1.
Koivun isännän täytyi itseksensä myöntää olevansa sekä ylpeä että
hyvillä mielin, kun poika ylioppilaana tuli kotiin, valkoinen
lakki painettuna kiharapäähän. Hän näytti sievältä, sorjalta ja
voimakkaaltakin. Tutkinto oli käynyt kuin leikillä, eikä hän tuntenut
mitään väsymystä, ainoastaan intoa, reippautta ja elämänhalua.
Taas he kulkivat yhdessä pelloilla, niityillä, tallissa ja
karjakartanolla. Isännän tapa hänen puhutellessaan Mauria oli vähän
toisenlainen kuin ennen. Siinä oli toverillista tuttavallisuutta,
miltei jonkinlaista kunnioitusta. Hän näytteli uudistuksiansa, kertoi
ja selitti. -- Tähän olen kylvänyt kauraa. Näetkö, siinä on hyvä oras,
pitkä ja taaja. Tuomiston agronoomi on ojituttanut suuren suonsa ja
pannut kauraa siihen. Kuuluuhan meillekin osa Onkarin suota. Mennäänkö
kerran yhdessä katsomaan niitä Tuomiston viljelyksiä?
Isännän kielellä pyöri lisäys: -- Ehkä sinä otat siitä ohjetta ja
viljelet Onkarin suon. -- Mutta hän ei saanut sitä sanotuksi.
He menivät vajaan, jossa maanviljelyskaluja säilytettiin. Isäntä
silmäili niittokonetta ikäänkuin sivumennen.
-- Tuo on jo huono ja vanhanaikainen. Pitäisi käydä näyttelyissä, että
oikein tietäisi, mikä on parasta mallia. Kehuvat ameriikkalaisia,
joissa on ketjuvälitys ja hammasrattaat.
Mauri koetti kuunnella tarkkaavaisesti. Hän ei oikein tietänyt mitä
vastaisi, osottaakseen huomiota ja ollakseen isällensä mieliksi. Hän
muisti uutisen, jonka hän junassa oli sattunut lukemaan sanomalehdestä,
kun ei ollut muutakaan tekemistä.
-- Eikö täällä ole maanviljelysnäyttely piakkoin jossakin
lähipitäjässä? Missä se olikaan? Niin, nyt minä muistan --
Isäntä vilkastui. Jo hän uskalsi suoran kysymyksen: -- Etkö sinä
nuoremmaksesi kävisi siellä ottamassa selkoa niistä ameriikkalaisista?
Mauri joutui hämilleen. Hän vastasi kuitenkin nöyrästi: -- En minä
sellaisia ollenkaan ymmärrä, mutta jos isä tahtoo luottaa minuun,
koetan kysellä agronoomeilta ja isänniltä.
He saapuivat tallin luo. Isäntä oli salaperäisen näköinen ja nautti
jo ennakolta valmistamastansa yllätyksestä. Hän avasi oven myhäillen
mielihyvästä.
-- Katsoppas, mikä täällä on! Se on oikea rotu-ori, kahden vuoden
vanha, rautias liinaharja.
Mauri taputti hevosta, ihasteli ja kiitti sen kauneutta, aivan niinkuin
isäntä oli odottanutkin.
-- Se on suurta sukua, -- kertoi isäntä naurahdellen. -- Sen isä on
Vihuri, ruununori Kauppilasta, ja minä sainkin siitä maksaa liki
tuhannen markkaa. Mutta sillä voittaa monta sen vertaa kilpa-ajoissa,
jos rupeaa sitä opettamaan ja kuljettelemaan.
Mauri katsahti hämmästyneenä isään. Ei suinkaan isä, ikämies, aikonut
kilpa-ajojen kulkijaksi?
-- Olethan sinä aina pitänyt hevosista, -- sanoi isäntä ikäänkuin
selitykseksi. Kun ei Mauri vastannut, jatkoi hän: -- Mikäs tälle
nimeksi tulee, sanoppas! Kutsuivat sitä Kauppilassa Laklaksi, mutta ei
se ole hevosen nimi eikä mikään.
-- Annetaan sen pitää nimi, johon se on tottunut, -- sanoi Mauri
jotakin sanoaksensa. Hänen mielensä oli sekasorrossa, sillä hän alkoi
aavistaa isän tarkoituksia. Oliko tosiaan mahdollista, että isä toivoi
hänestä hevosmiestä? Hevosmiestä ja tilanhoitajaa?
