"Tietääkö emäntäni tästä?" kysyi Esmond Frankilta kun he kulkivat
kotiin päin.
"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on
kirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään", virkkoi Frank. "Äiti kohtasi
Beatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja
sitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti.
Prinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta
häntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään
pahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen
Beatrixin veljelle."
Frank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin
tuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä:
"Koska ovat hevoset valmiina?" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät
kadulle par'aikaa.
Me menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean
mielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon
piti, oli hänen luonaan.
"Tekö hänelle ilmoititte, mylord", virkkoi Esmond, "että Beatrix on
Castlewoodissa?"
Piispa punastui ja tapaili sanoja. "Niin", virkkoi hän, "minä --"
"Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle", virkkoi mr. Esmond
kiivaasti, "ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle
sanoitte."
Emäntäni kävi kalmankalpeaksi. "Henry, Henry", virkkoi hän, "älä tapa
häntä!"
"Vielä ei kaikki ole menetetty", virkkoi Esmond, "kenties hän ei ole
mennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä."
Piispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta
ja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti
hänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta
lady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank
satulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti
huimaa vauhtia.
Kun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan;
tosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä,
joka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön
Altonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut
kotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli
lähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin,
sanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.
Me otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti
Lockwood ihmeissään ja huudahteli "Herra siunatkoon" ja "kuka sitä
olisi uskonut", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt
seitsemään vuoteen.
Beatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se
oli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa
kevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs.
Tusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi
tietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli.
Hän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita
vanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle
henkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden;
miten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi
tämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja "Eikon
Basilike'ta" -- hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman
äitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.
"Keitä on talossa paitsi teitä, Lockwood?" kysyi eversti.
"Siellä on pesijätär ja sisäkkö ja neiti Beatrixin palvelijatar ja tuo
palvelija Lontoosta, eikä muita; ja se mies nukkuu minun tuvassani,
palvelijattarista erillään", virkkoi vanha Lockwood.
Esmond sysäsi lyijykynällä rivin kirjeeseen ja antoi sen miehelle ja
pyysi tämän viemään paperin emännälleen. Me tiesimme, miksi Beatrix
äkkiä oli tullut niin velvollisuudentuntoiseksi ja miksi hän puhui
"Eikon Basilike'sta". Hän kirjoitti tämän kirjeen johtaakseen prinssin
jäljille ja saadakseen portinvartijan pois tieltä.
"Nyt on kaunis kuutamoilta meidän jatkaa matkaamme", virkkoi Esmond.
"Frank, me voimme saapua Castlewoodiin vielä ajoissa." Koko matkan he
tiedustelivat majataloissa, mihin aikaan pitkä nuori herra, jolla oli
harmaa puku ja vaalean ruskea peruukki -- mikä oli juuri samanvärinen
kuin mylordin -- oli kulkenut ohi. Hän oli lähtenyt matkalle kello
kuudelta sinä aamuna ja me kolmelta iltapäivällä. Hän ratsasti melkein
yhtä nopeasti kuin mekin; hän oli seitsemän tuntia meistä edellä yhä,
kun saavuimme viimeiseen majataloon.
Ratsastimme Castlewoodin lakeuden poikki ennen päivänkoittoa.
Sivuutimme juuri sen paikan, missä vaunut neljätoista vuotta sitten
kaatuivat ja missä Mohun oli virunut. Kylä ei vielä ollut hereillä eikä
pajasta näkynyt tulta, kun ratsastimme sen sivu ja ohi jalavain, joissa
peltovarikset olivat yhä yöpuullaan, ja ohi kirkon ja sillan yli.
Sillan luona astuimme ratsuiltamme ja kävelimme portille.
"Jos hän on turvassa", virkkoi kelpo Frank vavisten ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä, "niin minä lahjoitan hopeapatsaan pyhälle
neitsyelle!" Hän aikoi käyttää suurta rautaista kolkutinta tammiseen
porttiin, mutta Esmond pysäytti serkkunsa käden. Hänellä oli omat
pelkonsa, toivomuksensa, epätoivonsa ja surunsa; mutta hän ei
sanallakaan niistä maininnut toverilleen tai osoittanut millään tavalla
mielenliikutustaan.
Hän meni ja koputti portinvartijan tuvan pikku akkunaan hiljaa mutta
toistuvasti, kunnes mies tuli ristikkojen eteen.
"Kuka siellä?" virkkoi mies, katsellen ulos; se oli palvelija
Kensingtonista.
