Kuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän
aikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei
kukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?
Hän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja
palveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli
Jumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan
kaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.
Varreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät
siniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys.
Mutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin
sankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin
uljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa,
joka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.
Charles Gordon, ollen syntyisin soturisuvusta, tuli itsekin soturiksi.
Hän oli neljäs yhdestätoista sisaruksesta ja oli nuoruudessaan heikko ja
kivuloinen. Sotaopistosta hän ei saanut loistavia todistuksia; siitä
pojasta ei suuria toivottu. Hänen ollessaan 22-vuotias syttyi tuo suuri
sota keisari Nikolain viimeisinä vuosina, jossa toisella puolella
taisteli Venäjä, toisella Englanti, Ranska, Turkinmaa ja Italia. Tässä
sodassa Gordon sai Sebastopolin juoksukaivannoissa osoittaa kuntonsa.
Missä ei kukaan uskaltanut astua esiin pahimmassa luotituiskussa, siinä
seisoi Gordon kiikarillaan vakoellen vihollisen liikkeitä. Hän oli
insinööri-upseeri; hyvin mahdollista on, että joku Suomalainenkin häneen
ampui, sillä monta suomalaista upseeria palveli Sebastopolissa olevassa
venäläisessä armeijassa.
Englannilla oli kaikkialla maailmassa jotakin tekemistä. Gordon,
palveltuaan jonkun aikaa läntisessä Aasiassa, lähetettiin 1860 Kiinaan,
joka siihen aikaan soti Englannin kanssa. Kiina voitettiin, mutta Gordon
jäi sinne rauhanteonkin jälkeen ja sai hallitukseltaan luvan palvella
Kiinan keisaria. Matkustettuaan läpi suurimman osan Kiinan mahdottoman
suurta aluetta, nimitettiin hän 1863 tämän maan koko sotavoiman
ylipäälliköksi, hillitsemään hirmuista kapinaa, joka oli levinnyt yli
puolen valtakuntaa; 19:ssä kuukaudessa voitti hän nuo hirveät
kapinoitsijat, Taipingit, joita ei kukaan voinut vastustaa, pelasti
valtakunnan ja monta sataatuhatta ihmistä perikadosta. Kiinan keisari
jakeli pelastajalleen ylenmäärin aarteita ja kunnianosoituksia. Hän
tahtoi tehdä Gordonin lähemmäksi mandariinikseen, mutta tämä kieltäysi
kaikista aarteista ja kunniaviroista ja palasi köyhänä katteinina
Englantiin. Muistona Kiinasta vei hän ainoastaan kultaisen kunniarahan,
joka siellä lyötiin hänen kunniaksensa sekä muutamia sotalippuja, jotka
hän taistelussa oli kapinoitsijoilta valloittanut. Niihin hän ei pannut
suurta arvoa, sillä hän halveksit voitonmerkkejä ja ihmiskiitosta.
Kunniarahan hän myi eräänä päivänä, kuin hänellä ei ollut rahoja ja hän
tahtoi auttaa erästä onnetonta; liput hän lahjoitti muutamille pojille,
joita hän elätti ja itse opetti perustamassaan koulussa Thems'in
varrella. Se oli hänen onnellisin aikansa; hän rakasti noita poikia ja
lähetti heidät sitte merelle, jotta heistä tulisi kelpo merimiehiä.
Sittemmin oli hän jonkun ajan Englannin konsulina Tonavan tienoilla; hän
oli kohonnut everstin arvoon ja lähetettiin Ylä-Egyptiin hävittämään
orjakauppaa. Tämä oli vaikea työ, sillä saaliinhimoiset Arabilaiset
ajoivat Neekereitä takaa ikäänkuin kesyttömiä ja myivät heidät sitte
suurella voitolla orjiksi. Kaksi vuotta Gordon oli Ylä-Niilin varrella
olevan laajan Sudanin erämaan maaherrana; hän tekin lopun orjakaupasta
ja vakautti rauhan ja oikeuden tämän onnettoman kansan keskellä, jota
siihen asti Egyptiläiset, Arabialaiset ja Turkkilaiset olivat mitä
hävyttömimmällä tavalla ryöstelleet.
Mutta orjakauppaa suosivien turkkilaisten pashojen toimesta Gordon
kutsuttiin pois 1879. Sen jälkeen hänet lähetettiin milloin Indiaan,
milloin Kap-koloniiaan. Hän läksi ajaksi Jerusalemin läheisyyteen,
saadakseen siellä hiljaisessa rauhassa tutkia Raamattuaan, tuota rakasta
kirjaa, joka aina oli ollut hänen muassaan hänen pitkillä matkoillaan.
Silloinpa nousi Egyptissä vaarallinen kapina, ja eräs väärä profeetta,
joka nimitti itsensä Mahdiksi, Muhammedin seuraajaksi, valloitti
suurimman osan onnetonta Sudania, joka Gordonin sieltä lähdettyä jälleen
oli vajonnut entiseen kurjuuteensa. Englanti sai ylivallan Egyptissä,
voitti kapinoitsijat ja lähetti Gordonin takaisin Sudaniin.
