Niin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä
luule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä
alhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa. Isä ja äiti
eivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha
kalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan
edustalla: "ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!" sanoi hän, kuten
merimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme
nopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä
tuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat
ihmiset sanoivat että: "aamuhetki kullan kallis." No niin, sittepä
pitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.
Usein olen ajatellut, ett'ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina
ihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy
nurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista
ihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa
muutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki
oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas
tai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua
sellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta. Ensimmäisen yön hän teki
työtä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä,
makaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin
merkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä
istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat
virkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että
kuningas alkoi nyökkäellä -- -- ja siihen hän nukkui istualleen
kuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.
Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo.
Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja
surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan
täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
huutamassa: "ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!"
Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia
puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran
tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka
lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet
karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua,
sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas,
jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat
katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle
sunnuntaiaamuina!
No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi,
joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi
tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.
No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että
ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä
kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien
nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä
valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä -- -- --
Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän
itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar
minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen
sanot? -- Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia
oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli
sydänkesä.
No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin
valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki
myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi
hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.
Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli
sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia
hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin,
arveli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa
vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett'ei
kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja
sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!
Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi
olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli
korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus
nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja
pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä
oli omat ajatuksensa.
Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja
tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen
kukkia.
Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis
täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean
näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia
maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin
marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään
voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset
peljästymään.
Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa
asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee
itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on
tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten
sanoa kuka metsässä on kauniin.
Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja
mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.
Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna,
panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, kuinka sinun
metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä
Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja
todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina
ikäpäivinämme!"
Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja
liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi
kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se
lauleli koivun latvassa:
Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki
kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on
kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on
antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää
eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan
hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja
suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll'ei siinä ole nöyrää sydäntä,
joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle.
Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat
värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä
sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous
Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja
kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän
suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa
ijankaikkisesti!