"Lordi Castlewood ja eversti Esmond", vastasimme alhaalta. "Avatkaa
portti ja päästäkää meidät sisään nostamatta melua."
"Mylord Castlewoodko?" kysyi mies. "Mylord Castlewood on täällä omassa
vuoteessaan."
"Aukaise, paha sinut periköön", virkkoi Castlewood kiroten.
"Minä en aukaise kenellekään", virkkoi mies ja sulki lasiakkunan, kun
Frank veti pistoolin esiin. Hän olisi ampunut portinvartijaa, mutta
Esmond tarttui taas hänen käteensä.
"Semmoiseen suureen taloon kuin tämä on useampia sisäänpääsykeinoja",
virkkoi hän. Frank murisi, että läntinen portti oli puolen penikulman
päässä. "Mutta minä tiedän tien, mikä ei ole sadankaan yardin
päässä", virkkoi mr. Esmond; ja hän johti sukulaistaan muurin vartta
pitkin pensaitten poikki, jotka nyt olivat alkaneet versoa entisessä
vallihaudassa, ja niin he saapuivat pilarin ääreen, minkä vieressä
oli se pieni akkuna, joka oli isä Holtin yksityisovi. Esmond kiipesi
vaivoitta akkunalaudalle, rikkoi ruudun, joka oli korjattu ja kosketti
sisäpuolella olevaa jousta; ja nuo kaksi herraa menivät sisään sitä
tietä, kävellen niin hiljaa kuin taisivat; niin he menivät läpi
käytävän holvipihalle, jonka yllä päivänkoitto rusoitti ja jossa
suihkulähde hiljaisuudessa lirisi.
He kiiruhtivat heti portinvartijan tupaan, missä tuo mies ei ollut
sulkenut holvipihalle johtavaa ovea; ja pistooli kädessä he yllättivät
tuon pelästyneen lurjuksen ja käskivät hänen pysymään hiljaa. Sitten
he kysyivät häneltä (Esmondin pää vaipui ja hän oli puhuessaan vähällä
kaatua), koska lordi Castlewood oli saapunut. Mies vastasi, että
edellisenä iltana noin kahdeksan ajoissa. "Ja mitä tapahtui sitten?"
Lordi oli syönyt illallista sisarensa kanssa. "Palvelitteko te?"
Kyllä, sekä hän että myladyn palvelijatar olivat palvelleet. Toiset
palvelijat valmistivat illallisen; mutta talossa ei ollut viiniä, ja he
voivat antaa lordille vain maitoa ja siitä hän nurisi; ja -- ja Madame
Beatrix piti Lucy-neitsyen aina luonaan huoneessa. Ja kun hovipihan
toisella puolella oli rippi-isän huoneessa vuode, oli lady järjestänyt
niin, että mylord nukkui siellä. Madame Beatrix oli tullut alakertaan,
naureskellen palvelijattarien kanssa, ja teljennyt itsensä sinne; ja
mylord oli viipynyt hetken aikaa ja puhunut, hänelle oven läpi ja
lady oli nauranut hänelle. Ja sitten lordi käveli holvipihalla hetken
aikaa; ja lady oli näyttäytynyt uudestaan yläkerran akkunassa ja mylord
pyysi häntä tulemaan alas kävelemään alakerran huoneeseen. Mutta hän
ei halunnut ja nauroi uudestaan lordille ja sulki akkunan. Ja sitten
mylord sanoi jotain, joka kuulosti kiroukselta, mutta se oli vierasta
kieltä, ja hän meni rippi-isän huoneeseen nukkumaan.
"Siinäkö kaikki?" "Kaikki", vakuutti mies kunniansa nimessä -- kaikki
niin totta kuin hän uskoi autuuteensa, nimessä -- "Odottakaahan, yksi
seikka jäi vielä sanomatta. Mylord suuteli saapuessaan ja muutaman
kerran illallisen aikana sisartaan, kuten oli luonnollista. Ja lady
suuteli häntä." Tämä sai Esmondin vihasta puremaan hammasta, ja hän oli
vähällä kuristaa sen hämmästyneen ilkimyksen, joka puhui; Castlewood
sensijaan esteli serkkuaan ja sai kovan naurukohtauksen.
"Jos sinua huvittaa se", virkkoi Esmond ranskaksi, "että sisaresi
vaihtaa suudelmia vieraan kanssa, niin pelkään, että Beatrix-poloinen
antaa sinulle yllinkyllin ilonaihetta." Esmond ajatteli synkkänä, miten
Hamilton ja Ashburnham olivat ennen olleet noiden ruusujen omistajia,
joista nuoren prinssin huulet nyt nauttivat. Häntä inhoitti tuo ajatus.
