Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin
muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli
sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan
kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.
Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten
lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että
kyllä niitä riittää.
Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä
keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia;
ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole
heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse
teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin
ovat.
Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: "jos sinä rakastat
minua, niin rakastan minä sinua."
"Kyllä minä sinua rakastan", sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti
Apolloa eikä osannut teeskennellä.
"Onko se oikein tosi?" sanoi perho.
"Mitäpä se muuta olisi?" vastasi vuokko.
"Se on hyvä, se", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta.
Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten
mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.
"Kyllä hän palaa", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo
pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.
Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä
ihan lähellä. "Nyt minä pidän varani", ajatteli vuokko. Hän nosti vähän
kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan,
kuin vuokko voi huutaa: "jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan
sinua."
"En, en minä suinkaan", vastasi perho, eikä ollut siitä niin
millänsäkään.
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Se on kyllä mahdollista", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän
pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika
alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.
Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen
ja vuokko taas kysyi: "rakastatko sinä minua?"
"En, en vähintäkään", vastasi perho.
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Mitä se minuun koskee!" sanoi perho. "Sehän on tuo vanha juttu, jota
olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen." Ja samaa tietään lensi hän
pois.
"Kuulepas, vuokko", sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä,
"onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita?
Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla
ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua
halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan
varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt
enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella."
"Mutta en minä sille mitään voi", vastasi vuokko. "Minunhan täytyy
rakastaa häntä niin kauan kuin elän."
"Sinä olet sieni", sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi,
sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua
mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.
Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja
kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä
heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. "Tuopa
on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon", sanoi poika ja alkoi
juosta pitkin nurmikkoa.
Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi
heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon
juuri vuokon viereen.
"Tässä se lensi", sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei
häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.
Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet
lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli
poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien
seassa.
"Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin", sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin
lehtien alta.
"Rakastatko minua?" kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun
varsi oli poikki.
"Vai niin, sinäkö se olit!" sanoi perho. "Katsohan, miten kaikki
kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin
näyttäytyäkään hienoissa seuroissa."
"Rakastatko minua?" kysyi kuoleva vuokko.
"Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet", puhui Apollo omiansa. "Hyvä
vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna
minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen."
"Rakastatko minua?" kysyi vuokko kolmannen kerran.
"No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin
asioihin", vastasi perho. "Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on
ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?"
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä
kaikki lehdet putosivat hänen terästään.
"Kas tuota raukkaa", sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan
ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. "Nyt en
varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta.
Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla,
kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta.
Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa,
kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä
ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt
sanotaankaan ruusujen hovissa?"
Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin
joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt
häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä
suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta
huomiota.
Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. "Syy oli se", sanoi
hän, "että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa
ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä
maailmassa. Kuten minä esimerkiksi."
Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin
ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken.
He sanoivat toinen toiselleen: "jos sinä rakastat minua, niin rakastan
minä sinua." Taikka sanoivat he: "jos sinä et minua enää rakasta, niin
minä kuitenkin rakastan sinua."
Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että
sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.