-- Kuule, Siiri, kun tohtorinna Hallbeckilla on kaunis ruusu, niin
kaunis... nyt vasta puhjennut... Voi kun se on soma... Ja
helmikuussa... Mutta minä en muistanut tervehtiäkkään... Tuo kukka oli
vain mielessäni... Voi kun minulla olisi sellainen!
Noin tuprusi sanoja neiti Zinsin suusta. Pinnistetyin korvin kuunteli
neiti Ringvall puhetta, joka näytti kokonaan hänen vievän muassaan.
-- Ai helmikuussa! Ja minkä värinen?
-- Kaunis tummanpunainen!
Samassa pyörähti neiti Zins istumaan ja alkoi valitella omain
ruusujensa huonoa kasvua.
-- Nyt on niin sumuiset ilmatkin, että kukkarukat ovat aivan kuoleutua,
valitteli neiti Zins.
-- Ja miten se ruusu on päässyt puhkeamaan, ihmetteli neiti Ringvall.
-- Niin! Siinä se! Tohtorinna Hallbeckilla on joku salainen keino,
jolla hän kasvattaa kukkiaan. Meidän pitää se saada tietää.
-- Meidän pitää, toisti päättävästi neiti Ringvall.
-- Muuten ei olisi tuo kaunis ruusu puhjennut näin aikaisin. Keskellä
päätalvea!
-- Hänellä on joku keino, lisäsi vielä neiti Ringvall.
-- Mutta lähdetään katsomaan tuota ruusua, lisäsi hän.
-- Lähdetään, lähdetään!
-- Sitä on hauska nähdä.
-- Minä olen jo käynyt katsomassa, mutta en minä väsy sitä katsoa. Minä
olisin myötään sen vieressä.
Neidit lähtivät ulos huoneesta, ja kohta astui pari muodikasta naista
kaupungin katuja pitkin.
-- Minne neidit menevät noin kiiruusti? Suvaitsetteko seuraa?
Nuori keikari, kauppaneuvos Krookin poika, kumarsi samassa kauniisti
neideille.
-- Tulkaa, herra Krook! Tehkää hyvin ja tulkaa katsomaan
vastapuhjennutta kaunista ruusua tohtorinna Hallbeckilla.
-- Kiitos! Mielelläni!
Pian saavuttiin tohtori Hallbeckin komeaan taloon. Nuori tohtorinna
otti aivan kohteliaasti vieraat vastaan ja vei heidät saliin, missä tuo
ruusu kasvoi komeimmassa astiassa.
-- Ah! Kuinka kaunis!
Noin huudahti jo neiti Ringvall kynnyksellä.
-- Todellakin! Sanomattoman ihana, lisäsi nuori keikari
teeskentelevästi.
Vieraat emännän kanssa astuivat ruusun tykö. samassa aukeni salin ovi
ja tohtori Hallbeck jotenkin kärttyisen näköisenä ohjasi vieraat
sisään. Siinä oli nuoria neitiä puolikymmentä. Kaikki tulivat katsomaan
tuota tummanpunaista ruusua. Siinä ihmeteltiin, huudahdeltiin ja nyt
kulki jokaisen nenä vuorotellen kukun lemua haistamassa.
Niin ujona nyökkää se oksassa, niinkuin tietäisi ennen aikojaan
tulleensa maailmaan, lausui herra Krook, mikä sitä viimeksi haistoi.
Nuori tohtorinna näytti aivan nauttivan tuosta kukastaan ja hyvillään
kuunteli hän vierasten ylisteleviä sanoja.
-- Miten kaunis se olisi neiti Haganin morsiuspuvussa, huudahti neiti
Sjöstedt. Neiti Hagan punastui korvia myöten tuosta kunniasta, että
ruusu hänen tähtensä katkaistaisiin.
-- Oi jos minä saisin sen, supisi neiti Zins herra Krookin korvaan.
-- Milloin pääsemme neiti Haganin näihin? kysyi tohtorinna vähän
tuskastuneena.
-- Perjantaina, siis ylihuomenna, vastasi neiti Sjöstedt.
Tohtorinnan kasvot selkenivät.
-- Ehkä annammekin tämän ruusun koristaa neiti Haganin lumivalkoista
morsiuspukua.
Nyt seurasivat tuhannet kiitokset neiti Haganin puolesta.
-- Mutta jos se lakastuu, uskalsi neiti Zins muistuttaa.
-- Ei lakastu, vastasi tohtorinna lyhyesti, vaikka varmaan tiesi,
ett'ei ruusu kestäisi päivää enempää enää varisematta.
Muut luottivat tohtorinnan vakuutukseen ja lähtivät iloisina pois.
* * * * *
Samana iltana oli pikku kaupungin vallasnaisilla klubi-iltamansa.
Aivan levottomana astui nuori tohtorinna sisälle ja kysyi, joko neiti
Hagan on tullut. Saatuaan myöntävän vastauksen, riensi hän suin päin
saliin ja astui suoraan neiti Haganin tuo.
-- Minä surkuttelen teitä, neiti Hagan, ruusu on kuollut!
-- Kuollut!
-- Niin minun pikku Valtterini pääsi huomaamatta saliin, ja hän rutisti
ruusun, jonka minä olin asettanut pikku tuolille keskelle lattiaa
auringon paistetta varten, aivan muuskaksi.
-- Nuuskaksi!
Seura kuuli neiti Haganin huudahduksen ja rupesi tiedustamaan syytä,
miksi tohtorinna ja neiti olivat noin hermoja kiihoittavassa
keskustelussa.
Tohtorinna pakotettiin kertomaan koko ruusujuttu uudestaan ja niin
alkoi rouvasväen klubi-iltama.
Loppu.