Beatrixin poski oli saastutettu, hänen kauneutensa tahrattu; häpeä ja
kunnia oli tullut sen ja Esmondin välille. Rakkaus oli sammunut hänen
sydämestään. Jos Beatrix rakkautensa ohella olisi tarjonnut Esmondille
kruunun, niin olisivat ne molemmat Esmondin mielestä häntä halventaneet.
Mutta tämä viha Beatrixia kohtaan ei vähentänyt everstin
vihamielisyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli ollut pahan aiheena,
joskaan ei sen syynä. Frank istuutui kivipenkille holvipihalle ja
nukahti samassa; sillävälin kulki Esmond edestakaisin pihalla, pohtien
mitä oli tapahtuva. Mitä merkitsi se, miten paljon tai miten vähän oli
tapahtunut prinssin ja tuon uskottoman tyttöpoloisen välillä. He olivat
ehkä saapuneet ajoissa pelastamaan Beatrixin, mutta häntä itseään he
eivät voineet pelastaa. Eikö hän ollut yllyttänyt nuorta prinssiä
tulemaan luokseen -- houkutellut palvelijoita, poistanut toisia heistä,
jotta hän voisi olla kanssakäymisessä prinssin kanssa? Petollinen sydän
hänen rinnassaan oli antautunut, vaikka itse linnoitus oli suojattu; ja
tämän voittamiseksi oli Esmond antanut elämänsä taistelun ja alttiin
palvontansa -- antanut siitä, minkä Beatrix oli valmis antamaan
herttuan kruunun lunnaiksi tai prinssin silmäniskusta.
Kun Esmond oli ajatellut ajatuksensa loppuun, hän ravisti
Frank-poloisen hereille; Frank nousi haukotellen ja sanoi uneksuneensa
Clotildasta. "Sinun pitää neuvoa minulle", virkkoi Esmond, "mitä
minun on tehtävä."
"Minä olen ajatellut, että tuota konnaa on voitu neuvoa kertomaan tämä
juttu ja että se voi olla kokonaan silkkaa valhetta. Jos niin on,
voimme saada siihen selvyyden siltä herralta, joka nukkuu tuolla.
Katso, onko ovi, joka johtaa myladyn huoneisiin" (niin nimitimme talon
luoteisessa kulmassa olevia huoneita) -- "katso, onko ovi lukittu,
kuten hän sanoi." Me koetimme; se oli tosiaankin sisäpuolelta teljetty,
kuten lakeija oli sanonut.
"Se on voitu aukaista ja myöhemmin sulkea", virkkoi Esmond-poloinen;
"sukumme kantaäiti laski esi-isämme sisään sitä tietä."
"Mitä teet, Harry, jos -- jos se, mitä tuo mies sanoi, osoittautuisi
valheeksi?" Nuori mies katsoi pelästyneenä ja levottomana serkkuunsa;
tämän kasvoilla ei tosiaankaan ollut mikään iloinen ilme.
"Menkäämme ensin katsomaan, miten nuo jutut sopivat yhteen", virkkoi
Esmond; ja hän meni käytävään ja aukaisi entisen oman huoneensa oven.
Kynttilä paloi yhä, ja prinssi nukkui pukeutuneena vuoteellaan. Esmond
ei välittänytkään varoa pitämästä melua. Prinssi nousi istualleen
vuoteessaan, kun hän näki kaksi miestä huoneessaan. "Qui est là?" [Kuka
siellä?] virkkoi hän ottaen pistoolin tyynynsä alta.
"Esmondin markiisi", virkkoi eversti, "joka on tullut lausumaan
hänen majesteettinsa tervetulleeksi sukutilalleen Castlewoodiin ja
ilmoittamaan mitä Lontoossa on tapahtunut. Kuninkaan määräyksiä
seuraten vietin toissa yön, poistuttuani teidän majesteettinne luota,
palvellen kuninkaan ystäviä. On surullista, että hänen majesteettinsa
halu nähdä maaseutua ja vierailla meidän halvassa talossamme on
aiheuttanut kuninkaan salaisen poistumisen Lontoosta eilen, jolloin
ilmaantui tilaisuus, joka kaiken inhimillisen luulon mukaan ei enää
ilmaannu; ja jos ei kuningas olisi suvainnut ratsastaa Castlewoodiin,
olisi Walesin prinssi voinut nukkua St. James-palatsissa."
