Hämärissä eräänä iltana tuli muuan mies erakon luolalle.
Hän ei ollut enää nuori. Kasvot olivat laihat ja kalpeat ja piirteet
terävät. Hänen tummat silmänsä olivat väsyneet ja hyvin surumieliset,
hänen laihat kätensä olivat pehmeät ja valkoiset kuin naisen; näkyi,
että nämä kädet olivat pidelleet kauniita esineitä, mutta eivät koskaan
tehneet raskasta työtä.
Hän tuli ja istuutui erakon luolan ulkopuolelle kuin odottaen. Ja
erakko meni vihdoin ulos ja istuutui hänen viereensä.
»Ukko», sanoi hän silloin, »onko aina synti lopettaa oma elämänsä?»
Erakon ei ollut tapana hämmästyä ihmisten hänelle tekemistä
kysymyksistä. Hän oli huomannut, että ihmissydän oli usein hyvin
ihmeellinen. Mutta tämä kysymys, hillitysti ja hiljaa lausuttuna,
yllätti hänet. Hän katsoi tutkien miestä eikä vastannut.
»Elämällä tulee kai olla tarkoitus», jatkoi mies; »kun se on kadottanut
tarkoituksensa, saanee kysyä, minkätähden sitä tulee jatkaa. Kun
kaikki, mitä on rakastanut ja hoitanut on kadotettu tai hävitetty, kun
ei enää ole ainoatakaan ihmistä, jolle olisi tarpeellinen, minkätähden
sitten elää?»
Hän istui ja katsoi eteensä, ja hänen laihat sormensa nyppivät neulasia
männynoksasta, jonka hän oli ottanut maasta. Hän jatkoi:
»Sinä voit sanoa minulle, että on yhtä ja toista tehtävää maailmassa,
ja että jokainen kai voi löytää jotakin työtä itselleen. Niinhän
voikin, epäilemättä. Mutta minä en voi nähdä, mitä se hyödyttäisi.
Yhden ihmisen työ — mitä se on? Se häviää ajan virtaan mitättömämpänä
kuin pisara. Ja sinä voit sanoa, että kunkin osaltaan tulee etsiä
totuutta, ja ettei ihminen koskaan tule valmiiksi siinä. Se on
kyllä varmaa. Totuus pakenee aina. Se pakenee niin, ettei kannata
etsiä sitä. Joskin minä käsittäisin pienen murto-osan totuutta
elinkautisen ponnistuksen jälkeen — sanon _jos_, sillä se ei ole juuri
todenmukaista — niin mitä se oikeastaan merkitsisi? En tulisi siitä sen
onnellisemmaksi, eikä kukaan muukaan. Enkö voi päästä ponnistuksesta ja
painaa päätäni lopulliseen lepoon?»
Hän vaikeni. Nyt putosivat viimeiset neulaset männynoksasta, ja hän
istui ja piti sitä paljaana ja rumana kädessään. Hänen surullisissa
silmissään paloi synkkä tuli.
»Sanot ehkä, että se on pelkurimaista», hän jatkoi matalalla äänellä.
»Mutta en tiedä, minkätähden sitä kutsuttaisiin niin. Ihmisethän
tavallisesti pelkäävät raukkamaisesti kuolemaa. Ja jos sodassa mennään
rauhallisesti kuolemaa kohti, kutsutaan sitä urhoollisuudeksi. Toivon,
että näkisin jonkun hukkuvan ja koettaessani pelastaa häntä menettäisin
elämäni. Silloin myös kutsuttaisiin tekoani urhoollisuudeksi.»
Hän nauroi kovasti ja katkerasti, mutta katkaisi naurunsa ja jatkoi
välittömästi:
»Mutta sano toki jotakin, ukko! Kutsu sitä raukkamaisuudeksi, jos
tahdot! Sano, että se on kuolemansynti! Mutta sano toki jotakin!»
»Oletko nähnyt lasta, joka on ennen aikojaan syntynyt?» kysyi erakko.
Mies katsoi hänen kasvoihinsa hämmentyneenä. Hän ei voinut löytää edes
kaukaisinta yhteyttä hänen äskeisten puheittensa ja tämän kysymyksen
välillä. Mutta ukon vakavat kasvot vaativat vastausta.