Muihin katseltaviin ei Mauri enää saanut huomiotansa kiintymään. Sydän
sykki levottomasti, vaikka hän ulkonaisesti tyynenä isän rinnalla
asteli. Vihdoin hän sanoi: -- Nyt kaiketi on tärkeimmät nähtynä.
-- Eipähän olekaan. -- Isäntä vilkutti silmäänsä hymyhuulin. -- Juuri
tärkein on vielä jäljellä. Lähdetään kävelemään vähän tuonne joelle
päin.
He kulkivat niityn piennarta, joka oli voikukista keltaisenaan, sitte
koukertelevaa polkua aivan rantaäyrästä pitkin, läpi pienen koivikon ja
yli kauniitten, laakeitten kalliopaasien. Suurien riippakoivujen alla
oli irtonaisia, lohkaistuja kiviä kasottain.
-- Katsoppas, tähän, -- sanoi isäntä, -- tähän olen aikonut meidän
uutta rakennustamme.
-- Vai uutta rakennusta? Tehdäänkö se nyt todellakin? -- Mauri oli
kuullut siitä puhuttavan melkein muistamansa ajan, mutta näihin
asti vanha kunnianarvoisa taitekattoinen talo oli hyvin täyttänyt
tarkoituksensa, ja rakennushankkeet olivat lykkäytyneet vuodesta
vuoteen.
-- Nyt se tehdään, kun vaan sinä neuvot piirustuksia ja valitset
paikan. Aina sinä olet sitä tuomarin Sveitsiä kehunut kauneimmaksi
kaikista, ja tämä töyrä on melkein samanlainen. Sentähden minä tähän
vedätin kivet enkä noihin kallioihinkaan koskenut, ettei sinulta mäki
pilaantuisi. Ei tämä ole entisestä pihasta kaukana, kyllä siitä talon
toimia sopii seurata.
Maurin kurkkua kuristi omituisesti. Hän ei jaksanut huomata suurta
hellyyttä, joka kätkeytyi isän sanoihin ja menettelyyn.
-- Mitä me sitte teemme vanhalla rakennuksella? -- kysyi hän.
-- Jääköön minun eläketalokseni, jahka sinä tuot emännän, -- sanoi
isäntä, ruveten leikkisäksi. -- Sitte vanha vaari nuuskii kaikki nurkat
väen pelättinä. Rengit ja piiat sanovat: "Nuori agronoomi on hyvä,
mutta vaari on paha." Kiitä sinä siitä, kyllä talo vaarista kostuu.
Isäntä oli tuntenut arkuutta, lähtiessään ylioppilaspoikansa kanssa
kävelylle. Nyt oli kielen kanta valloillaan ja mieli hyvä. Kaikki oli
tullut sanotuksi, mitä hän oli mielessään hautonut. Miksi sitä olikin
ollut vaikea ottaa puheeksi? Ei tosiaan monella isällä ollut pojallensa
sellaisia kotiin tuliaisia kuin hänellä.
Isäntä oli Maurin koko kouluaikana luopumatta pitänyt päämäärää
silmäinsä edessä: Poika käy koulua, kunnes varttuu ja kehittyy, ja
tulee sitte ensin isän apulaiseksi ja lopulta isännäksi Koivulle. Sehän
oli päivänselvää, ettei hän työtä tehnyt ja uurastanut talossansa,
jättääkseen sen vento vieraille vanhoilla päivillään tai kuolemansa
jälkeen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut näistä asioista selvään
puhunut Maurin kanssa. Joskus hän oli viittaillut sinnepäin, mutta
kääntänyt sanansa, kun näki pojan säikähtyneen katseen. -- Hän pelkää,
että otan hänet kesken koulusta, -- oli isä ajatellut. -- Olkoon,
ehtiihän tuota toistekin. -- Eikä koulunkäyntiä oikein hennonnutkaan
keskeyttää, kun Mauri niin hyvin menestyi ja kotona aina oli kohtelias
ja ahkera. Hyvä oli, että hän nyt oli saanut mielihalunsa ja päässyt
ylioppilaaksi. Paremmin väkikin kunnioitti lukenutta maamiestä.
