Nahkatehdas, jossa Elsa kulki työssä, oli kaupungin yläpuolella
mahtavan kosken partaalla. Suuri se oli ja moni köyhä kaupungin asukas
ansaitsi siellä leipänsä. Laaja oli tehtaan liike ja kuta ahkerammin
työväki ponnisti voimiaan, sitä kauniimmat kultakolikot soluivat
omistajain ennestään täysiin kukkaroihin. Pölyn seassa teki työväki
työtään, naamat punakkaina ja hikisinä. Työ oli oikein voimakasta hikeä
pusertamaan, vaikka parkintomu pakkausi sulkemaan hikireikiä. Melkein
päivät ympäriinsä loi sähkö heijakasta valoaan lämmöstä höyryäviin
ihmisiin. Remmit kitisivät, hammasratas lonkui toistaan vasten, ja
parkkia leikkaava kone karautti aina sydämeen vihlovasti puunkuoren
sirpaleiksi.
Tuon tuostakin kuului kovaa yskää, sillä kovin karmeaa oli niellä
koivunparkin pölyä. Vaimot kantoivat parkkitaakkoja alalattialta
ylhäälle, missä ne syötettiin koneen kitaan. Aina kuljettiin nuo samat
rappuset, kumarruttiin ottamaan parkkikimppu, lähdettiin uudestaan ylös
ja viskattiin taakka lattiaan.
Noita rappusia myöten kulki Elsakin kipeillä jaloillaan, joita iltasin
kolotti ja joissa suonet olivat kiertäytyneet yhdeksi siniseksi
makkarajuovaksi. Parkki tunkeusi nenään, joka tiheästä aivastelemisesta
oli kipeä ja vuoti vettä. Mutta säännöllisesti kulki parkkikimppu hänen
seljässään; melkein itsestään veivät sen jalat leikkaavan koneen
ääreen. Tuohon hän sen taas viskasi, pyhki hiukan kasvojaan ja siveli
vähän korvien taakse hiuksiaan, jotka rappusilla kumarassa kulkiessa
olivat valuneet kasvoille ja tunkeutuneet silmiin. Taas sitte alas ja
parkkikimppu selkään, ettei puukhollari näkisi laiskottelevan ja
ilmoittaisi patruunille. Tahtoihan sitä väkisin joskus pysähtyä hiukan
juttelemaan parkkia syöttävän Eskoskan kanssa, mutta kuu näki muiden
vaimojen nousevan kimppu seljässä rappusia myöten, niin heti muistui
mieleen, ett'ei saa joutilaana seisoa, jott'ei puukhollari näkisi tahi
toiset siitä suuttuneina kantelisivat. Tuo puukhollari oli niin muka
olevinaan, vaikka itsekin oli alkuaan ollut parkinkantajapoikana, ja
hyvin tiesi, miten jalat uupuivat rappusia kulkiessa. Mokoma
silmänpalvelija oli hän. Tiesivätpä jotkut naiset kuiskia, että hän
juopikin verstaassa miesten kanssa, ja että hän viimevuosina on hyvin
rikastunut.
-- Jo minä Iitana tuolle sanoisin, mutisi Niilekselän Anna, kun kuuli
taas puukhollarin komentavan Leiviskäiskää.
-- Niin minäkin Iitana tekisin. Johan nyt on ihminen hupsu, kun
saattaisi sanoa eikä uskalla! Kun minä olisin mor...
-- Olenko minä teidän välikantanne? Entä kun panisi pois tehtaasta
minun ja äitini?
-- Elsanko ja sinun pois! Kaikkia nyt kuulee; kun vanhaksi tulee! Ennen
kai täältä muut saa mennä kuin sinä äitinesi. Kun nyt muka on jonkun
näköinen, niin luulee suuriki olevansa! Toista suu puhuu, kuin sisus
miettii, hangotteli Niilekselän Anna.
-- Mistäpä tiedät?
Iita kohautti olkapäitänsä ja lähti alalattialle. Samassa nousi Elsa
kimppuineen ylälattialle.
-- Jopa nyt jotakin, kun puukhollarin anopin täytyy parkkia kantaa,
alkoi Anna virnailla Elsalle.