"Surma periköön! herrat", virkkoi prinssi ja hypähti vuoteeltaan, jolla
hän vaatteet yllä makasi, "tohtori oli luonani eilen aamulla ja hän
vakuutti minulle, oltuaan sisareni sairasvuoteen ääressä koko yön, että
minä en voinut toivoa saada tavata kuningatarta."
"Olisi käynyt toisin", virkkoi Esmond kumartaen uudestaan, "sillä tähän
mennessä on kuningatar saattanut kuolla tohtorista huolimatta. Neuvosto
kokoontui, uusi valtiovarainhoitaja valittiin ja sotaväki oli altis
palvelemaan kuninkaan asiaa; ja viisikymmentä uskollista herraa, jotka
kantavat valtakuntamme suurimpia nimiä, oli kokoontunut seuraamaan
Walesin prinssiä, joka olisi ollut valtaistuimen tunnustettu perijä
tahi hallitsija nyt, jos ei teidän majesteettinne olisi suvainnut
lähteä hengittämään raitista ilmaa. Me olimme valmiita; vain yksi
henkilö oli meille uskoton, teidän majesteettinne armollinen --"
"_Morbleu,_ Monsieur [Hitto vieköön, herra], suotte minulle ihan
liikaa majesteettia", virkkoi prinssi, joka nyt oli noussut ja näytti
odottavan, että jompikumpi meistä ryhtyisi auttamaan hänen ylleen
takkia. Kumpikaan ei liikahtanut.
"Me varomme", virkkoi Esmond, "usein enää sillä loukkaamasta."
"Mitä te tarkoitatte, mylord?" virkkoi prinssi ja mutisi jotain
_guet-apens'istä_ [väsymys], mutta Esmond kuuli sen.
"Se loukku, sir, ei ollut meidän virittämämme", virkkoi hän; "me emme
kutsuneet teitä tänne. Me tulimme kostamaan emmekä suunnittelemaan
perheemme häpäisemistä."
"Häpäisemistä! _Morbleu,_ mitään häpäisemistä ei ole tapahtunut",
virkkoi prinssi, jonka kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; "vain vähän
viatonta leikkiä."
"Joka oli tarkoitettu päättymään vakavasti." "Minä vakuutan", alkoi
prinssi kiihkeästi puhua, "gentlemannin kunniasanalla vakuutan,
mylordit --"
"Että me saavuimme ajoissa. Mitään rikollista ei ole tapahtunut,
Frank", virkkoi eversti Esmond kääntyen nuoreen Castlewoodiin, joka
tämän keskustelun ajan seisoi ovella. "Katsohan! tässä on paperi, johon
hänen majesteettinsa on suvainnut alkaa muutamia runoja Beatrixin
kunniaksi tahi häpäisemiseksi. Tässä on 'Madame' ja 'Flamme', 'Cruelle'
ja 'Rebelle' ja 'Amour' ja 'Jour' kirjoitettuna kuninkaallisella
käsialalla ja oikeinkirjoituksella. Jos armollinen rakastaja olisi
ollut onnellinen, ei hän olisi kuluttanut aikaansa huokailemiseen."
Esmond loi tosiaankin puhuessaan silmänsä pöytään päin ja huomasi
paperin, johon prinssi oli töhertänyt rakkausrunoa, jonka piti
ratkaisevasti vaikuttaa hänen lumoojaansa aamulla.
"Sir", virkkoi prinssi hurjana vihasta (tähän mennessä hän oli
auttamatta saanut ylleen kuninkaallisen takkinsa), "olenko minä tullut
tänne kuulemaan loukkauksia?"
"Te olette tullut niitä antamaan, suvaitkoon teidän majesteettinne
tietää", virkkoi eversti kovin syvään kumartaen; "ja perheemme herrat
ovat tulleet teitä kiittämään".
"_Malediction_!" [Kirous!] virkkoi nuori mies ja kyyneleet tulvivat
hänen silmiinsä avuttomasta raivosta ja nöyryytyksestä. "Mitä te
minusta tahdotte, herrat?"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee käydä viereiseen huoneeseen",
virkkoi Esmond pysyen koko ajan kovin arvokkaana, "niin minulla on
siellä muutamia asiapapereita, jotka mielelläni luovuttaisin teille, ja
teidän luvallanne menen edeltä"; ja Esmond tarttui vahakynttilään ja
meni prinssin edeltä kovin juhlallisena pieneen rippi-isän huoneeseen,
minkä läpi juuri olimme saapuneet taloon. "Tarjoa istuin hänen
majesteetilleen, Frank", virkkoi eversti toverilleen, joka ihmetteli
tätä näytelmää melkein yhtä paljon ja oli siitä yhtä hämmästynyt kuin
sen toinenkin katselija. Sitten eversti meni uunihyllyn yläpuolella
olevalle salakaapille ja aukaisi sen ja veti sieltä esiin papereita,
mitkä niin kauan olivat siellä olleet.