Mutta enemmästä tietysti ei enää ollut kysymys. Ei suinkaan poika
mahtanut kuvitella, että isä hänet yliopistoonkin kustantaisi lukemaan
tiesi miksi? Mustialaan hän voi mennä, jos vielä opistoon oli tarvis.
Niin, sitä sopi kysyä Maurilta, toivoiko hän oikeaksi agronoomiksi. Ei
ainakaan isällä ollut mitään sitä vastaan.
Mauri seisoi hänen edessänsä kalpeana. Hän nojasi korkeaan koivuun,
sillä hänen päätänsä alkoi pyörryttää.
-- Isä, -- vastasi hän, -- älkää pahastuko minulle. En minä kelpaa
maanviljelijäksi. Minä ymmärrän, että se on teille suru ja pettymys,
mutta minun toiveeni ja taipumukseni ovat aivan toiset.
Sanoiko poika sen? Sanoiko ihan suoraan vasten silmiä? Isän oli vaikea
uskoa korviansa. Hän unohti kaiken aran varovaisuutensa, huudahtaen:
-- Mitä? Olethan alusta pitäen tietänyt olevasi Koivun ainoa
perillinen. Luuletko, että minä herraksi olen kouluttanut sinua?
-- Tämä on koko minun elämäni, -- sanoi Mauri, vaaleten yhä
valjummaksi. -- Isä, miksi ette ennen sanonut minulle? Olen uneksinut
ja toivonut ja ollut onnellinen, ja nyt te tahtoisitte murskata kaiken.
Isäntä oli liian mielipahoissaan tullaksensa liikutetuksi. Hän ei
Mauria ymmärtänyt. Noinko kylmäksi koulu oli pojan muuttanut omaa kotia
kohtaan, jossa hänkin oli syntynyt ja kasvanut? Eikö hän edes isällensä
ollut kiitollinen? Jotain tämmöistä hän vaistomaisesti oli pelännyt
siitä asti, jolloin Mauri ensi kerran lähti kaupunkiin.
-- Lukujen jatkamiseen en enää anna penniäkään, -- sanoi hän. -- Minä
kun sinua varten olen raatanut ja kaikki laittanut kuntoon, ja näin
sinä sen palkitset. Mene sitte omia teitäsi, jos tahdot.
Isä lähti kiihtyneenä, taakseen katsomatta. Hämmästynyt Mauri tuijotti
hänen jälkeensä, ja suuri tuska tunki sydämeen.
-- Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen? Minähän murran
joko isän sydämen tai omani.
Hän lysähti koivun juureen, ja itku puistatti koko ruumista.
Tällaiseksiko hänen ylioppilasilonsa kääntyikin?
Hiukan toinnuttuansa hän palasi talolle ja etsi isänsä.
-- Antakaa minulle anteeksi, isä, -- pyysi hän. -- Jättäkää minulle
ajatusaikaa. Se tuli niin äkkiä, että vieläkin olen kuin pyörryksissä.
Saanhan minä olla oma poikanne kuitenkin?
Isän synkät kasvot vähän kirkastuivat.
-- Oma poika -- niin, mikä sinä muu olisit? Mutta en minä mieltäni
muuta.
Mauri pysytteli koko päivän itseksensä. Kerran hänen katseensa kulki
joen taakse. Kansakoulun ikkunat kimaltelivat ilta-auringossa, mutta
se loiste ei lohduttanut. Kuka siellä nyt oikeastaan asustikaan? Ensin
oli ollut tilapäisiä ja väliaikaisia opettajia, sitte joku vakinainen
Tolonen, jota Mauri tuskin oli nähnyt. Jospa kaikki olisi ollut
niinkuin lapsuuden aikoina!
-- Minä kirjoitan tädille ja Kyllikille, -- päätti hän. Se kevensi
sydäntä. Mauri etsi kirjoitustarpeet ja istuutui pöytänsä ääreen.
"Rakas täti ja Kyllikki! Muistatteko, mitä kerran keskustelimme?
Tuleeko seurata taipumustansa vai eikö? Täti vastasi: Tulee, ellemme
sodi Jumalan tahtoa vastaan. Nyt minä olen tienhaarassa ja suuressa
ahdistuksessa. Kuinka voin tietää Jumalan tahdon?"
Hän kuuli kolinaa ja juoksuaskeleita. Ovi temmattiin auki.
-- Tulkaa pian, maisteri! -- huusi palvelustyttö. -- Isäntä on kipeä,
hän kaatui lattialle.
