Vielä savusivat Svärdin tuvan hiiltyneet jäännökset, mutta
rauha vallitsi siellä, missä taistelun aallot joku tunti sitte
hillitsemättä raivoten pauhasivat. Mantereelle ja venesillan
päähän järjestettiin jääkäreitä ottamaan vastaan päällikköänsä,
urhoisaa Malmia, häntä, jonka kunnia loisti kirkkaimmin Dunckerin ja
Fahlanderin rinnalla Virran sillalla lokakuun 27 p:nä samana vuonna.
Hänen töitään ei pian unhoteta Saimaan tienoilla ja Itä-Suomessa,
missä hän joukkoineen riensi milloin minnekin ja teki taas tepposet
ryssille, vei muonavarat, tai otti etuvartion vangiksi, ajoipa joskus
jonkun erijoukon rajankin yli. Peljärven tappelun kautta elokuun 8
p:nä 1808 puhdisti hän koko Suomen Karjalan venäläisistä.
Komppania, jossa Lauri oli, seisoi aivan sillan korvalla, ja sinne
ohjasi katteini Malm ratsunsa. Ainan sydän tykytti ankarasti, kun
hän näki tuon tuiman ja kuitenkin niin ystävällisen sotilaan, jonka
urotöistä Laurilla oli niin paljon kertomista. Ei häntä ihmetyttänyt,
että sotamiehet pitivät hänestä, sen hän teki itsekin, vaikkapa vaan
Laurin vuoksi.
Katteini seisautti hevosensa Laurin eteen, joka seisoi eturivissä
suorana ja solakkana kuin salko, ja Ainasta tuntui aivan kuin olisi
katteini tarkastellut hänen armastansa.
"Tämähän komppania ensiksi pääsi saareen", sanoi katteini niin
kovasti, että Aina sen aivan selvään kuuli.
"Tämä", vastasi eräs upseeri astuen päällikkönsä luokse.
"Minulle on kerrottu, että eräs sotamies ensimmäisenä pääsi yli aivan
erinomaisella tavalla." Näin sanoessaan pyyhkäsi katteini otsaansa
ikäänkuin jotakin muistellakseen. Upseeri sitä vastoin viittasi
Laurille astua esiin, ja sen näki Aina niin selvään, että hänen
täytyi painaa kädet tykyttävää sydäntänsä vastaan.
"Tässä hän on, herra katteini."
"Vai sinä se olet, tunnenhan sinut jo. Äsken olit vielä rekryytti ja
nyt tappelet kuin paras sotamies. Sinulla on kunniamerkki, näen mä.
Ah, nyt muistan, sen sait Kuopiossa. Reipas poika, ja koska korpraali
Svärd on mennyt ikuista tietä, niin saat astua hänen sijaansa samalla
nimellä."
"Äiti, äiti", kuiskasi Aina, vaipuen vanhan äitinsä syliin. "Ettekö
kuulleet! Korpraali, ja Svärdin nimellä, aivan kuin isä! Voi
Jumalani! -- --"
"Svärd, Svärd", mutisi muija nojaten Eeron käsivarteen, "olisitpa nyt
elänyt!"
"Mutta miten tuo ylipääseminen kävi?" kysyi katteini, joka ei ollut
huomannut vaimoja takanaan. "Minä kuulin, että joku tyttö" -- --
"Jos sallitte, katteini, kerron kohta kaikki", sanoi upseeri. "Minä
johdin sitä joukkoa ja näin kaikki."
"No pian sitte, luutnantti. Mutta mitä, minne menette?"
Urhoollinen katteini, joka oudoksuen luutnantin väistymistä käänsi
hevosensa, hämmästyi vielä enemmän, kun näki luutnantin käsipuolesta
tuovan punastuvaa tyttöä. Vanhan Eeron täytyi auttaa syrjään vanha
äiti, joka yhä lausui itsekseen: "voi Svärdini, jos nyt olisit
elänyt!"
"Tuoko tyttö", kysyi viimein katteini, joka aina tarkemmin katsoi
Ainan kauniita, punertavia kasvoja. "Tuoko tyttö antautui alttiiksi
venäläisten luodille ja vei poikani yli? Häntä minunkin pitää
kiittää."