"Tässä, jos teidän majesteettinne suvaitsee", virkkoi hän, "on
markiisin valtakirja, jonka teidän kuninkaallinen isänne on lähettänyt
tänne St. Germainista varakreivi Castlewoodille, isälleni; tässä on
kirjallinen, vahvistettu todistus isäni ja äitini avioliitosta sekä
minun syntymä- ja kastetodistukseni: Minut kastettiin siihen uskoon,
josta teidän autuas isänne koko elämänsä ajan antoi niin loistavan
esikuvan. Tässä ovat arvokirjani, hyvä Frank, ja näin minä niille teen:
Tässä menevät kaste- ja vihkimätodistus ja tässä markiisinarvo ja
korkeanomakätinen nimikirjoitus, jolla edeltäjänne suvaitsi sukuamme
kunnioittaa." Ja puhuessaan poltti Esmond nuo paperit hiilipannussa.
"Suvaitsettehan muistaa, sir", jatkoi hän, "että meidän sukumme
uskollisuus teidän sukuanne kohtaan on sen johtanut häviöön, että
isoisäni kulutti omaisuutensa ja uhrasi verensä ja poikansa elämän
teidän palveluksessanne ja että rakkaan lordini isoisä (sillä nyt olet
sinä, Frank, lordi sekä oikeuden että arvonimen perusteella) kuoli
saman asian puolesta, että sukulaispoloiseni, isäni toinen vaimo,
uhrattuaan kunniansa teidän kurjalle valapattoiselle suvullenne,
lähetti koko omaisuutensa kuninkaalle ja sai palkkioksi tuon loistavan
arvonimen, joka nyt on tuhkana, ja tämän verrattoman sinisen
ritarinauhan. Minä heitän tämän teidän jalkojenne juureen ja poljen
sitä; minä vedän esiin tämän miekan ja murran sen ja kiellän teidät; ja
jos te olisitte pannut täytäntöön suunnittelemanne rikoksen, niin minä,
Herra armahda, olisin lävistänyt sillä teidän sydämenne, enkä olisi
teitä armahtanut sen enempää kuin isänne armahti Monmouthia. Frank
tekee samoin, teethän sinä, serkku?"
Frank, joka tajuttomin ilmein oli katsellut asiapapereja kun
ne liekehtivät vanhassa hiilipannussa, veti esiin miekkansa ja
katkaisi sen ja painoi alas päänsä. "Minä yhdyn serkkuuni", virkkoi
hän pusertaen Esmondin kättä. "Olkoon hän markiisi tahi ei, niin
-- vie, minä olen hänen kanssaan aina. Minä pyydän anteeksi teidän
majesteetiltanne, että kiroan, sillä minä -- sillä minä -- liityn
Hannoverin vaaliruhtinaaseen. Se on kokonaan teidän majesteettinne
oma syy. Tähän mennessä on kuningatar kaiken todennäköisyyden mukaan
kuollut; ja te olisitte voinut olla kuningas, jollette olisi lähtenyt
hulluttelemaan Trixin perästä."
"Näin menetän kruunun", virkkoi nuori prinssi kohoten seisaalleen ja
puhuen innokkaaseen tapaansa ranskaa, "menetän maailman ihanimman
naisen, menetän kahden sellaisen sydämen uskollisuuden kuin teidän --
eikö se, mylordit, ole kyllin suuri nöyryytys? -- Markiisi, jos minä
polvistun, niin annatteko minulle anteeksi? -- Ei, sitä en voi tehdä,
mutta minä voin tarjota teille hyvitystä, kunniallista hyvitystä,
gentlemannien hyvitystä. Olkaa suosiollinen ja ristikää miekkanne minun
miekkani kanssa: Miekkanne on poikki -- katsokaapa, tuolla asesäiliössä
on kaksi"; ja prinssi otti ne kiihkeästi kuin poika ja ojensi ne
Esmondille. "Oi, teettehän sen? _Merci,_ monsieur, _merci_!" [Kiitos,
herra, kiitos!]