Mauri ei käsittänyt, kuinka hänen jalkansa kantoivat. Epätoivossa hän
syöksyi tupaan. Rengit olivat nostaneet vuoteelle isännän, joka makasi
läähättäen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä, joka asui lähellä ja
saapuikin heti. -- Sydänkohtaus, ankara, mutta ei hengenvaarallinen,
kuului lausunto. Mauri huoahti syvään. -- Jumalan kiitos, en kumminkaan
ole häntä tappanut!
Maurin kirje jäi kesken ja lähettämättä. Hän hoiteli isäänsä öin
päivin, mutta ei puhunut mitään silloisesta asiasta. Syvä alakuloisuus
ja kärsimys asui hänen kasvoillaan. Hän kävi taistelua kuin tuomiosta
ja vapaudesta.
2.
Vanha rovasti ei ollut enää pariin vuoteen saarnannut eikä käynyt
pitäjämatkoilla, mutta hänen huoneensa ovi oli avoin jokaiselle
tulijalle, eivätkä murheelliset ihmiset mistään niin mielellänsä
etsineet lohdutusta kuin hänen isällisestä osanotostaan ja kokeneista
neuvoistaan. Hyvin Mauri tiesi sen. Vanha Juha, joka oli joutunut
sielunhätään, leski-Matleena, jonka viimeinen eloonjäänyt poika
kuoli merillä, ja sokea Mikko, kylänkerjäläinen -- kaikki ne olivat
kertoneet, että he rovastin sanoista ja hyvästä tuesta löysivät rauhan
ja ymmärsivät Jumalan kurituksen ja rakkauden.
Mauri oli pikku pojasta asti joka pyhä käynyt kirkossa ja painanut
lapsensydämeensä, mitä ymmärsi rovastin saarnoista. Sittemmin hän
koulun loma-aikoina oli yhä istunut tutulla paikallaan Koivun penkissä
saarnastuolin sivulla, ja kylän muiden nuorten kanssa hän oli
rippikoulunsakin käynyt. Mutta kahdenkeskisille puheille rovastin luo
hän ei koskaan ollut pyrkinyt. Ei juuri olisi ollut asiaakaan.
Nyt oli asiaa. Levoton sydän tuli niin tulvilleen, että sen täytyi
purkautua. Eiköhän vanha, isällinen paimen voisi häntäkin opastaa?
Kun Mauri saapui pappilaan, oli rovasti nukkumassa päivällisunta. Hänet
ohjattiin ruokasaliin, jonne hän istui yksin odottamaan.
Mauri katseli ajankuluksi ensin sanomalehteä, sitte seinätauluja.
Siinä oli Luther ja Melanchton karkeina painokuvina ja niiden välillä
"Ihmisen sydämen hyvät ja pahat asukkaat", enkelit ja paholaiset. --
Hyvää kaiketi nuokin tarkoittavat, -- arveli Mauri, vaikka hän ei
voinut kieltää, että ne pikemmin näyttivät hupaisilta kuin vakavilta.
Viimeksi hänen silmänsä sattuivat vähäiseen puupiirrokseen, joka
ilman kehyksiä oli kiinnitetty nastoilla seinähyllyn viereen. Se
tuntui tutulta. Niin, nyt Mauri muisti; heillekin kotiin oli tullut
samanlainen lahjakuva joululehden mukana. Siihen oli kuvattu ristiä
kantava Kristus, ja alla oli taulun nimi: "Via dolorosa" -- "Tuskien
tie".
Mauri seisoi irtautumatta kuvan ääressä. Kuinka hän viime jouluna ei
ollut kiinnittänyt siihen lähempää huomiota? Jäljennöksenäkin se oli
hieno ja kaunis. "Tuskien tien" vaeltaja oli vaipunut maahan taakkansa
painosta. Hänellä ei ollut sädekehää, mutta hänen kasvoillaan lepäsi
kärsimyksestä huolimatta pyhä, kirkas rauha. Hänen silmänsä näyttivät
seuraavan kaikkialle, jos kääntyi minne tahansa. Ne katsoivat myöskin
Siimon Kyreneläiseen, jota juuri tuotiin paikalle kantamaan ristiä
Jeesuksen jäljissä.
Maurin silmiin kumpusi kuuma kyynel, kumpusi toinenkin ja yhä uusia.