»Kyllä», sanoi hän viivytellen, »minä näin kerran. Se oli pieni,
kuihtunut ihmiskäppyrä. Se ei voinut elää.»
»Voisimme ajatella lasta», jatkoi erakko, »joka pitäisi oloansa
äidinkohdussa liian ahtaana ja sidottuna ja pimeänä. Se tahtoisi
lopettaa sen olotilan. Ja se tulisi ulos väkisin ja — syntyisi ennen
aikojaan.»
Mies katsoi edelleen erakon kasvoihin. Nyt hän ymmärsi. »Sinä
tarkoitat... », sanoi hän.
»Lapsi ei tiedä, mitä tähän olemassaoloon sisältyy», sanoi erakko.
»Sentähden olisi väkivallalla tänne tunkeutuminen, jos nyt voitaisiin
ajatella lapsen tekevän jotakin sellaista, tyhmintä kaikesta. Mutta
sinä et tiedä enempää siitä olotilasta, johon sinä tunkeudut, jos
väkivallalla otat elämäsi. Sinusta myöskin tulee silloin ennen aikojaan
syntynyt.»
Mies painoi katseensa maahan, ja hänen sormensa alkoivat taitella
oksaa, jota hän piti kädessään.
»Ihminen ei ole oman elämänsä herra», jatkoi erakko. »On olemassa
laki hänen yläpuolellaan, laki, jota hän ei aina ymmärrä, koska se
on viisaampi kuin mitä se olisi ollut, jos hän olisi saanut määrätä.
Kuinka minä sen tiedän, kysynet ehkä. Siten, kun näen kaiken,
mikä vapaaehtoisesti taipuu elämän hyvän lain edessä, kasvavan ja
kehittyvän, ja kaiken, mikä uhmaten nousee sitä vastaan, kukistuvan
ja joutuvan turmiolle. Kaikki luonnossa taipuu, ja sinä näet, kuinka
siinä on voimaa ja kauneutta, alituisesti vaihtelevaa ja alituisesti
uudistuvaa elämää! Osa ihmisistä oppii kunnioittamaan elämän hyvää
lakia, he oppivat ottamaan elämän vaihtelut, surut ja ilot, vaivan
ja taistelun, syntymisen ja kuoleman sanantuojina, jotka Elämän
Herra lähettää. He oppivat ymmärtämään sydämellä, jos kohta eivät
aina järjellä. He alistuvat lain alaisiksi hiljaa ja rohkeasti, ja
katso, laki osoittautuu hyväksi. He saavat jotakin, mitä eivät ennen
omistaneet, ja he tulevat joksikin, mitä eivät ennen olleet.»
Mies katsoi erakkoon. Hän istui hiljaa, ja kädet lepäsivät.
»Minä en ole oppinut mitään tällaista», sanoi hän vihdoin; »minä olen
aina noussut vastustamaan sitä, mitä sinä kutsut elämän hyväksi laiksi,
kun se on johtanut minua vastoin omaa tahtoani, kun se otti, sensijaan
että olisi antanut. Minä olen noussut uhmaten ja vihaten. Ja nyt
tahtoisin mieluimmin kieltää kaiken uskon ja kuuliaisuuden.»
Mies pysähtyi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten hitaasti ja miettien:
»Sinä sanot, että minun sieluni olisi kuin tuo kuihtunut, pieni
ihmiskäppyrä, jonka kerran näin, jos se nyt siirtyisi uuteen olotilaan.
Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat sillä. Ja ehkä niin onkin. Jos nyt
on olemassa uusi olotila, sitähän ei tiedä, eikä tiedä muutakaan.
Ehkä on todenmukaisinta, että sellainen on. Ja minun sieluni on niin
väsynyt, melkein kuollut... ajattelen sitä juuri samanlaiseksi kuin
tuo kuivettunut, pieni käppyrä oli. Ihmettelen vain, voisiko se tulla
toisenlaiseksi, jos minä annan elämän lain hallita enkä omin käsin
leikkaa poikki elämäni lankaa. En tiedä, kuinka tulisi käymään. Mutta
sinähän vaadit enemmän kuin ruumiini elämistä.»