Kovin liikutettuna tästä suuresta kohteliaisuuden osoituksesta ja
vääryyden katumuksesta eversti Esmond kumarsi niin syvään, että
hän melkein suuteli sitä armollista nuorta kättä, joka soi hänelle
sellaisen kunnian, ja asettui vaiteliaana asentoon. Miekat olivat
tuskin yhtyneet, kun Castlewood löi Esmondin miekan ylös oman miekkansa
terällä, jonka hän oli murtanut läheltä kärkeä, ja eversti peräytyi
askeleen, painoi maahan miekkansa kärjen ja kumarsi jälleen kovin
syvään ja julisti itsensä täysin hyvitetyksi.
"_Eh hien_, Vicomte!" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä
ranskalainen poika, "_il ne nous reste qu'une chose à faire_." [No niin,
varakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti
miekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. "Vielä tulee meidän
tehdä yksi asia", virkkoi hän; "arvaatteko, mikä se on?" Hän levitti
käsivartensa -- "_Embrassons nous_!" [Sylkekäämme!]
Tämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen.
Mitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki
veljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja
paperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.
"Lumoava Beatrix", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen,
"nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa
toivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään.
Suokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin
kauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja
luonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät
kuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa
minulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni
hovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne
akkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä
nämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. -- Niin, milords, sillä
onhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se
maksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen
jaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. -- Mademoiselle, saammeko me
poistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja
markiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä."
"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?" muuta ei
Beatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen
silmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän
tuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. "Jollen sinua ennenkään
rakastanut, serkku", virkkoi hän, "niin voit kuvitella, kuinka sinua
nyt rakastan!" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan
epäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi
voinut sen tehdä.
Mutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän
sydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän,
että hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen
rakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin
kapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle "Eikon Basiliken" sisällä
olleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi
häneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän
jälkeen nähnyt Beatrixia.
Kohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen.
Mylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt,
että hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt
ennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.
Kun ajoimme "Kello" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla
koristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä.
Mylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa,
kun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein
yht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä
vieraita vastaanottamaan.
Syöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen
kaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä
tilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin
kiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen
vieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.
"Onko Beatrix pelastettu?" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä
Esmondille.
"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen
ja parhaaksi ystäväkseen. _Hän_ ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.
Piispan uutiset olivat rauhoittavia; ainakaan ei kaikki vielä ollut
menetetty; kuningatar hengitti vielä tai oli hengissä, kun he kuusi
tuntia sitten poistuivat Lontoosta. ("Lady Castlewood vaati tulemaan",
selitti tohtori.) Argyle oli haalinut rykmenttejä Portsmouthista ja
lähettänyt muualta hakemaan lisää. Whigit olivat valppaina, surma
heidät periköön, (en ole varma, ettei piispa kironnut puhuessaan),
ja niin olivat meikäläisetkin. Ja kaikki voitaisiin pelastaa,
jos vain prinssi ajoissa ehti Lontooseen. Tilasimme heti hevoset
jatkaaksemme matkaamme Lontooseen. Emme ollenkaan nousseet masentuneen
Boniface-poloisen rappuja, vaan menimme uudestaan vaunuihimme --
prinssi ja hänen pääministerinsä toisiin, Esmond toisiin, ja hänellä
oli vain armas emäntänsä toverinaan.
Castlewood nelisti edeltäpäin ratsain kokoamaan prinssin ystäviä ja
ilmoittamaan heille hänen saapumisestaan. Me matkustimme läpi yön,
ja Esmond selosteli emännälleen viimeisen vuorokauden tapahtumia --
Castlewoodin ja hänen ratsastusretkensä ja prinssin jalomielisen
käytöksen ja heidän sovintonsa. Yö tuntui varsin lyhyeltä ja tähtien
valaisemat hetket kuluivat rauhallisesti niin suloisessa seurassa.
Niin edistyi matkamme, ja piispan vaunut kulkivat edeltä; kärsittyämme
muutamia viivytyksiä hevosten hankinnassa me saavuimme Hammersmithiin
noin neljän ajoissa sunnuntaiaamuna, elokuun ensimmäisenä päivänä,
ja puoli tuntia sen jälkeen, kun oli jo selvä päivä, me ajoimme lady
Warwickin talon ohitse ja niin viiletimme Kensingtonin katua alas.
Vaikka oli aikaista, oli kaduilla hälinää ja ihmisiä kulki
edestakaisin. Erittäinkin palatsiin johtavan portin ympärillä, missä
henkivartiosto oli, oli suuri kansantungos. Meidän edellämme kulkevat
vaunut pysähtyivät, ja piispan kuski meni tiedustelemaan mitä tuo
tungos merkitsi.