Hän pyyhki ne nopeaan pois, kun ovi kävi ja hän kuuli rovastin
vaivalloiset, vähän laahaavat askeleet.
-- Hyvää päivää, nuori ystävä, hyvää päivää, -- tervehti vanha pappi
ystävällisesti. -- Olen ottanut unta kuumana päivänä. Vanhuus vaivaa,
vanhuus vaivaa. Tule tänne kamariini, täällä saamme jutella. Miten
isäsi jaksaa, joko hän on parantunut? Taisi olla kova kohtaus.
-- Kova se oli, mutta kyllä isä nyt on taas terve.
-- Entäs mitä Maurille itselleen kuuluu? Ei ole muoto oikein iloinen.
Onko Jumalan rauha?
Mauri katsoi rovastia suoraan silmiin.
-- Minä tulin sentähden, että sydämeni on rauhaton enkä tiedä miten
minun tulisi menetellä.
Sitte hän kertoi surunsa yksinkertaisesti ja koristelematta: -- Isä
tahtoisi jättää talon minulle ja soisi minun menevän Mustialaan
oppiakseni maanviljelystä. Minä puolestani lukisin yliopistossa ja
tutkisin tieteitä -- mieluummin vaikkapa köyhänä ja puutteessakin, jos
niin olisi täytymys ja se minusta riippuisi. Mutta siinä on muukin
vaikeus, pahempi kuin se että isä kieltää kannatuksensa. Lääkäri sanoi,
että hänellä on sydänvika. Kuinka voisin tuottaa hänelle murhetta ja
kenties saattaa hänet hautaan oman lukuhaluni tähden?
Rovasti näytti miettiväiseltä. Hänen älykkäissä silmissään, joita
tuuheat, harmaat kulmakarvat varjostivat, oli ystävällinen, hellä katse.
-- Sinulla on kaunis kotitalo, nuori ystäväni, -- sanoi hän.
-- On, -- vastasi Mauri.
-- Sen pihalla kasvaa koivuja ja lähellä on jokiranta. Minä tunsin
isäsi isän. Hän oli talon perinyt isältään ja hän taas isältään.
Sinun isoisäsi isoisä oli ollut merkillinen mies. Hän tuli näille
paikoille ennen suuren sodan aikaa, kun tässä ei vielä ollut mitään
kylää. Kirves oli kalskanut koivikossa, saunasta nousi savu, ja illalla
hän helskytteli jokikivellä karjalaista kanteletta. Sen kiven minä
voisin sinulle näyttää. Isoisäsi näytti sen minulle, kun minä nuorena
apulaisena kuljeskelin hänen kanssansa ja hän kertoi menneitä tarinoita.
-- Minkälaisia tarinoita? -- Maurin huomio oli jännittynyt ja hän
tarkkasi innokkaasti. Tosin hän oli odottanut vastausta sydämensä
vaikeisiin kysymyksiin -- mutta vanhat ovat vanhoja, muistot näyttivät
valtaavan rovastin ja hän tahtoi puhua. Kyllä Mauri kuunteli
mielellänsä.
-- Hän kertoi, että isoisäsi isoisä oli tietänyt ilmat ja parantanut
taudit ja laulanut lauluja, joita kalatkin kuuntelivat jokikiven
kupeella hämärissä. Sanotaan niitä vieläkin laulettavan kymmenessä
pitäjässä tämän paikan ympärillä. Runoilija, tietoniekka, sellainen oli
sinun kantaisäsi. Hänen perujansa lienee sinunkin tutkimisintosi.
Maurin silmät hohtivat. -- Kertoisiko rovasti vielä, -- pyysi hän. --
Tietääkö rovasti, mikä hänen nimensä oli?
-- Nimeä en muista, olisiko ollut Timo tai Tapani. Ehkä isäsi muistaa,
jos kysyt. Samantekevää, minä sanon Tapaniksi. Niin, illoin hän soitti
ja lauloi ja päivin raivasi peltoja. Kun sota tuli, hävisivät monen
maat ja asumukset, mutta tänne ei vihollinen osannut. Sen sijaan
sattui näille maille parvi pakolaisia, joukossa rikas herra, joka oli
pelastanut rahansa, mutta kadottanut melkein kaiken mitä rakasti:
vaimonsa ja kolme kukoistavaa poikaa; ainoastaan tytär hänelle oli
jäänyt. Toiset pakolaiset samosivat edelleen, mutta herra sanoi
Tapanille: "Minulla ei ole iloa maailmasta. Myy minulle tämä kaunis
ranta ja rakenna siihen talo, johon asetun loppuijäkseni pienen Elinan
kanssa." Mutta Tapani ei tahtonut myydä. "Maa on pyhä ja rakas", sanoi
hän. "Olen vihkinyt sen perintömaaksi pojalleni ja poikani pojille
polvi polvelta. Talon rakennan, jos tahdotte, mutta maata en myy."
Siihen herra tyytyi, ja Tapani rakensi sen mukaan kuin vieras ohjasi.
Sentähden sinun kotitalosi rakennus on vanhaa herrasmallia.
-- Nyt isä suunnittelee uutta rakennusta, -- sanoi Mauri melkein
pahoillaan.
-- Niinhän se on, vanha ränstyy, uusi nousee. Haluat kai kuulla
eteenpäin? Tapanilla oli poika -- hän se lienee ollut Timo -- kaunis,
sorja poika. Vieraan herran tyttö kasvoi hänen leikkitoverinansa
nuoreksi neitoseksi. Hän oli kuin metsän kukkanen, kukoisti maailman
huomaamatta eikä kaivannutkaan muuta. Elina rakasti Timoa ja tuli hänen
vaimoksensa, vaikka olikin ylempää säätyä ja rikkaan tytär. Siitä
sukusi vauraus pääsi alkuun.
-- Sopiko hän maamiehen vaimoksi? -- kysyi Mauri sykkivin sydämin.
-- Hän oli isoisäsi äiti ja kuoli nuorena. Mutta isoisäsi sanoi, ettei
kukaan koko suvusta rakastanut kotitaloasi niinkuin hän. Hänellä oli
ollut oma lempilehtonsa joen rannalla -- senkin isoisäsi näytti -- se
oli vähän sivullapäin talosta, siinä missä on suuria laakeita kiviä
koivikossa.
-- Juuri siihen tulee uusi rakennus! -- sanoi Mauri iloisesti.
-- Ehkä se tulee vielä jonkun toisen lempilehdoksi, jonkun nuorikon,
joka sinne tuodaan. Isäsi on valinnut muistojen paikan, kaikkein
kauneimman.
-- Minä en ole koskaan tietänyt, että isäni rakastaisi luontoa ja
kauneutta, -- sanoi Mauri hämillään. -- Hän on pelkkä käytännön mies.
Hän on kiintynyt talonsa peltoihin ja hevosiin, mutta en luule hänen
edes tuntevan sen muistoja.
Rovasti katsoi Mauriin kiinteästi.
-- Isäsi puolestaan luulee, että sinä et rakasta kumpaakaan, et peltoja
etkä muistoja. Sinähän tahdot myydä maan vieraille.
Mauri vaikeni.
-- En ole milloinkaan ajatellut asiaa tältä kannalta, -- sanoi hän
mietittyänsä.
Rovasti vaikeni vuorostaan.
-- Niinkö siis rovasti neuvoo, -- kysyi Mauri arasti, -- että minä
jäisin taloon?
-- En ole mitään sanonut, nuori mies. Olen tahtonut opastaa sinua
ymmärtämään isääsi ja kotitaloasi.
-- Käsketäänhän raamatussa kunnioittamaan isää ja äitiä. Eikö lasten
yleensä varttuneempinakin tule pyrkiä tekemään vanhempain tahdon mukaan?
-- Oikein sinä olet lukenut raamattuasi, -- vastasi rovasti tyynesti.
-- Mitähän minun äitini olisi tahtonut? Rovasti, te kun tunsitte niin
hyvin meidän sukumme, tunsitteko äitini myös?
-- Hän oli reipas, iloinen emäntä. Itse hän johti lypsyä ja mittasi
maidot ja yksin puuhasi pirtissä heinäpoutina, että koko talon
väki pääsi niitylle. Kerran tulin Koivulle semmoisena päivänä. Hän
sanoi: "Suokaa anteeksi, rovasti, ei ole kotona muita kuin minä,
ja puuro palaa, ellen sekoita. Tekisikö rovasti hyvin ja odottaisi
vierashuoneessa vähän aikaa." "Ei", sanoin minä, "minä istun tähän
penkille ja puhelen teidän kanssanne". Me puhuimme vakavista asioista.
