[Kuva]
Eikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että
juuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä
päivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että
keskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.
Nyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja
kedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan
niitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä
teputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä,
että hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka
nyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja
muistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran
tuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki
näyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin
elää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos
ihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri
ylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi
ylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.
Minä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui
vaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston
maakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja
hoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta
virtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin
vieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne
saivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona.
Muutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa
kasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä
sisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.
Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen,
tavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä,
sunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme
tuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja
iltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle
kuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa.
Jonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku
lisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen
leipä vähitellen yhä niukemmaksi. "Mitä me nyt syömme ja mitä me
juomme?" kysyi mies. "Niin, ja millä me itsemme verholtamme?" kysyi
vaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat
ja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet
menoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja
murheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin
tavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet
riittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän
salli heidän kärsiä nälkää?
Onneksi oli heillä Elsa.
Hän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä
huolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin
leikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että
helisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun
muutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta
selitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti
oli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.
Ja onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin
kaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan
edessä, ettei _hän_ näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja
lankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman
aistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut
vartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee
lapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että
lapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta
ja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten
sydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän
tykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He
vastaavat nöyrästi: "niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me
olemme sinun omiasi."
Isä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:
"Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja
pitää sinua siellä."
"Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.
"Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä
ainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet."
"Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani."
"Elsa, nyt täytyy meidän eroittaa lapsentyttömmekin. Sinun tulee tästä
lähtein hoidella pieniä siskojasi."
"Oikein, isäni; sen tahdon mielelläni tehdä."
"Elsa, äiti on sairas. Sinun tulee hoidella häntäkin."
"Niin, isäni, miks'en hoitelisi omaa äitiäni?"
"Elsa, minä en jaksa enää toimittaa virkaani, vilutauti vaivaa minua.
Nyt täytyy sinun hoitaa minun tehtäviäni suuressa huoneustossa."
"Mielelläni isäni; ja sinua myöskin tahdon hoidella."
"Elsa, meidän täytyy olla säästäväiset! Mitä sinä teet noilla
piipittävillä linnuilla ja noilla hyödyttömillä kukilla, jotka ovat
akkunalla?"
Elsa vaikeni.
"Myy ne! Sinä kenties saat 10 tai 15 penniä kustakin kukasta ja 2
markkaa linnuista. Me tarvitsemme joka pennin."
Elsa pullahti itkemään. -- "Tosin, jos niin tahdot, isäni. Mutta salli
minun pitää ne!"
Isä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän
oli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen
kuin lintunen. -- "Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä."
He menivät äidin luo. -- "Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin
oivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin.
Hän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen,
aina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin,
että hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa."
Äiti vastasi: "lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän
suoda hänelle hiukan iloakin."
"_Senkö_ tähden sinä itket?" kysyi isä.
"En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä
kirkossa."
"Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?"
"Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta."
Isä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen
evankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties
kuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti
kaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.
"Lue minulle se 6:des luku!" sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen
liikutetuksi.
Elsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: "Älkää murhehtiko
teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän
ruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan
lintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille
annetaan..."
"Mutta mistä ihmeestä sinä olet löytänyt tuon paikan?" kysyi isä. "Sehän
on aivan kuin meille kirjoitettu."
"En tiedä, vastasi tyttö. Se avautui itsestänsä."
"Ei, sanoi äiti, se ei avautunut itsestänsä, sinun enkelisi on kääntänyt
lehtiä pyhässä kirjassa. Katso, kuinka kauvan me olemme puuhanneet,
uurastaneet ja kyyneleitä vuodattaneet tämän elämän huolien tähden, ja
kaikki työ, kaikki viisaus on ollut turhaa! Nyt tulee lapsi kukkasineen
ja lintuineen ja kääntää meidän viisautemme hulluudeksi. Isä, isä,
Jumalalla on ollut liian pieni osa meissä, hän tahtoo saada meidät
kokonansa, hänen tulee saada kaikki!"