Vastustelematta Gordon totteli, sillä hänen tuli sääli onnetonta maata,
-- hän totteli, ollen siitä vakuutettu, ett'ei hän milloinkaan sieltä
palaisi. Helmikuussa 1884 hän tuli Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin,
jossa sininen ja valkoinen Niili yhtyvät. Asukkaat ottivat hänet vastaan
pelastavana enkelinä. Rauha ja oikeus vakuutettiin jälleen; Gordon
koetti kaikkea, mitä kunnia ja omatunto salli Mahdia lepyttääkseen. Tämä
vastasi: rupea muhamettilaiseksi, niin minä, profeetta, säästän henkesi.
Olkoon menneeksi, sanoi Gordon, jos olet profeetta, niin käske Niilin
kuivettua, tule sen yli Khartumiin ja minä otan sinut vastaan!
Mahdi ei voinut kuivata Niiliä, vaan hän piiritti Khartumin
Arabialaisillaan ja Neekereillään, ja Arabialaiset ovat nyt, kuten
ainakin, rohkeinta, enin kuolemaa halveksivaa ja enin uskonkiihkoista
kansaa. He tekivät rynnäkön ja heidän riveistään kajahti sotahuuto:
"Jumala on yksi ja Mahdi on hänen profeettansa!" Gordon otti heidät
siten vastaan, että he joka kerta palasivat päät verissä. Pitkä ja
ankara taistelu syttyi silloin ristin ja puolikuun välillä. Gordon oli
pienen, uskollisen sotilasjoukkonsa ja kaupungin asukasten kanssa, jotka
menivät vaikka kuolemaan hänen tähtensä, niin yksinään, siihen määrin
koko maailman hylkäämä, että usein kului kuukausia, joina ei kukaan
Egyptissä eikä Europassa tiennyt, elikö hän vai oliko hän kuollut.
Siellä hän oli kolmen tai neljän Europpalaisen keralla, Mahdin
puoluelaisia kaupungin sisässä ja sen ulkopuolella, ilman muita
apukeinoja kuin ne, joita hän itse taisi hankkia. Mutta kaikkeen hän
keksi keinoja: hän rakensi linnoja ja laivoja, valmisti ruutia ja
aseita, kaivoi ruutihautoja, joilla räjähytti vihollisia ilmaan,
retkeili pitkin virtaa hankkimassa elatusvaroja nälkää kärsivälle
kaupungille. Öisin hän ei enää nukkunut; hän tarkasteli joka aamu
kiikarillaan Niilin sinistä juovaa pohjoisessa, nähdäkseen savun
englantilaisista laivoista, jotka tulisivat hänen avukseen. Turhaan; ei
savua, ei apua; ainoastaan harmaat krokotiilit näyttivät rannan savesta
julmia hampaitaan. Aina kuului kuitenkin Gordonin lähettämä lyhyt
sanoma, jota salavihkaa kuljetettiin Mahdin leirin läpi postimerkin
kokoisille paperipalasille kirjoitettuna: "Khartum, all right."
(Khartum, kaikki hyvin).
Vihdoin Tammikuun 28:na päivänä 1885 näkyi Khartumin edustalla kaksi
englantilaista venettä, jotka lordi Volseleyn lähestyvät apujoukot
olivat sinne lähettäneet. Niitä tervehti hurja tuli kanuunista ja
käsikivääreistä. Khartumissa virtaili veri; vihollinen oli valloittanut
sen. Muuan kavaltaja oli Tammikuun 26:na päivänä aamun koitteessa
avannut erään portin Mahdin väijyville joukoille; kaikki Gordonin
uskolliset seuraajat ynnä onnettoman kaupungin asukkaat, miehet, vaimot
ja lapset oli surmattu ja sama kohtalo oli saavuttanut sankarin
itsensäkin. Ei vielä varmuudella tiedetä, että hän kaatui
kuolemattomalla kunnialla. Tuskin voi toivoa, että hän, niinkuin monet
luulevat, joutui Mahdin vangiksi tahi taistellen raivasi tiensä
Abyssiniaan päin.
Englanti antaisi nyt miljoonia kultaa, jos se siten voisi ostaa takaisin
edes ainoan niistä kuukausista, joita se ei käyttänyt Gordonin
pelastukseen. Gordon itse ei pitänyt henkeään kallisarvoisena. Valmis
hän oli palvelemaan ihmiskuntaa, niin kauan kuin Jumala katsoi sen
tarpeelliseksi valtakunnalleen maan päällä, mutta hänen palveluksensa
oli kova ja hän toivoi vapautustaan. Kentiesi juuri hänen kuolemansa on
avannut laajan tien kristinuskolle ja sivistykselle Afrikan sydänmaihin.
Mikä on ihmisille kelpaava suuruus? Itsensä-kieltäminen jalon
tarkoituksen saavuttamiseksi. Mikä on Jumalalle kelpaava suuruus?
Kristuksen vanhurskaus, sillä sen kautta ihminen oppii taivuttamaan
tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ja antamaan Hänelle kunnian. Charles
Gordonissa olivat nämä molemmat suuruudet yhtyneet. Hänellä oli ollut
onni nauttia jumalisen äidin kasvatusta ja hän ei peljännyt mitään
vaaraa sentähden, että hän pelkäsi Jumalaa.
Nuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei
löydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman
todellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin
olet tuleva hänen vertaisekseen, joll'et maineessa, niin kuitenkin
sisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa!