Pieni Anita oli tullut.
Anita, pappiveljen ottotytär kaukaisesta pitäjästä.
Palvelijat liikkuivat punaisina kiireestä ja kuiskivat hiukan vain
siellä tuvanpuolella toisilleen. Ei joudettu kinaamaan.
Sillä agronoomi Göran oli tiukka mies. Hän ei säästänyt sanojaan, ei
katsonut eteensä, jos hänet suututettiin.
Ja palvelijat vapisivat aina hänen edessänsä.
Juuri ennen Anitan tuloa oli hän yhden ajanut pois koko hovin
palveluksesta. "Teidän päivänne on lopussa, vasta kun nuo työt ovat
valmiit", oli hän määrännyt.
"Meidän päivämme on lopussa, kun iltakello soi", oli yksi uskaltanut.
"Sinun päiväsi on lopussa juuri nyt!" Ja miehen oli lähteminen, ja
sillä hyvä.
Häntä huvitti jäljestäpäin miehen rohkeus, mutta muuten hän halveksi
noita tyhmiä ihmisiä, punaisenkiiltävine naamoineen. Työjuhtia ne
olivat, eikä mitään muuta.
Yhdenarvoisiako muka kaikki ihmiset? Ooh -- kamarihaaveita!
Mitä noillakin oli ihmisyyttä, olla töllöttivät suu auki ajattelematta
mitään, raastoivat vain, söivät, nukkuivat täyteen sulloutuneissa
tuvissa, ja tylsä katse, se tylsä katse, se häntä enin suututti.
Monta kertaa se oli häntä raivostuttanut, ja hän olisi lyönyt heitä,
mutta sai hillityksi kuitenkin.
Aina samoja katseita, aina samoja kaikkialla!
Ei ainoatakaan sivistynyttä ihmistä asunut koko suuren, yksinäisen
hovin läheisyydessä.
Ja hän kaipasi usein ihmisseuraa.
Iltasin, silloin kun työstä väkien luota tultua ei väsyttänytkään kuten
tavallisesti, jäi hän istumaan ylös yksinänsä.
Kammottavan kolkot olivat suuren suuret, melkein tyhjät yläkerran
huoneet. Hän oli koettanut kuljetuttaa huonekaluja kaukaa kaupungista,
mutta hän ei sietänyt niitä sittenkään.
Jumala, jos olisi oma vaimo!
Ja hän näkikin hänet silloin hämärässä ympärillään pehmeästi liikkuvan,
näki hymyn, näki vartalon, tunsi hänen läheisyytensä, tunsi hänen
lämpimän ruumiinsa, tunsi hänet kaikkialla, ooh, hän tunsi.
Hänen tarvitsi olla vain silmät ummessa, antaa ajatustensa lentää ja
mielikuvien vaihdella ja kohota.
Mutta sitten laskeutuivat ne ja häntä vaivasi. Kuinka ne uudistuivatkin
yhä kiusaamaan.
Sillä vaimon, mistä hän sen otti, hän ei tiennyt ketään, ei ketään. Ja
nuoruuden rakkaudet olivat ohitse. Voi, jos silloin arvasi.
Emännöitsijä, hän inhosi jo häntä, oli ainakin inhonnut.
Ja agronoomi Göran ähki äänekkäästi kulkiessaan pitkin kumajavia
lattioita, nyrkki puristettuna ja kasvot punaisiksi tulehtuneina.
"Stiina", huusi hän silloin palvelijalle. "Ole!"
Heti riennettiin. Samassa odotti Ole, hänen lemmikkihevosensa väristen
ja levottomana isäntäänsä.
Ja hän ratsasti silloin, ratsasti sankkoihin metsikköihin, ratsasti
ristiin rastiin, ratsasti hurjasti.
Mieli kepeni ja lauhkeana tuli hän takaisin. Ja hän taputteli Oleansa,
hyväili sitä ja sanoi hyvää yötä.
Kuiskaeltiin hänen juovankin joskus.
Ja mitäpä ei hänestä kuiskaeltu!
"Se on tuleva rouva", sanoivat palvelijat Anitan tultua. "Siksi täällä
nyt niin valmistellaan."
"Vielä mitä, lapsi tuo vielä on, tuskin kuudentoista, ja veljentytär
kuuluu --"
"Ottotytärpä vain."
Mutta Anita oli ihastunut sedän hoviin, katseli kaikkea, ja setä kulki
perässä selittäen kaikkea.
He olivat hyvät ystävät ja Anita piti, piti niin ihmeesti sedästä.
"Göran-setä, tarjoa minulle käsivartesi, kuten Ritari Rohkea ainakin,
ja kuljeta minua ympäri, näyttele kaikki!"
"Suvaitkaa, pikku Prinsessa Ruusunen!"
"Pikku!"
Se sovittiin sitten ja "pikku velho" noitui itselleen
hevostarkastuksessa ratsun lupaan setäraukalta.
"Hei, katsos, kuinka ylpeä!"
"Se on Ole, minun uskollinen Oleni!"
"Se näkyy arvonsa tuntevan. Sinä olet sentään onnellinen, setä, kun
olet noin rikas. Ja kuule, jos tahdot tosiaankin, jään minä tänne koko
loppukesäksi, mutta pidäkin minua hyvänä, pidä minusta paljon, sillä
minä tahdon, että minusta pidetään, että rakastetaan oikein
rajattomasti! Etkö sinäkin niin tahtoisi?"