Näin sanoen hyppäsi katteini ketterästi hevosensa selästä ja astui
Ainan luo, joka ei enää tiennyt oliko maassa vai taivaassa. Lyhyesti
kertoi luutnantti venäläisten hyökkäyksestä kalastajakylään, sen
urhollisesta puolustuksesta ja kavaltajan kuolemasta. Hän lausui myös
innolla Ainan sankariteosta ja lopetti:
"Hän on urhoollisen Svärd nimisen korpraalin tytär. Isä kaatui
Porrassalmella ja harvinaisesta sattumasta on tämän tytön reipas
sulhanen juuri nyt teiltä saanut korpraalin arvon."
"Onko niin kuin luutnantti sanoo?" kysyi katteini Laurilta, joka
tuskin voi pidättää liikutustansa.
"On", vastasi tämä kyllin kuuluvasti, vaikka ei värähtämättä.
Katteini katseli hymyillen Lauria, hän aavisti miltä tästä nyt
tuntui. Rauha ja ilo, sydämmen hellemmät tunteet, saivat toki
muutteeksi virrata jalon sotilaan rinnassa. Näyttipä kuin ei urhoisa
katteini oikein olisi tiennyt mitä nyt tekisi, vaan pian otti hän
Ainaa kädestä, talutti hänet Laurin luo, joka vielä seisoi paikallaan
rivin edessä, ja sanoi puoleksi leikkisällä äänellä:
"Saatpa vaimon, jota kuka hyvänsä saattaisi sinulta kadehtia, ja minä
toivon, ett'ei tuo korpraalin nimi sinuun sammu."
Samassa hän kiekahti ratsaille ja ajoi täyttä laukkaa matkaansa,
ennenkuin Aina tai uusi korpraali ennättivät selvin tointuakaan.
Eräs vanha sotauros, joka seisoi aivan lähellä, kiisti kiven kovaan
nähneensä katteinin pyyhkäsevän jotakin silmistänsä, mutta -- miten
lienee ollutkaan sen laita, kaikki koko komppaniassa toivottivat
korpraalin nimen suhteen samaa kuin katteini.
Kun Lauri myöhemmin samana iltana istui ennen mainitussa tuvassa,
saattoi eräs kumppani hänelle ilosanoman, että heidän oli käsky jäädä
näille tienoille pitämään silmällä niitä pikku joukkoja, jotka vielä
kulkivat täällä. Silloin nousi riemu ystäväin piirissä. Sanansaattaja
jäi seuraan ja yö oli jo ennättänyt puoleen, ennenkuin erottiin
levolle, joka nyt kyllä oli tarpeen ja haluksi.
* * * * *
Pieni kalastajakylä varttui taas ja saatiin uusia varoja, kun sodan
liekki oli sammunut. Niilon tuvat, joista hän oli niin ylpeillyt,
revittiin alas ja niiden paikalle rakennettiin uusi, sama kartano,
jossa korpraali Svärd nuorine vaimoineen asui. Laurin vanha isä ei
enää elänyt kauan, eikä Ainankaan äiti. Vaan oli muijalla toki vielä
ilo tuudittaa vapisevilla käsillään pikku Svärdiä. Usein saattoi
nähdä muijan istuvan poika polvella ja raamattu edessään pöydällä,
katsellen milloin kirjaan, milloin poikaan ja ilokyyneleissä lausuvan
itsekseen:
"Voi jos nyt Svärd olisi elänyt!"
Nyt jo Lauri ja Ainakin ovat maan povessa ja kenties heidän
poikansakin. Kyllä niistä kasvoi reippaat, kunnon miehet, vaan
ei heitä korpraaleiksi tarvittu. Kun väki kesäsunnuntaina käy
kirkkomaalla, saattaa joku vanha muori vielä taruna kertoa, miten se,
joka tuon pienen ristin alla lepää, jalon rohkeasti pelasti monta
ystävää vainon kuolemasta, ja taitaapa vanhuksen ääni vielä vähän
oudosti värähdelläkin kiitollisuuden liikutuksesta.