Sinun äitisi oli uskovainen nainen. "Minulla on Martan työt", sanoi
hän, "mutta minä koetan kuunnella Jeesuksen ääntä keittäessänikin
ja hoidellessani poikaa". Poika olit sinä, Mauri. Sinun kehtosi
oli pirtissä, jossa äitisi keitti. "Jospa hänestä tulisi Jumalan
palvelija", sanoi äitisi. "Silloin talo saisi siunauksen ja vielä
naapuritkin. Siinä kylässä on siunaus, missä yksikin totisesta
sydämestä rukoilee."
Mauri kuunteli hartaasti, ikäänkuin olisi pyhäkössä istunut.
-- Nyt minä tiedän, -- sanoi hän. -- Äitinikin rakasti taloa ja olisi
toivonut sitä minulle.
Rovasti vaikeni taas ja antoi hänen ajatella.
-- Minä en ole isääni enkä äitiini, -- sanoi Mauri. -- Minussa on
kantaisäni Tapanin luonne, niinhän te sanoitte, rovasti. Mutta hänkään
ei myynyt maatansa.
-- Ei myynyt.
-- Neuvoohan siis rovasti niin, että minä pidän talon? -- kysyi Mauri
uudestaan.
-- Pitääkö minun välttämättä neuvoa sinua? Johtopäätös olkoon omissa
käsissäsi. Jos tahdot kuulla mitä minä tekisin, en ainakaan antaisi
isieni muistoa vieraille.
-- Rovasti ymmärtää maanviljelystä hyvin, -- yritti Mauri puolustautua.
-- Minä olen kovin taitamaton.
-- Hyvä tahto opettaa järkevää miestä. Minä tulin suoraan kirjojen
äärestä pappilan hoitajaksi; sinulle on lisäksi opisto tarjona.
-- Silloin luvut jäävät ainiaaksi. -- Syvä huokaus seurasi sanoja.
-- Ehkäpä ei. Annan siis nyt kumminkin neuvoni, jota pyysit. Mene
Mustialaan, koska isäsi haluaa. Kun olet valmis, tee sitte mitä olot
sallivat. Isäsi ei ole vielä kovin vanha; jos hän pysyy terveenä, voi
hän kauvankin hoitaa tilaa ilman sinua ja sinä saat rauhassa lukea.
Hänellä on hyvät varat, ei se hänelle merkitse uhrausta.
-- Isä ei luvannut varojansa minun lukuihini. Enkö jo kertonut?
-- Kerroit, kerroit. Sehän on toinen asia, sinä aioit vieraantua
talosta. Tee hänelle selväksi, että loppusuunnitelmasi on sama kuin
hänen. Enpä silloin luule hänen kieltävän.
-- Mutta mitä luvuistani, jos ne kuitenkaan eivät vie todelliseen
tulokseen? -- kysyi Mauri yhä epävarmana, vaikka koittavan toivon pieni
välke silmistä pilkahti.
-- Ne vievät niin kauvas kuin Jumala tahtoo. Sittehän näet mikä seuraa.
Joko sinusta tulee tiedemies, joka ymmärtää isännöitsijänsä toimia, tai
sinä noudatat Tapanin esimerkkiä: päivin raadat niinkuin hän, illoin
luet, niinkuin hän lauloi.
Mauri istui, mietti ja mietti. Tie rupesi aukenemaan. Kuta paremmin
hän ymmärsi mahdollisuudet, sitä vapaammaksi ja keveämmäksi hän tunsi
mielensä.
Vihdoin hän nousi, katse seljenneenä, ojensi rovastille kätensä ja
sanoi yksinkertaisesti: -- Kiitos, minä koetan.
-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä, poikani. Velvollisuus selväksi, se
on tärkeätä, ja yhtä tärkeätä on totella, kun selvyys on saavutettu.
Velvollisuuden tie on Jumalan tie.
-- Minusta se on tuntunut äärettömän vaikealta, -- sanoi Mauri. -- Nyt
voinen käydä sitä nurkumatta. Ehkä se vielä koituu onnekseni.
