Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin
varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli,
niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä,
muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla
järven rannalla oli hänen omansa; -- niin, ai'oin sanoa, että se ennen
oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä
on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se
on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.
Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella
napit niin, ett'eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt
kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka
oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja
iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta
yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli
pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän
Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli
punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon
kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta
pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän
metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja
hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen
pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon
Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies,
oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2
kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka
halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin
arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.
Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se
oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari
musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin
Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella
markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia
soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa
maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan
läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin,
että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi
vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan
pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin
kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki
jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja
Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi
aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi
joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin
kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät
enemmän Tikan harmonikasta.
Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen
juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä
neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi
elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän
pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä
pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan
arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin
kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen,
kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he
olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle
seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame
ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli
taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi,
juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.
Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet
miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka
päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon,
ja rikas hän oli kaupan päälliseksi.
Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren
auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi --
Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan -- ja
meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä
ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko
pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä
kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa,
purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa
onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä
koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin
kuin joku muukin.
Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla
katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas
heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja
kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen
suosiotansa. -- Kaikki! vastasi Tikka. -- No hyvä, sanoi Nilla, minä
tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja
ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.
Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja
myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua,
ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä,
mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se
olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä.
Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden
pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.
Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä
mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis,
vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua
hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo'ista ja tee
minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin
tahdon asiata ajatella.
Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili
hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta
sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa
kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin
kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan,
joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella?
kysyi hän, viedessään sen Nillalle.
Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi
viimein: "nyt menen kysymään isältä."
Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta
pääsemättömästä räätälistä.
Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et
ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria
asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna
Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy,
mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet
niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden
yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa,
sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.
Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran
kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se
varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka
tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.
Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni
kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko
pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta
siimakimppua, ett'ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi
vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa
toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään
Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin
suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen
koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa
suurta kalansaalista.
No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa.
Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli
koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että
Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään
Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa
koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia,
simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja
Tikka sai siimansa maksetuksi.
Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: "hyvää päivää,
appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla
vaimokseni!"
Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian
keinon keksi. "Voihan tuo olla varsin hyvä," vastasi hän, "että olet
ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän
saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi."
"Missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on?" kysyi Tikka.
"Sisareni, matami Andersson, asuu Öregrundin kaupungissa tässä
vastapäätä meren toisella puolella. Voithan laskea hänellekin koukun:
ehkä hän tarttuu onkeen."
"Ja jos nyt ompelen meidät kiinni Ruotsiin, niin että saatatte kysyä,
kuinka sisarenne voi ja saada vastauksen kysymykseenne, saanko sitte
Nillan vaimoksi?"
"Se on varma asia, joka on tapahtuva tulevana Mikonpäivänä," sanoi
Anttilan isäntä tyytyväisesti hymyillen, sillä nyt hän tiesi varmaan
voivansa narrata räätäliä.
Tikka arveli tahtovansa todistajia lupaukseen.
"Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot," sanoi Anttilan isäntä. Tupa on
täynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. -- Ja nauraen kertoi hän koko
kirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut.
Harjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan
kirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria,
kuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä
soitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. -- Tietysti Niku näin
hauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät
tavata toisiaan määrättynä päivänä.
Tikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän
voinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa
sinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka
oli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota
sanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella
toisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada
semmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin.
Eihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo
oli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä
kerran! arveli Tikka.
Hän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä.
Enhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli
hän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto
putki.
Tikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä,
joita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat:
se on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita
nostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset
vihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia
merkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi.
Tikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen
ystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: "mene satamaan, sieltä
lähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään."
Tikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria
vaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. "Saanko
lähteä mukaan?" kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä
tuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: "sinäpä
voisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä
kuin korkki."
"Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä," vastasi Tikka. "Minä
olen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin."
"Onpa sitä siinäkin!" arveli katteini. "Sinä olet miehekkään näköinen,
lähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan."
Tikka sai lähteä mukaan ja olla avullisena langan purkamisessa. Laiva
kulki länttä kohti, milloin tyynellä milloin isojen aaltojen
keinuttamana ja antoi sanomalangan juosta rullilta mereen sikäli kuin
matka joutui. Se ei ollut mitään helppoa työtä, siihen tarvittiin
taitava räätäli. Kuin laiva kulki hiljaa eteenpäin, meni kaikki
helposti, mutta välistä sattui se ottamaan parempaa vauhtia, niin että
rullat höyrysivät varista ja lanka uhkasi katketa. Tikka oli väsymätön:
hän piti tarkkaa huolta toisesta suuresta räätälinpistoksestaan ja se
meni kuin englantilainen silmäneula sertinkivuorin läpi. Kolmantena
päivänä oli lanka laskettu ja Ruotsi niin lujasti ommeltu Suomeen
kiinni, että sauma vielä tänäkin päivänä pitää.
"Se oli siunattu asia, että meillä oli räätäli mukana," sanoi laivan
katteini. "Reipas Tikka, sinä olet ansainnut palkinnon: mitä pyydät?"
"Minä pyydän," sanoi Tikka, "saada olla ensimmäinen, joka lähettää
lennätinsanoman Uudesta-kaupungista Öregrundiin."
"Myönnetään," oli vastaus. "Niin kohtuullista vaatimusta ei voi
kieltää."
Höyrylaiva palasi jälleen Uuteen-kaupunkiin ja Tikka lähetti näin
kuuluvan sähkösanoman: "Anttilan isäntä kysyy, kuinka hänen sisarensa,
matami Andersson, voi Öregrundissa?"
Hetken kuluttua tuli vastaus: "Matami Andersson kiittää ja lähettää
terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota,
mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa
kahvia juomaan."
"Antakaa minulle todistus tästä ja että minä olen ommellut
sananlennättimen," pyysi Tikka.
Todistus annettiin; Tikka lähti jälleen Kartanonkylään. Kun hän kulki
Viitalan torpan ohi, seisoi Maiju puron reunalla maitoastioita
pesemässä. Hän seisoi siinä niin ahkerana ja ilomielisenä, hän näytti
niin somalta ja miellyttävältä halvassa puvussaan ja katsoi niin
hellästi ja ystävällisesti Tikkaan, kuin tämä tomuisena ja hikisenä
tuli, kulkien pitkin tietä.
"Oi, kuinka näytät väsyneeltä," sanoi hän. "Etkö tahdo vähän kirnumaitoa
virvoitukseksi?"
Tikalla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavaa, ja Maiju juoksi
hakemaan tuopin hyvää, virvoittavaa kirnupiimää, sillä heillä oli
lehmäkin torpassa. -- "Mistä tulet?" kysyi Maiju.
"Tulen Uudesta-kaupungista, olen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin, ja
nyt menen pyytämään kuulutusta Anttilan Nillan kanssa."
"Minä tiedän sen," huokasi Maiju. "Onnea vaan, hyvä Tikka! Sinä saat
rikkaan morsiamen."
"Maiju", sanoi Tikka, "jos joku sinua kosisi, vaatisitko morsiuslahjaksi
ketunnahkaisen rekipeitteen, linnun höyhenistä tehdyn ryijyn ja
kallisarvoisen helminauhan?
"Mitäpä minä niillä koristeilla tekisin?" kysyi Maiju kummastellen.
"Mutta jos joku sinua kosisi, lähettäisikö äitisi hänet narrina ulos
maailmaan, ompelemaan yhteen suuriruhtinaskunnan ja kuningaskunnan?"
Maiju nauroi. Äitini lähettäisi hänen puhdistamaan saappaitaan ja
harjaamaan tukkaansa, sanoi hän, leikillisesti viitaten Tikan ulkonäköön
tuon pitkän matkan jälkeen.
"Hyvästi, Maiju!"
"Hyvästi, Tikka! Onnea vaan!"
Tikka meni yksinäiseen tupaansa eikä sinä yönä ummistanutkaan silmiänsä
vaan noitten kosimistuumien tähden. Seuraavana aamuna, joka oli
Mikonpäivä, pukeutui hän hienoihin vaatteisin, pani todistuksensa
taskuun ja meni Anttilaan. Harjun Martti ja Niku olivat jo siellä, viulu
oli viritetty morsiusmarssia varten ja kaikki odottivat jotakin oikein
hauskaa, kun Tikka soitettaisiin ulos tuvasta pitkillä, pilkallisilla
rukkasilla. Nilla yksin ei ollut iloinen: isä tahtoi naittaa hänet
Harjun Martille, jota hän ei voinut kärsiä, ja silloin Nilla arveli
kuitenkin tulevansa onnellisemmaksi tuon pienen, hyvänluontoisen
räätälin vaimona.
Tikka tuli reippaasti tupaan ja pudisti Anttilan isännän kättä. --
"Hyvää huomenta, isäntä! Nyt olen täällä vaatimassa lupauksenne
täyttämistä. Koko kirkkoväki on todistajanani, että Nillan täytyy tulla
vaimokseni."
"Vai niin," arveli Anttilan isäntä viekkaasti katsoen, samassa kuin Niku
jo alkoi viulua, näpähytellä. -- "Vai niin, no sitte sisareni
Öregrundissa on varmaankin tarttunut onkeen. Onpa oleva oikein hauska
kuulla, kuinka tuo kunnon ihminen voi Öregrundissa."
Tikka otti lennätinsanoman taskustansa ja luki: "Matami Andersson
kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja
tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin
matamin luoksensa kahvia juomaan."
"Mitä tämä merkitsee?" huusi Anttilan isäntä, harmista punaisena,
samassa kuin Niku huomaamatta viritti viuluansa niin että kvintti
katkesi. -- "Etkö häpeä tehdä minusta pilaa?"
"Tässä on todistukseni," vastasi Tikka, ojentaen paperinsa Anttilan
isännälle. Kaikki tunkeusivat tämän ympärille, saadakseen tietoa tuosta
merkillisestä asiakirjasta. Harjun Martin täytyi kysyä muilta, mitä
siinä oli, sillä hän ei osannut lukea kirjoitusta. Siinä luettiin
todellakin, että Tikka sillä ja sillä tavalla oli sanomalangalla
ommellut yhteen nuo molemmat maat, että hän omakätisesti oli langan
kautta kysynyt, kuinka matami Andersson voi, ja siihen saanut
myötäseuraavan vastauksen. Siinä ei ollut sanan sijaa: tuo viekas
Anttilan isäntä oli joutunut omaan ansaansa, hän ei voinut kieltää niin
monen todistajan läsnäollessa tekemäänsä lupausta ja hänen täytyi siis
myöntää räätälin vaatimukset oikeiksi. Niku pisti särkyneen viulun
kainaloonsa ja hiipi pois; mutta Harjun Martti ilmoitti ylpeästi, että
hän ei aikonut väistyä tuommoisen pienen tikan tähden, olihan
Nillallakin jotain sanomista asiassa.
Nilla tahtoi todellakin lausua sanasen, mutta räätälin eduksi.
Kirkontorni katsoi nyt mitä lempeimmillä silmillä heinäsuovaan ja ojensi
käsivartensa, pitkät kuin tangot, kaapsahtaaksensa Tikan kaulaan, kun
tämä astui askeleen taaksepäin, sanoen:
"Kiitoksia vaan, Anttilan isäntä, siitä, että nyt tahdotte antaa Nillan
vaimokseni. Mutta nyt on asian laita niin, että en tahdo häntä. Olen jo
kylliksi kauan juossut kuin narri hänen ja teidän tähtenne. Hän on kovin
pitkä niin pienelle miehelle kuin minä olen, antakaa hänet jollekin,
joka paremmin täyttää mitan ja paremmin osaa juosta maailmaa pitkin
teidän asioillanne. Hyvästi, isäntä! Hyvästi Nilla! Eihän siltä hyvä
sopu välillämme lopu?"
Pian oli heinäsuova ikäänkuin tuulen kautta pois puhallettu ja
kirkontorni seisoi siinä yksinäisessä suuruudessaan. Kirkkoväki supisi
ja nauroi keskenään, ja tuopa niin harmitti Anttilan isäntää, että hän
löi parhaan piippunsa rikki, koputtaessaan sitä pankkoon. Harvoinpa
vahinko yksin tulee.
Koko kylä tiesi, että Tikka oli kosinut, mutta eivätpä kaikki tietäneet,
että hän oli antanut morsiamellensa rukkaset. Mikonpäivän jälkeisenä
sunnuntaina heräsi paljon kummastelemista kirkossa, kun avioliittoon
ilmoitettiin räätäli, kunniallinen ja hyvämaineinen Josua Tikka, sekä
torpparintytär, kunniallinen ja siveä Maria Viitala. Se on
hampunsiementä, arveli kirkkoväki hyväksyen: eihän hampunsiemen ja
männynkäpy olisi sopineet samaan linnunpesään.
Tikasta ja Maijusta tuli onnellinen pariskunta: he olivat yhtä pitkiä,
toisen ei tarvinnut katsoa alas toiseen, yhtä rikkaita ja yhtä ahkeria
olivat he sitä paitsi. Vanha, rappeutunut tupa korjattiin ja maalattiin,
balsamiineja kukki ikkunassa, ja kolme lihavaa lehmää hankki perheelle
voita ja maitoa. Nilla, kirkontorni, oli harmissaan mennyt naimisiin
Harjun Martille, mutta eipä auttanut että Niku oli soittanut heille
saman morsiusmarssin, jota hän ei saanut soittaa Tikalle: Martti tuhlasi
vaimonsa perinnön Anttilan rikkaan isännän jälkeen, pani Nillan
helminauhan Tikalle pantiksi sarkatakista; Nillan linnunryijyä käytettin
variksenpelottimena ja koi söi hänen ketunnahkaisen rekipeitteensä. --
"Älä itke, Nillaseni," sanoi Maiju, "minä olen ommellut uuden hameen
vanhemmalle tytöllesi ja tulevana sunnuntai-iltana sinun pitää ottaa
lapset mukaasi meille; silloin saavat he hypätä polskaa Tikan soittaessa
harmonikkaa."
Mitä siitä sitte muuta sanottavaa, kuin että kirkontornista tuli
heinäsuova, vaikk'ei heinäsuovasta koskaan tullut kirkontornia? Ja kun
ihmiset näkivät Tikan ja Maijun, pieninä ja sievinä, kuin oikein
silmillä varustetut nuket, tepsuttelevan kirkkokankaan poikki, sanoivat
he toisilleen:
"Vakka kantensa hakee."
Mutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa,
Tikan langalla ja paljolla muullakin.