylään poimimaan
sinivuokkoja. Niitä saa siellä à Smk 1:— kimppu.
Herra Jakari riensi avaamaan ovea. Siellä oli siististi puettu,
kärsivän näköinen vanhahko mies, jolla oli paperivihko kourassaan.
— Onko minulla ehkä kunnia puhua herra Jakarin kanssa?
— Kyllä minun nimeni on Jakari.
— Tulisin vain perimään viime vuoden kunnallisveroja 2,021 markkaa
65 penniä. Siitä asiasta on jo monta kertaa puhelimella soitettu
kaupunginvoudin konttorista ja herra Jakarin kanssa pitäisi olla
sovittu, että vero tänään lopullisesti ja ehdottomasti suoritetaan.
— Vai niin, sanoi herra Jakari ja rykäsi hermostuneesti. Jahah. Hm, hm.
Niin. Oikeastaan... oikeastaan herra Jakari ei nyt sattumalta
ole kotona. Hän on vähän matkustanut maalle. Ylihuomenna hän kyllä
kutakuinkin varmasti...
— Mutta tehän itse juuri äsken sanoitte olevanne herra Jakari!
— Minäkö... sanoinko... niin, tietysti minä olen Jakari... mutta en
ole... minä olen nähkääs hänen veljensä. Hänen nuorempi veljensä. Hän
itse, kuten sanottu on maalla...
Silloin eteisen ovi avaantui. Rouva Jakari ja hra Jakari nuorempi
saapuivat.
— Höh höh, vihdoinkin olemme taas kotona! huusi rouva Jakari — ai,
täällä näyttää olevan vieraita!
— Anteeksi, sanoi veronkantomies, tämä on kai oikea rouva Jakari?
— Oikea! parkasi rouva Jakari. Oikea rouva Jakari! Tietysti! Mitä tämä
merkitsee! Mitä on tapahtunut? Kalle, onko sinulla sitten... oo!
— Minä vain rohkenisin kysyä olisiko herra Jakari mahdollisesti puhunut
rouvalle jotakin kunnallisveroista, että voisiko rouva ehkä ne maksaa,
jos hän on kenties jättänyt rahoja sitä varten.
— Minäkö! Minäkö!
— Ei, ei, sanoi herra Jakari, rouva Jakari ei yleensä... kyllä veljeni,
herra Jakari itse...ylihuomenna...
— Äiti, äiti, huusi hra Jakari nuorempi äkkiä, Pekka näyttää
isälle käpyä! Katso, isä, käpyä, sanoi hän ja veti herra Jakaria
takinliepeestä.
— Vai niin, sanoi veronkantomies merkitsevästi, vai niin!
— Ei, kyllä tämä on erehdys, sanoi herra Jakari, tuolla pojalla on vain
omituinen tapa sanoa minua isäkseen, en minä ole sen oikea isä, ei se
ole minun lapseni... niin, jos sopisi sitten ylihuomenna...
— Ei sinun lapsesi! Rouva Jakari kalpeni raivosta ja kauhusta ja
paljosta muusta ja riensi toiseen huoneeseen pyörtymään.
Käytin syntynyttä hämminkiä hyväkseni poistuakseni kaikessa
hiljaisuudessa. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen
on nykyään käytännössä niin raskasta ja monimutkaista, ettei sitä
huvikseen viitsi katsella.
Salinkalusto.
Ystäväni Niemeläinen ja minä saimme äskettäin kirjeen eräältä
maaseutuystävältämme. Hän oli myynyt vanhan, kuluneen salinkalustonsa,
jota hän oli 10 vuoden ajan inhonnut. Hän oli saanut siitä Smk 1,300:—.
Uutena se oli maksanut Smk. 750:—. Rajattomasti luottaen hyvään
makuumme ja arvostelukykyymme hän lähetti meille Smk 3,500:—ja pyysi
meitä Helsingistä ostamaan hänelle uuden, aistikkaan salinkaluston,
joka, ynnä mahd. ylijäämä rahoista oli ensi tilassa lähetettävä hänelle
sinne maalle.