Hetken kuluttua saapui portista -- ratsuhenkivartiosto torvineen ja
airutjoukko sotisovassa. Torvet toitottivat ja yliairut astui esiin ja
julisti _Yrjön_ Jumalan armosta Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin
kuninkaaksi, uskon puoltajaksi. Ja kansa hurrasi: "Eläköön kuningas!"
Sen väkijoukon keskuudessa, joka hurrasi ja heilutteli hattujaan,
sattui katseeni eräisiin surullisiin kasvoihin; olin koko ikäni ne
tuntenut ja nähnyt monenlaisten valepukujen kehystäminä. Se oli
tosiaankin mr. Holt, joka oli pujahtanut Englantiin näkemään oikean
asian voittoa; ja nyt hän näki vihamiestensä voittavan ja kuuli
Englannin kansan äänekkäät suosionosoitukset. Tuo miespoloinen oli
unohtanut hurrata tai paljastaa päänsä, kunnes hänen lähimmäisensä
väkijoukossa huomauttivat hänen uskollisuuden puutteestaan ja
kiroilivat, että hän oli valepukuinen jesuiitta; silloin hän
surullisena paljasti päänsä ja alkoi hurrata. Hän oli varmaan
miehistä onnettomin; hän ei milloinkaan pelannut häviämättä, eikä
hän milloinkaan ottanut osaa salaliittoon, jota ei olisi kukistettu.
Tämän jälkeen tapasin hänet Flanderissa; sieltä hän meni Roomaan
veljeskuntansa päämajaan; ja hän ilmaantui tosiaankin keskuuteemme
Amerikkaan, kovin vanhentuneena, mutta yhäti yhtä uutterana ja
toivehikkaana. Luullakseni hän siellä otti sotakirveen ja pani
jalkoihinsa mokkasiinit ja kulki lähetyssaarnaajana intiaanien
keskuudessa huopapeite pukunaan ja sotamaalia kasvoillaan. Nyt hän
lepää haudattuna naapuripiirikunnassamme Marylandissa, multakerros
peitteenään ja risti yllään; niiden alla tuo levoton henki on saanut
iankaikkisen rauhan.
Kuningas Yrjön torventoitotuksen mukana häipyivät kaikki tuon heikon
ja hupsun nuoren vallantavoittelijan turhat toiveet; ja vakuutan,
että se musiikki päätti minunkin elämäni murhenäytelmän. Se onni,
joka sen jälkeen on sitä seppelöinyt, on sanoin selittämätön; se on
luonteeltaan pyhä ja salainen eikä siitä voi puhua, vaikka sydän onkin
aina kiitollisuutta tulvillaan, muille, paitsi Jumalalle ja yhdelle
ainokaiselle -- yhdelle rakastavalle olennolle, uskollisimmalle,
lempeimmälle ja puhtaimmalle vaimolle, jonka koskaan on mies saanut
elämänsä siunaukseksi. Kun ajattelen sitä ääretöntä onnea, mikä minua
odotti, ja sitä syvää ja valtavaa rakkautta, joka niin monen vuoden
ajan on minua siunannut, niin minut valtaa ihmetys ja kiitollisuus
sellaisen lahjan edessä -- niin, olen kiitollinen, että olen saanut
sydämen, mikä kykenee tuntemaan ja käsittämään sen lahjan äärettömän
kauneuden ja arvon, jonka Jumala on minulle antanut. Totta on,
että rakkaus kaikki voittaa; se on äärettömän paljon yläpuolella
kunnianhimon, se on arvokkaampi kuin rikkaus, jalompi kuin arvonimi.
Se, joka ei sitä tajua, ei tunne elämää; hän, joka ei ole siitä
iloinnut, ei ole tuntenut ihmissydämen korkeinta onnen mahdollisuutta.
Vaimoni nimeen sisältyy minulle toivojeni täyttymys ja korkein onni.
Sellaisen rakkauden omaaminen on siunaus, johon verrattuna kaikki
mainen ilo on arvotonta. Milloin vain ajattelen häntä, ylistän Jumalaa.