Ja Anita-lapsella riitti puhetta. Hän kertoi kotoansa, kertoi
itsestänsä, kertoi puoliksi puhjenneista ajatuksistansa avonaisesti
sedälle. Kenellekäs sitten, ellei sedälle, joka niin hyvin ymmärsi
lapsen mielen.
Mutta iltasilla harvenivat sanat. Anita oli väsynyt.
Setä itse oli kaunistellut nurkkakamarin Anitalle. Valkea sänky oli
keskellä huonetta ja vihreätä akkunain edessä.
"Eikö sinua peloita yksinäsi, Anita-lapsi, setä nukkuu kyllä tuossa
viereisessä huoneessa."
"Ei minua peloita, mutta jätä ovi auki, eihän se sinua haittaa?"
"Ei ollenkaan. Hyvää yötä vain!"
"Hyvää yötä! Suutele kunnollisesti, vanha setä! Minä olen siihen
tottunut!"
Ja Anitan hento ruumis painautui luottavasti setää vasten.
Ja sedän kädet vapisivat, kun hän painoi hänet vuoteelle ja peitteli
häntä.
Setäraukka! Pois sedän täytyi!
Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja jäi istumaan vuoteensa laidalle.
Hän istui kauan. Hän ei voinut nukkua, hän ajatteli lasta vain.
Hän melkein tunsi rakastavansa tuota puhdasta, viatonta, avomielistä
olentoa, jolla oli naisen täysi viehkeys jo.
Hänestä olivat hänen suuret, kysyvät silmänsä, joiden sinervä alus
lisäsi niiden syvyyttä, kauneimmat mitä hän oli ikinä ajatellut, ja
keltainen, suuri palmikko, joka raskaana riippui alapuolelle
kehittymättömän vyötäisen, muhkeinta mitä hän oli nähnyt, ja joustavuus
mielessä, ja viattomuus, se melkein särki hänen sydäntänsä.
Hän istui ja ajatteli.
Eikä hän oikeastaan ajatellut. Hän antoi ajatustensa lennellä vapaina
ja höllinä. Hän oli ja tunsi vain.
"Rakastaa rajattomasti" häntä voisi kyllä. Sellainen tyttö!
Hän tunsi vielä Anitan lämpimän ruumiin kosketuksen, tunsi käsivarsien
heikon puristuksen kaulallansa.
Mutta silmät katsoivat kysyväisesti ja totisina häneen.
Lapsi hän oli.
Jos hän olisi ollut hänen lapsensa, he kahden maailmassa, hän
vartioitsisi häntä kuin aarrettaan.
Tahi jos hän olisi jo täysinkypsynyt nainen, noin puhdas, johon ei
vielä yksikään mies ole katsettansa laskenut, olisi hänen!
Hän paranisi uudeksi ihmiseksi. Hän ei tekisi väkivaltaa hänelle. Hän
kantaisi häntä käsivarsillaan.
Silloin olisi hänellä oikeus ihailla hänen hentoa ruumistaan, katsella
sen kauniita piirteitä. Hänellä olisi oikeus tuntea sen ruumiin lämpö
omassaan, sen puhdas nuorteus vastassansa.
Hänellä olisi oikeus.
Ja he eläisivät täällä, kuten nytkin.
He kahden.
Ja tuntui kuin seinät kamarien välillä olisivat haihtuneet
olemattomiksi ja Anita olisi häntä luoksensa kutsunut.
Hän kuunteli.
Anita äännähti uudestaan unissaan.
Göran hiipi hiljaa hänen luokseen ja istuutui sängyn laidalle.
Anita nukkui, lepäsi siinä selällään pehmeään vuoteeseen puoliksi
uppoutuneena. Paita oli auennut olkapäiltä ja soljunut alas ja
valtavana aaltoili kultainen tukka kuultavalle lakanalle.
Rinta kohoili tyynenä ja levollisena.
Göranin käsi laskeutui Anitan nuorelle rinnalle.
Ja hän unohti, että oli olemassa maailma heidän ympärillään, oli
olemassa vanhemmat, että hän oli setä.
Hän unohti, ettei hänellä ollut oikeutta lapseen, unohti, että se oli
Anita-lapsi, hänen pieni lemmikkinsä vain. Hän unohti kaikki.
Hän tunsi nuortean ihon kätensä alla, tunsi painottoman vartalon
kohoavan käsivarsilleen, tunsi pehmeiden rintojen kosketuksen, hän
tunsi siinä sylissään nukkuvan, täyden naisen.
Ja Anita värähti vain hänen käsivarsillaan ja painoi päänsä
turvallisesti Göranin olkaa vasten ja kosteat huulet avautuivat hiukan.
Göran painoi hänet vuoteelle, imien hänen huuliensa kosteutta.
Oli kuin hän ei olisi ollut itsensä hallittavissa. Hän ei tiennyt, ei
ajatellut mitään.
Mutta äkkiä vääntyivät hänen kasvonsa. Hän hypähti ylös.
Jumala, mitä hän teki, herra jumala!
Ja Anita-lapsi jäi nukkumaan levollisena vuoteellensa pitkästä matkasta
väsyneenä.