Niemeläinen ja minä menimme huonekalukauppaan.
— Tässä meillä sattumalta on erinomaisen hieno kalusto. Kuten herrat
näkevät, se on tavattoman antiikkinen.
— Jahah, vai antiikkinen, sanoin minä, onko se doorilaista vai
joonilaista tyyliä?
— Se on pohjoismaista barokkia, selitti huonekalukauppias.
— Olkoon vaan. Se on kaikesta huolimatta mukavan näköinen. Vai mitä?
— Niin minustakin, sanoi Niemeläinen. Luulenpa, että... niin, mitä se
muuten maksaa?
— Viisikymmentäviisituhatta, sanoi huonekalukauppias.
Sain houkuteltua Niemeläisen kadulle, ennenkuin mitään pahempaa ennätti
tapahtua.
Kävimme vielä sen jälkeen 29:ssä huonekalu- ja sekalaistavarainkaupassa.
Halvin siisti salinkalusto oli- maksanut Smk. 8,000:—.
Olimme jo uupumuksesta täysin tylsiä löytäessämme toisen kaluston, joka
maksoi vain 6,000 markkaa. Sen verran juuri ja juuri vielä jaksoimme,
että yhteisvoimin saimme laskettua, että kalustossa edes kaikki jalat
suunnilleen olivat tallella ja että saimme hinnasta tingittyä 500
markkaa.
Hinnasta tosin vielä puuttui Smk. 2,000:—, mutta saimme aikaan
sopimuksen, jonka mukaan heti maksoimme Smk 3,500:— ja sitouduimme
kuukauden kuluessa suorittamaan loput. Huonekalukauppias lupasi samana
päivänä lähettää kaluston ystävällemme.
Omasta puolestamme kirjoitimme kirjeen, jossa selitimme asianlaidan ja
toivoimme, että ystävämme olisi valintaamme tyytyväinen.
Tarkemmin miettiessä tekoamme me kauhistuimme. Entä, jos huonekalusto
ei ystäväämme miellyttänyt? Entä jos hän kieltäytyisi suorittamasta
sitä kahtatuhatta markkaa ja huonekalukauppias kieltäytyisi purkamasta
kauppaa? Jännityksemme kasvoi päivä päivältä.
— Ethän vain ole unohtanut kirjettä taskuusi? kysyin eräänä päivänä
Niemeläiseltä, joka tavallisesti unohtaa tärkeät kirjeet taskuunsa.
— Varmasti panin sen postilaatikkoon, sanoi Niemeläinen loukkaantuneena.
Tietysti löysin kirjeen hänen taskustaan! Lausuin halveksumiseni
ja otin itse toimittaakseni kirjeen matkalle. Seuraavana päivänä
Niemeläinen vahingoniloisena löysi sen minun taskustani. Samana päivänä
saimme kirjeen ystävältämme.
/#
»Omituista! Sikäläinen huonekalukauppias,
jonka asiamies osti kalustoni, on nyt lähettänyt vanhan, kirotun
kalustoni takaisin. Tiedustelkaa asiaa! Joko olette ostanut minulle
uuden kaluston? Missä viipyy?»
#/
Hänen mainitsemansa huonekalukauppias oli sama, jolta me olimme
ostaneet kaluston. Mielemme valtasi hirveä aavistus. Emme kalvenneet,
me tulimme keltaisen vihreiksi.
Aivan oikein. Olimme ostaneet ystävällemme hänen oman vanhan
kalustonsa. Ja minkälaisesta hinnasta! Ja olimme tehneet velkaa!—
Huonekalukauppias kieltäytyi jyrkästi purkamasta kauppaa.
Niemeläinen ehdotti, että nopeasti katoaisimme jäljettömiin. Jonnekin
kauas, kauas, missä kukaan ei meitä tunne.
Takaisin luontoon.