Elsa ei vastannut mitään. Olihan hän ennenkin kuullut tuollaista
puhetta. Mitäpä Annasta! Sehän mäläkyttää vaikka päivän toiseensa, kun
saa vastakinastelijan. Ja saihan Elsalle puhua mitä tahtoi: Kukapa
hänestä välitti. Mokoma nahjus, joka oli aina hiljaa. Koetti voittaa
puukhollarin puolelleen ja hänelle tyttösen tarita. Täytenä totena
jutteli Niilekselän Anna tuota Eskoskalle ja niin sitä arvelivat
muutkin.
Jopa kuului kumea vihellys. Yhtäkkiä oli työ loppunut. Parkkikimput
heitettiin tuhannen kyytiä minne sattui, ja jokainen riensi
alalattialle, missä parvi pienokaisia poikia ja tyttöjä kahvipurkit
kainalossa hääri ja etsivin silmin tarkkasi tulijoita. Tuolla oli äiti
tai sisar, ja kohta oli pienoisen väen lomitse pujotellut itsensä
sinne. Nyt oli kahviloma. Ruskea neste pulppusi kaikkialla purkeista
kuppeihin, ja iloisena katseli tuoja, miten mielihyvällä hänen
keittämäänsä nestettä nautittiin. Sillä hänen se oli keittämää. Olihan
äiti tai sisar pannut vain aamulla kahvit ja veden pannuun.
Tuossa seisoi hän nyt odottaen, milloin kokin vuoro tulisi. Ja tulihan
se. Viimeiseksi niruutettiin hänelle purkeista, ja sokeriakin jäi
muutama pala, jotta maistui makealta suussa, kun lämpimän kahvin kanssa
nielasi.
Kohta kuului taas vihellys. Kahviloma oli loppunut. Mutta eihän niin
kuoleman kiirutta, ett'ei joutaisi kääriä kahvipurkkia pienosen
kainaloon ja käskeä hänen illaksi jauhaa lisää kahvia, jotta saa
lämpimän kahvitilkan, kun työstä tulee.
Puukhollari käyskenteli alalattialla, pitäen silmällä ett'eivät vaimot
saisi varastaa aikaa. Eikä ollutkaan tilaisuutta kuhnimiseen. Kiiruusti
kääri Elsakin purkin kahdentoistavuotisen poikansa kainaloon, kun
huomasi puukhollarin, mutta rauhallisena särpi vielä Iita nestettä.
-- Ka kun viivyt, huomautti Elsa, kun puukhollari oli aivan Iitan
edessä.
-- No eihän niin kiirettä Iitalla, puheli puukhollari, koettaen vetää
suutaan hienoon hymyyn.
-- Anna sitte kuppi Iitalle!
Samassa lähti Elsa ja oli kohta parkkikimppu seljässä nousemassa
rappusia.
-- Kas taas, kun tahtoo jättää tyttönsä kahden kesken puukhollarin
kanssa, ilvehti Niilekselän Anna vieruskumppalilleen.
Eivät uskaltaneet vaimot viivytellä, kun puukhollari oli alalattialla.
Vaistomaisesti meni Iitakin parkkiläjälle; vaikka väkisinkin teki mieli
kiusata muita näyttämällä, miten hän saa laiskana olla. Tuossa kumartui
hän ottamaan parkkikimppua. Puukhollari silmäili ympärilleen. Ei ollut
likiseuduilla ketään. Samassa kaappasi hän Iitaa vyötäisistä. Mutta
tuolla tulla köykki jo Elsa alas. Puukhollari hellitti vasten
tahtoansakin Iitan. Hän lähti pois verstaasen, mutta Iita alkoi nousta
kimppuineen.
-- Joko nyt sait rauhassa kisata, kysyi Niilekselän Anna ilkkuilevasti
iskien silmää Eskoskalle.
-- Mitä rupatat? Tahdotko, että kantelen puukhollarille, että sinä
täällä vain juoruilet, mokoma lapsentekijä?
-- Älä kiukkuile! tuolla tavalla sitä on ennenkin alettu!
-- Jatka vaan; kyllä sinusta puukhollarin rouva tulee, pilkkaili
Eskoskakin.
-- Nähdäänpähän, kuka siihen syöttäjäksi pääsee, jos et suutasi sule,
tiuskasi Iita.
Noin taaksepäin keikautti hän niskaansa ja lähti alalattialle.