»Niin», vastasi erakko, »minä vaadin sinua elämään niin, että sielusi
kasvaa ja kypsyy.»
»Kuihtunut sieluparkani», mumisi mies, »sekö kasvaisi ja kypsyisi! Se
on mahdotonta, kuuletko, mahdotonta! En edes tiedä, onko sielustani
enää mitään jäljellä. Elämä on kohdellut sitä niin julmasti.»
»Silloinhan oli totta, mitä sanoin, että sen, joka vihaten ja uhmaten
nousee elämän lakia vastaan, sen se murtaa», sanoi erakko. »Sinä itse
todistat sanani todeksi. Nyt sinun tulee ruveta kunnioittamaan ja
rakastamaan elämän lakia. Sinun täytyy vapaaehtoisesti taipua sen alle
ja sinä tulet todistamaan, että se on hyvä. Sinun sielusi on kasvava ja
kypsyvä.»
»Rakastamaan ja kunnioittamaan», toisti mies katkerasti. »Et tiedä,
mitä pyydät. Voiko rakastaa ja kunnioittaa sitä, mikä on julmaa ja
tarkoituksetonta, mikä ottaa kaiken?»
»Jos elämä on ottanut kaiken», sanoi erakko hiljaa, »niin on kai se
kuitenkin ensin antanut. Rakastitko ja siunasitko sinä elämää, kun se
antoi?»
Mies mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. Ei, sitä hän ei ollut
tehnyt.
»Ja oletko sitten aivan syytön siihen, että kadotit?» kysyi erakko
edelleen. »Onko se, mitä olet kadottanut, jättänyt jälkeensä
ainoastaan valoisia ja hyviä muistoja? Jos niin olisi, et sinä surisi
niin katkerasti, kuin nyt suret. Mutta jos muistot ovat pimeitä,
liittyy niihin jonkinlainen syyllisyydentunne, eikö totta? Jotakin
omasta syyllisyydestäsi. Ja jos olemme syyllisiä, ei ole aivan
tarkoituksetonta, että saamme kaivata ja kärsiä.»
Mies istui kauan pää painuneena ja katse maassa. Myöskin erakko
vaikeni. Oli tullut hämärämpi, ja he voivat tuskin erottaa toistensa
piirteitä. Vihdoin nousi mies.
»Ajattelin kyllä tänne tullessani», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi,
»että sinä tahtoisit pakottaa minut elämään. Minä luulin sinun sanovan,
että henkensä ottaminen on kuolemansynti, jota ei saisi anteeksi. Mutta
sitä sinä et ole sanonut.»
»Synti on harvoin joku määrätty teko», sanoi erakko. »Syntiä on elää
alemmalla tasolla kuin pitäisi ja voisi. Lopettaa elämänsä on pienempi
synti kuin se, että on elänyt ja jatkuvasti elää, niin että tulee
tahtoneeksi tehdä sellaista.»
Mies nyökkäsi. »Ymmärrän, että niin ehkä on», hän sanoi. »Sinä olet
saanut minut siihen, mihin tahdoit. Tulen elämään. En voi muuta. Näen
edessäni sen kuihtuneen, pienen ihmisolion. Ensimmäisen kerran taivun
vapaaehtoisesti sen alle, mitä sinä kutsut elämän laiksi. Teen sen
raskain sydämin. Mutta kuitenkin. Onko siitä mitään hyötyä, ehkä? Voiko
siitä tulla mitään enää?»
»Niin», sanoi erakko, »sinä olet nyt lain alla, tuon hyvän lain. Se ei
enää ole sinua vastaan, vaan sinun kanssasi. Sinä tulit tänne ylös kuin
sellainen, joka uhmaten taistelee lakia vastaan, sinä palaat takaisin
liitossa sen kanssa. Etkö ymmärrä, että se muuttaa kaiken?»
Mies seisoi miettien. Sitten alkoi hän kävellä alas polkua, hyvästiä
sanomatta. Erakko seisoi ja katseli hänen jälkeensä.