Kamreeri Jutisella on paitsi vakinaista virkaansa vaimo, kesähuvila
Helsingin saaristossa ja kaksi lasta.
Näistä on erityisesti huvila herättänyt mielenkiintoani, ja koska
kamreeri Jutinen varomattomuudessaan kerran erehdyksessä kehoitti minua
käymään sitä katsomassa, kävin siellä viime sunnuntaina.
Torvisoittokunnan kaiuttaessa moniäänisesti iloisen marssin
säveleitä lähdimme pääkaupungin rannasta. Minulla oli näet mukanani
pelastusarmeija sekä rajaton määrä juutalaisia.
Puolen tunnin laivamatkan jälkeen saavuimme erään saaren rantaan,
missä ystäväni Jutinen seisoi jonkunmoisella epäilyttävän näköisellä
puutelineellä ja viittoili tervehtivästi. Kamreeri Jutinen ja laivamies
alkoivat sitten hilata minua ylös pahasti horjuvalle telineelle
pelastusarmeijan veisatessa jäähyväisiksi »ylemmäs, ylemmäs yhä...» —
he vielä jatkoivat matkaansa ja juutalaiset onneksi myös.
— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi Jutinen, lähtekäämme rantaan päin.
— Kiitos, sanoin minä, laskeuduin pitkäkseni ja aloin ryömiä.
— Jahah, vai tuolla tavalla, sanoi Jutinen. Me kyllä jo tavallisimmin
kävelemme. Tämä on kyllä ollut oikea kunnollinen laivalaituri, mutta
kevätjäät ovat tätä kahtena vuonna särkeneet, niin ettei ole tämän
enempää jälellä.
— Eikö tätä voisi jotenkin korjata?
— Korjata! huudahti Jutinen pudoten ällistyneenä kahden tukin väliin.
— En minä ole miljoonien omistaja. Ei nykyaikana voi ajatella mitään
korjauksia!
— Käydäänpä sisään, kehoitti Jutinen nostaen syrjään eteisen oven.
Sattuivat saranat rikkumaan eikä tietysti voi korjata. Sepän
kustannusarvio kohosi 150 markkaan, vapaaseen matkaan ja ylöspitoon.
Onneksi meillä on tuo tukki, jota käytämme oven pönkkänä. — Ikävä
kyllä en nyt voi tarjota mitään. Olisihan vähän uusia perunoita, mutta
vaimoni, hm... vaimoni ei satu olemaan kotona.
— Ei pidä ajatellakaan, sanoin minä kohteliaasti kumartaen
vaatekomeroon päin, josta kuului epäilyttävää kahinaa — eihän
nykyaikana missään mitkään vieraitten kestitykset voi tulla
kysymykseenkään. Monet naiset ovat vieläkin liian arkoja siinä
suhteessa. — Hauskat ja ilmavat huoneet, muuten.
— Ovathan ne. Toisinaan kun oikein tuulee mereltä päin, tulee ilmaa
niin kovasti, että ikkunat täytyy tukkia peitteillä ja lakanoilla ja
matoilla. Viime kesänä oli vielä useita ikkunaruutujakin jälellä,
mutta talven kuluessa nekin oli rikottu. Tässä on sali, tässä
makuuhuone, tässä tavallinen huone, tässä keittiö — ainoa huone, missä
sadeilmalla voi turvallisesti oleksia; välikatossa on näet hyvin
suuri rako ja vinnille tunkeutuva sadevesi vuotaa tässä huoneessa
vain siitä — eikä niinollen ennätä vuotaa katon kaikista pikku
raoista, kuten toisissa huoneissa. — Tiedätkö muuten ketään varakasta
vähäjärkistä, joka ostaisi tämän huvilan? Nyt heti. En usko, että se
pysyy koossa ensi kesään asti. Ehdottomasti mahdotonta on nykyaikana
pienimpiäkään korjauksia teettää. Itselläni ei siihen työhön ole
aikaa eikä kykyä. Uuden rakentamista ei kukaan milloinkaan missään
enää voi kuvitellakaan. Viettäisin kesäni matkoilla. Se tulee melkein
halvemmaksi.
Hetkistä myöhemmin loikoilimme rannan hietikolla Aatamin
puvuttomuudessa silmäillen puoleksi veteen vajonnutta, kumoon
keikahtanutta uimahuonetta ja auringossa kimaltelevia aaltoja.
Päivän paahtaessa ja tuulen hyväillessä kuivettuneita jäseniä saattoi
kuvitella olevansa luonnonlapsi Etelämeren saarilla.
— Oi, jatkukoon tätä vaikeata, kallista aikaa! — mietiskelin itsekseni
— ihmiskätten rakennelmat rappeutuvat ja häviävät, luonnonlapsina,
onnellisina, uusi aika näkee meidät asuinkuoppiemme ja kallioluoliemme
edustalla häärivän. palaamme hitaasti mutta varmasti takaisin
luontoon.
Helluntaiksi maalle.
Herra Jakarin päiväkirjasta:
— — — Olemme päättäneet lähteä maalle jo helluntaiksi. Pois täältä
kaupungin kivierämaasta, kauas pois. Helluntaisauna, riippakoivut,
kukkivat tuomet, ahvenkarit, rauha, tuomentuoksu ja lehmänmaito
odottavat. Mieli on niin kevyt. — Olemme päättäneet ottaa mukaamme
vain välttämättömimmät tavarat. — — — Pelastuakseni uhkaavasta
nälkäkuolemasta olen tänään käynyt salaa syömässä ulkosalla.
Vaimoni on hommaillut matkavarustuksia jo kolmatta päivää. Pelkään
pahinta. Hän väittää, että kahvipannu, makuuvaatteet, 2 tusinaa
hillopurkkeja, 25 mehupulloa (tyhjiä), kaksi telttavuodetta ja
suunnattomat mytyt erilaisia vaatteita, sateenvarjot ja kalossit
kuuluvat välttämättömimpiin tavaroihin. — — — Nyt on kaikki hukassa!
Hän vaatii, että lapsenvaunutkin on otettava mukaan. Hän sanoi
minua sydämettömäksi hirviöksi lausuessani, että siisti pärekoppa
on jälkeläisemme säilytyspaikaksi maalla sekä sopiva että riittävä.
— — — Lapsenvaunukysymys yhä kärjistyy. Omasta puolestani vaadin
nyt, että siinä tapauksessa mukaan on otettava myös piano, 1/2
syltä sekahalkoja, kaasumittari, jäljennös Takasen Ainosta melkein
luonnollista kokoa, kirjakaappi, kiertomankeli ja sisäikkunat. — — —
Synkkä pilvi on peittänyt kirkkaan aviollisen taivaamme. Olen poistunut
kotoa. Luultavasti en enää koskaan palaja. — — — Jälleen kotona.
— Lapsenvaunut otetaan mukaan. Lähtöpäivä on koittanut. Saa nähdä
olenko illan tullen enää elävien joukossa. Olen saanut tavararöykkiöt
siirretyiksi kadulle ja peukaloni pois sijoiltaan. — — — Kaikki
ajurit ovat hävinneet jäljettömiin tästä kaupunginosasta. Olen käynyt
pyydystelemässä niitä muista kaupunginosista. Olen saanut houkuteltua
useita niistä aina perille asti, mutta nähdessään tavararöykkiön ne
ovat paenneet kauhun vallassa. — — — En enää saa edes puhuteltua
ainoatakaan ajuria kaupungissa ja sen lähiyhdyskunnissa. Ne pakenevat
minut nähdessään. Huhu tavararöykkiöstä on nähtävästi levinnyt
kaikkialle. — — — Olen viettänyt yöni kadulla vartioiden tavaroita.
Koetin vartioida mahdollisimman huolimattomasti, mutta valitettavasti
ei kuitenkaan mitään viety. — — — Olemme kantaneet tavarat takaisin.
