"Hyi! huusi Teresia.
"Hyi! parkasi Aina.
"Mikä nyt?" huudahti iso sisar.
"Mato!" kirkasi Teresia.
"Vadelmassa!" huusi Aina.
"Lyö se kuolijaaksi!" kiljasi Lauri.
"Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!" sanoi iso sisar
harmistuneena.
"Niin kun me puhdistimme vadelmia", sanoi Teresia.
"Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta", jatkoi Aina.
"Ja jos joku olisi syönyt sen marjan", pitkitti Teresia.
"Niin olisi hän syönyt madonkin", vastasi Aina.
"No entä sitte?" kysyi Lauri.
"Syödä mato!" huudahti Teresia.
"Ja purra se kuolijaaksi!" huokasi Aina.
"No mitäpä siitä", nauroi Lauri.
"Nyt se matelee pöydällä", parkasi Teresia jälleen.
"Puhalla se pois!" sanoi iso sisar.
"Polje kuolijaaksi!" ivasi Lauri.
Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja
kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja
ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään
ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett'ei ilkeä varpunen voinut
löytää madon piilopaikkaa.
Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna
tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua
niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa
tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja
viheriäisten lehtien keskessä!
Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa.
"Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri", sanoi iso sisar. Mutta Laurin
talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.
Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: "Nyt olemme syöneet vadelmat,
emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt
olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki
illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte
söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!"
"Tule, niin menemme metsään poimimaan", sanoi Teresia. "Sen teemme",
vastasi Aina. "Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen."
"Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla", sanoi iso sisar.
"Tervehtikää vadelmamatoa", sanoi Lauri pilkaten. "Ensi kerran kuin
tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni."
Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin
ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja
tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä
vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen
helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.
Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta
aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat
... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen
vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut
vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi.
Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä
kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei
vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.
Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli
heidän korinsa täynnä. "Nyt lähdemme kotiin," virkkoi Aina. "Ei,
noukkikaamme vielä vähän enemmän", sanoi Teresia. Sitte panivat he
korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan
viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.
"Nyt lähdemme kotiin", lausui Teresia. "Niin nyt menemme", vastasi Aina.
Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he
kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.
Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet
kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä
polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden
varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut
rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski
aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja
viileä.
Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat,
että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.
Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle
tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin
paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet
ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien
vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat
täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.
"Minulla on niin nälkä", virkkoi Teresia.
"Voi", sanoi Aina, "oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja
lihaa päällä."
Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski,
oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä.
Samassa sanoi Teresia: "olipa kummallista: minulla on voileipä
kädessäni."
"Minulla on myöskin", lausui Aina. "Tohditko syödä?"
"Tohdin kyllä", vastasi Teresia. "Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää
maitoa!"
Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen
sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: "Teresia! Teresia!
Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista."
Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin
halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui:
"voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!"
Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen
sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin
kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät
he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa
ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin
oli unen helmassa.
Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu
metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt
vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat
maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa,
he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta,
levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi
Teresia: "oletko valveilla, Aina?"
"Olen", vastasi Aina.
"Mutta minä näen unta vielä", lausui Teresia.
"Ei", vastasi Aina. "Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden
vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia
hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!"
Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen
tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia,
hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia
erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin
oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat
hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.
"Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut",
sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.
"Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni", lausui samassa ääni pensaista.
Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen
ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja
joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen
vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä
virkkaa sanaakaan.
"Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti
heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa.
"Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja
juoneet hyvästi?" kysyi hän.
"Olemme, hyvin olemmekin", vastasivat molemmat tytöt, "mutta sanos
meille..." ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät
uskaltaneet.
"Minä kerron teille kuka minä olen", sanoi ukko. "Minä olen
vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja
täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on
metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin
kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän
määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden
kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja
turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen
muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin
että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja
tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi
muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla
kuolleeksi poljetuksi, joll'ette te, hyvät lapset, olisi minua
pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja
silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani
sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta
tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä,
kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä
valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä
kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni,
osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos
lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett'ei hän ole
kiittämätön."
Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti
iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt
tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti
pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: "tervehtikää Lauria ja sanokaa
hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia
syödä hänet suuhuni."
"Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato", huudahtivat molemmat tytöt
yht'aikaa, kovasti säikähtyneinä.
"No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu", vastasi ukko; "en ole
kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa
lahjaa minulta. Voikaa hyvin!"
Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla
sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken
perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat
käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi
ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet,
kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan
silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen
rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja
huusi: "tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi
eräs vanha ukko!"
Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia
rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä
kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle;
ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty
vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: "Lauri, älä tapa koskaan
turvatonta!" Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä
tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin,
kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös
muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan,
löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia
vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt,
mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten
tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka
vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne
auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin
saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.