-- Jumalan tie koituu aina onneksi, poikani. Älä pelästy, jos se joskus
on via dolorosa; siinä on silloinkin hyvä kulkea. Pane mieleesi tämä
lause: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä
kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Mauri lähti pappilasta lujin päätöksin. Hän tahtoi käydä Jumalan
tietä, valkenevaa tietä. Varmaan siinä oli hyvä kulkea -- hän jo tunsi
sen sydämensä syvimmässä pohjassa, siellä mihin rauha oli lempeänä
laskeutunut kaiken tuskan ja levottomuuden jälkeen.
3.
Mauri istui lepohetkenä huoneessansa maanviljelysopistolla, kirjoittaen
kirjettä:
"Hyvä Kyllikki!
Sanomalehdet ovat jo tuoneet sinulle viestin isäni kuolemasta,
suuresta surustani. Minun kävi niinkuin ennen sinunkin: tulin
vasta hautajaisiin, en ehtinyt opistosta kotiin kuolinvuoteen
ääreen. Muistuu taas mieleeni se kevät, jona Kotirannan
kansakoulu jäi tyhjäksi. Viisi vuotta on kulunut -- mutta
tiedätkö, siitä asti se koulu on ollut _minulle_ tyhjä, enkä voi
sitä katsella ilman lapsuusmuistojen kaipausta. Nyt on tyhjä
omakin kotini; olen ypö yksin maailmassa.
Isäni oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt minulle siunauksensa. Hän
oli käskenyt sanoa, että olin ollut hyvä poika ja ilahuttanut
hänen elämänsä illan, ja hän oli tyytyväinen, voidessaan
turvallisesti jättää uutteran työnsä hedelmät minun hoitooni.
Sanat kai kuuluivat vähän toisin, mutta se oli hänen ajatuksensa.
Hän kiitti siitä, että minä tahdoin pysyä talossa.
Sinä tiedät, Kyllikki, entiset unelmani; olenhan niistä usein
kirjoittanut. Toivoin isäni elävän vielä kauvan -- kymmenen,
miksikä ei kaksikymmentä vuotta. Toivoin sitä luonnollisesta
kiintymyksestä; olihan hän isäni. Mutta lisäksi toivoin sitä,
koska talo silloin ei olisi tarvinnut minua pitkään aikaan.
Koulussa pidin eniten kielistä. Olin suunnitellut näin: Ehdin
tulla maisteriksi, ehdin kulkea Venäjän maakunnat, vaikkapa
Siperiankin ristiin rastiin ja kuulla Suomen heimon kielet. Sitte
tulen kotiin maata hoitamaan, tuon runsaat ainevarastot mukanani
ja kirjoitan tutkimuksia talvi-iltoina.
Eikö se ollut kaunis unelma? Nyt se raukeaa, sillä tänä keväänä,
heti lopetettuani kurssin täällä maanviljelysopistossa, palaan
kotiin ja sinne jään.
Sisäinen kutsumus on kalliimpi kuin talo, niin moni sanoisi, ja
niin olen välistä itsekin ajatellut. Mutta toiselta puolen minua
ihmetyttää, miten syvästi olen kiintynyt taloon, siitä asti kuin
päätin sen pitää. Ei minua enää sido pelkästään isän tahto, sillä
tuskin hennoisin itsekään ryhtyä kodin myyntiin, jos voisinkin.
Jospa kuvitelmani olisi toteutunut juuri sellaisena kuin sen
äsken kerroin sinulle! Silloin minulla olisi ollut kaikki mitä
sydän voi pyytää: isieni koti ja oma tieteeni.
Näin kerran pappilassa pienen seinäkuvan, jonka nimi oli
"Via dolorosa". Se merkitsee "tuskien tie". Meillä kotona on
samanlainen kuva; olen pannut sen lasin alle puitteisiin ja
ripustanut uuteen asuntooni Koivun Lehtoniemelle. Siellä rakennus
valmistui juuri vähän ennen isän kuolemaa. Se oli hänen viimeinen
rakkaudenlahjansa minulle. Minun pitäisi olla _ainoastaan_
kiitollinen, mutta tiedän, että usein tarvitsen pientä kuvaani
avuksi, kun sydän kapinoi kärsimättömänä. Tuskien tie valkenee --
sanotaan. Vapahtajalle se valkeni vasta ylösnousemisen aamuna.
Minunkin tulee kantaa ristiä hänen jäljissänsä.
Muistan sinua, reipas ja iloinen Kyllikki. Jospa minulla olisi
sinun luonteesi! Sinä osaisit valittamatta kantaa raskaammankin
ristin kuin tämä.