Brysselissä, jonne olimme vetäytyneet suunnitelmamme tuhoutumisen
jälkeen -- sillä whig-ystävämme neuvoivat meitä pysyttelemään syrjässä
-- minulle suotiin elämäni suuri onni, kun armaasta emännästäni
tuli vaimoni. Me olimme niin tottuneet läheiseen ystävyyteen ja
luottamukseen ja olimme eläneet niin kauan ja läheisinä yhdessä, että
olisimme voineet elää samalla tavalla edelleenkin, ajattelematta
kiinteämpää sidettä. Mutta asianhaarat johtivat siihen tapahtumaan,
mikä niin tavattoman paljon lisäsi sekä minun että hänen onneaan (siitä
kiitän nöyrästi Jumalaa), vaikka meille tapahtuikin onnettomuus,
ja punastun ajatellessani, että sellaisia on ennenkin tapahtunut
perheessämme. En käsitä mikä kunnianhimon hurma valtasi tuon kauniin ja
itsepäisen naisen, jonka nimi on täyttänyt niin useita näistä lehdistä
ja jolle minä olin osoittanut kymmenen vuoden ajan niin altista
uskollisuutta ja rakkautta, mutta tuon päivän jälkeen Castlewoodissa,
jolloin pelastimme hänet, hän piti itsepäisesti koko perhettään
vihamiehinään ja luopui meistä ja meni Ranskaan; minua innoittaa
kertoa, mikä hänen kohtalokseen tuli. Armaan emäntäni pojankaan talo
ei ollut koti hänelle; Frank-poloinen oli heikko, kuten ehkä koko
sukumme on ollut, ja hän oli naisten johdettavissa. Hänen omaisensa
olivat julkeita ja pelkäsivät hänen äitinsä vaikutusta häneen, sillä
he pelkäsivät, että Frank tekisi peruutuksen ja kieltäisi sen uskon,
johon hän heidän houkuttelemanaan oli alistunut. Heidän uskontojensa
erilaisuus erotti toisistaan pojan ja äidin. Rakkahin emäntäni
tunsi olevansa erotettu lapsistaan ja yksin maailmassa -- yksin,
lukuunottamatta yhtä aina uskollista palvelijaa, jonka uskollisuuteen,
ylistetty olkoon Jumala, hän saattoi luottaa. Kun tapasin armaan
emäntäni eräänä päivänä itkemästä erään alentavan toran jälkeen;
Frankin vaimo ja tämän äiti olivat näet hänelle torailleet (sillä tuo
poikaparka oli pantu naimaan koko se saksalainen perhe, johon hän oli
yhdistynyt), niin kehoitin häntä uskomaan itsensä sen, joka Jumalan
avulla ei koskaan luopuisi hänestä, huolenpitoon ja rakkauteen. Ja
silloin tuo lempeä lady, joka oli syksyssään yhtä kaunis ja yhtä puhdas
kuin immet keväimessään, myöntyi kunnioittavaan pyyntööni lemmestä
punastuen, "silmät täynnä hellää antaumusta", ja lupasi jakaa kanssani
kotini. Ilmaiskoot ne viimeiset sanat, mitkä kirjoitan, kiitollisuuteni
hänelle, ja siunatkoot ne häntä, joka siunasi kotini.
Mr. Addison sai hyvyydessään aikaan sen, että ei ollut mitään
vainon vaaraa eikä mitään esteitä meidän Englantiin palaamisemme
suhteen; ja poikani Frankin urhoollisuus Skotlannissa johti hänet
sovintoon kuningas Yrjön hallituksen kanssa. Mutta me kaksi emme enää
halunneet elää Englannissa; ja Frank luovutti meille muodollisesti ja
mielihyvällä sen tiluksen, jolla nyt asumme, kaukana Euroopasta ja sen
huolista, Potomacin kauniilla rantamilla; sinne olemme rakentaneet
uuden Castlewoodin, ja ajattelemme kiitollisin mielin entistä kotiamme.
Meidän Atlannin takaisessa maassamme on eräs vuodenaika, vuoden tyynin
ja ihanin, jota me sanomme intiaanikesäksi. Huomautan usein, että
elämäni syksy muistuttaa tuota iloista ja tyyntä vuodenaikaa, ja minä
olen kiitollinen sen levosta ja suloisesta päivänpaisteesta. Jumala
on siunannut meitä lapsella, jota kumpikin vanhemmista rakastaa,
nähdessään toisensa kuvan hänessä. Meidän jalokivemme ovat muutetut
auroiksi ja kirveiksi tiluksiamme varten, ja neekereiksi, joiden
luulisi olevan onnellisimmat ja iloisimmat koko tässä maassa: Ja ainoa
koru, joka vaimostani on arvokas ja josta hän ei ole koskaan luopunut,
on se kultanappi minkä hän otti hihastani sinä päivänä, jona hän kävi
minua katsomassa vankilassa ja jota hän aina sen jälkeen kantoi, kuten
hän minulle kertoi, maailman hellimmällä sydämellä.