Luulen, että selkärankani on ellei poikki niin ainakin pahasti
mutkistunut. — — — Vietämme helluntaipäivän Korkeasaarella.
Toivottavasti kauniita ilmoja edelleen tulee jatkumaan.
Kirjakaapin ostaja.
Varatuomari Askola oli tosin vähän äkkipikainen luonteeltaan, mutta
kaikesta huolimatta erinomaisen hyväsydäminen. Hyväsydäminen hän
oli itseäänkin kohtaan; silmiinpistävän pyylevyyden ohella siitä
oli todistuksena se seikka, että hän oli tahallaan jättäytynyt
vanhaksipojaksi.
Askola oli ostanut itselleen huvilan Kekola-nimisestä
huvilayhdyskunnasta, jonne oli 20 minuutin junamatka kaupungista.
Täällä huvilassaan hän myytyään asianajotoimistonsa vietti huoletonta,
ihanteellista vanhanpojanelämää.
Huvilan ja siihen kuuluvan maapalstan ohella Askolalla tietenkin oli
irtainta omaisuutta, johon muun muassa kuului vanha, isiltä peritty
kirjakaappi. Se oli keltaiseksi maalattu kömpelö, ja ruma, mutta
se täytti — paitsi 1/4 huoneesta tehtävänsä erinomaisesti ja Askola
oikein piti siitä vanhasta rukasta kaapistaan. Valitettavasti eivät
Askolan ystävät siitä pitäneet. Etenkin hänen molemmat naimattomat
vanhanpuoleiset sisarensa, jotka joka torstai kävivät hänen luonaan
päivällisellä, olivat alkaneet oikein järjestelmällisesti ahdistaa
kaappirukkaa.
— Se on vanhanaikainen!
— No vanhanaikainenhan nyt juuri onkin muodissa, intti Askola.
— Mutta se ei vielä ole kyllin vanha ollakseen muodissa.
— Annetaan helkkarissa sen sitten rauhassa vanhentua! Mitäs, jos minä
sen nyt myyn polkuhinnasta ja sitten viidenkymmenen vuoden kuluttua,
kun se on täysi-ikäinen, ostan takaisin suunnattoman korkeasta
hinnasta, niin pelkkää tappiotahan minä sillä tavalla tulen kärsimään.
Ja sängyssänikö minä sillaikaa kirjojani säilytän?
— Älä laske typerää leikkiä. Ostat tietysti uuden.
— Joka on aivan uudenaikainen.
— Niin, tietysti.
— Mutta oikein vanhanaikainenhan sen piti olla, jotta olisi
muodinmukainen!
— Katsos, uusi voi tyyliltään olla vanhanaikainen.
— Mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua se uudenaikainen vanhanaikainen
olisi vanhanaikainen, kun sitävastoin tämä, nykyinen vanhanaikainen
kenties silloin jo olisi todella uudenaikaisen vanhanaikainen.
— Akseli rakas, viidenkymmenen vuoden perästä sinä et tarvitse kaappia
etkä kirjoja!
— En minä, mutta.... hm...
Ensi kerran elämässään Askola katui, ettei ollut mennyt naimisiin.
Tässä olisi nyt niin mainiosti sopinut vedota jälkeläisiinsä.
— Sallikaahan tuon kaappipahan olla täällä edes isältä perittynä
muistokaluna.
— Voi, Akseli kulta, onhan sinulla sitäpaitsi muistona isän
kirjoituspöytä, keinutuoli, vaateharja, kaikki hänen viisitoista
piippuaan ja..
— Ja joka torstai te molemmat muinaiskalut isän kodista!
Tätä Askolan ei oikeastaan olisi pitänyt sanoa,
sillä itkeväin naisten käsissä vahvinkin mies pehmiää kuin vaha.
Ja samana päivänä Askola kirjoitti sanomalehteen pantavaksi seuraavan
ilmoituksen: