Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa.
Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli,
sillä nyt oli talvi ja joulun aika.
"Vaari", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, "emmekö aseta muutamia
lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?"
"Ei kannata", vastasi isäntä.
"Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta."
"Ei ole varaa", ärjäsi ukko.
"Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää
peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä."
"Lorua!" sanoi ukko. "Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee
heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen."
"Niin on", huokaili vaimo. "Jumalan viljahan se on, mutta varpuset
kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan."
"Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on
kelvollinen; mitä me varpusista huolimme", tuumaili ukko.
Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja
juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona
nälkäisinä pyryilmassa.
Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus;
sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja
lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja
kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.
"Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi
meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi", huokaili torpparin vaimo.
"Etkö tiedä, että armelias on rikas?" sanoi hurskas vanha torppari,
hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.
"Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!" sanoi vaimo.
"Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot", tuumaili torppari. "Sitä
paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta
joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa
kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin."
"Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!" arveli vaimo.
"Minä annan Tanelille hyvän sauvan", sanoi ukko. "Kyllä hän pitää
puolensa."
Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan
leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla
oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa
perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä
jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa
lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.
Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset
huomasivat vastaansa suden tulevan.
"Älä pelkää", sanoi Taneli siskollensa. "Minulla on hyvä sauva." Näin
lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.
Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan
ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut
sanoja, joita lapset ymmärsivät. "On niin pakkanen, kovasti pakkanen",
sanoi susi, "ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa
minulle Jumalan tähden vähän leipää!"
"Koska niin on", sanoi Anni, "annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme
itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada
joululeipänsä."
"Paljon kiitoksia", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi
tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan
perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät
katsomaan, huomasivat karhun.
Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein
ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. "Nyt on
pakkanen", sanoi se, "ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun
poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden
vähän maitoa!"
"Kuinka?" sanoi Taneli. "Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin
muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle
puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan
isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi."
"Paljon kiitoksia", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se
kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä
pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin
ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä
rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.
"Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!" huusi
huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.
"Vai niin", sanoi Taneli, "sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun
kohteliaaksi opetan." Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla
kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.
Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta
jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa.
"Me olemme antaneet ruokaa sudelle!" huudahti Anni.
"Ja maidolla juottaneet karhua", lisäsi Taneli.
"Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!" sanoi Anni iloisesti.
Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat
kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun
lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?
Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan,
raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta
ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan,
sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen
täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata
sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.
Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat
rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset
olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää
ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan.
Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille
niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.
Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat
taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan,
ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä
yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa
pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu,
etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät
päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten
takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan
käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!
Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle
ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin
ja kiittivät Jumalata siitä.
Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet
itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli
jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat
samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin
jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät
ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito
vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi
päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä
viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli
monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin
matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja
tyytyväisyys siellä vallitsi.
Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja
rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä
enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin
lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot
kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat
tyhjentyä. "Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä", sanoi
hän. "Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois
kaikki kerjäläiset!"
Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi.
Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden
ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut
raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi
ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun
taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.
"Ei, me syömme varmaan liian paljon", arveli hän. "Seoittakaa leipään
survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta
kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille.
Meillä ei ole varaa olla armeliaita."
"Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään
heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää",
arveli akka.
"Mene vaan", vastasi ukko. "Minä olen varma siitä, että ne ovat
tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me."
Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein
lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän
hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti
takaisin.
"Sepä olisi merkillistä", tuumasi ukko. "Ota, tuossa on viimeinen
leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske
niitä sitten menemään hiiteen!"
"Ukkoseni", sanoi emäntä, "tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se
nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä."
"Mitä vielä?" vastasi ukko. "Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta
sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin.
Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi."
"Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa", sanoi emäntä.
"Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?"
"Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin."
"Sepä on kummallista", arveli ukko ja pudisteli päätään. "Kuinka
semmoinen kannattaisi?"
Emäntä sanoi: "kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja
vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt
hänen lapsiansa olevan ilman leipää."
"Kuule, vaimoseni", sanoi ukko, "riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta
otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen
elämään."