Samoin kuin salamusteella kirjoitetut kirjaimet paljastuvat
jouduttuaan tulen kuumuuteen ja häviävät uudestaan ja jättävät paperin
valkoiseksi heti kun se jäähtyy, samoin myös satojen korkea-arvoisten,
prinssiä tukevain miesten nimet, jotka olivat kirjoitetut
meidän yksityisluetteloihimme, olisivat näkyneet kyllä suuressa
salaliittoluettelossa, jos luettelomme olisi joutunut päivänvaloon.
Miten suuret kansanjoukot olisivat tunkeutuneet esiin ja antaneet
nimensä ja vakuuttaneet uskollisuuttaan, sitten kun vaara oli ohitse.
Mitkä lukemattomat whigit, jotka nyt ovat korkeassa asemassa, ja tuon
kaikkivaltiaan pääministerin välikappaleita, silloin halveksivat mr.
Walpolea. Jos koskaan kilpailu on voitettu harvojen miehekkyyden ja
päättäväisyyden avulla vaaran hetkellä, jos se koskaan on menetetty
niiden kavalluksen ja heikkouden tähden, joilla oli kortit käsissään
ja jotka olisivat voineet niillä pelata, tapahtui se siinä paljon
merkitsevässä pelissä, joka pelattiin seuraavan kolmen päivän kuluessa
ja jossa maailman jaloin kruunu oli panoksena.
Lordi Bolingbroken käytöksestä voivat ne, jotka olivat meidän nyt
johtamamme suunnitelman takana, nähdä varsin hyvin, että hän ei ollut
luotettava. Jos meidän prinssimme sai enemmistön kannatuksen, oli
lordin armollisin tarkoitus äänestää häntä; jos hannoverilainen puolue
toi maahan hallitsijansa, niin kuka olisi ollut valmiimpi lankeamaan
polvilleen ja huutamaan: "Eläköön kuningas Yrjö'"? Ja hän petti
molemmat prinssit, mutta aivan sopimattomaan aikaan. Kun hänen olisi
tullut voimakkaasti liittyä kuningas Jaakkoon, hän epäröi ja liehitteli
whigeja; ja kun hän oli alentunut antamaan mitä liioittelevimpia
ystävyyden lupauksia, joita vaaliruhtinas syystä halveksi, hän osoitti
heidän ylenkatseensa oikeutuksen pakenemalla, turvautuen luopiona
palvelemaan St. Germainia, juuri silloin kuin hänen olisi tullut pysyä
sieltä erillään. Ja siinäkin hovissa halveksittiin häntä, samoin kuin
sitä ennen olivat tehneet ne miehekkäät ja päättäväiset miehet, jotka
olivat luoneet vaaliruhtinaan vallan Englannissa. Hän oli kirjoittanut
oman nimensä jokaiseen petossyytökseen, jonka hänen vihamiehensä olivat
häntä vastaan tehneet, ja kuningas ja vallantavoittelija voivat
kumpikin näyttää St. Johnin omakätisiä, sinetöityjä todistuksia tämän
kavalluksista.
Ystävämme pitivät tarkkaa huolta hänen toimenpiteistään, samoinkuin
myös rohkean ja rehellisen whigpuolueen, joka ei toimiaan
peitellytkään. He tahtoivat tuoda maahan vaaliruhtinaan ja käyttivät
kaikkia vallassaan olevia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt oli
lordi Marlborough heidän toimissaan. Kun toryt olivat karkoittaneet
hänet vallasta, oli se vienyt tuon suuren päällikön heti whigien
puolelle. Me kuulimme, että hän oli tulossa Antwerpenistä; ja hän
saapui tosiaankin kuningattaren kuolinpäivänä Englannin mantereelle.
Suuri osa armeijaa oli aina mainehikkaan johtajansa puolella, ja
armeijassa olevat torytkin olivat vihaisia siitä epäoikeutetusta
vainosta, jota whig-upseerien täytyi kärsiä. Näiden johtajat olivat
Lontoossa ja heitä johti eräs maailman rohkeimmista miehistä,
skotlantilainen Argylen herttua, jonka kunniallinen ja urhea toiminta
seuraavana päivänä saattoi tämän seikkailun ansaitsemaansa loppuun: hän
auttoi nykyisen kuningassuvun Englannin valtaistuimelle.
Sillä välin syntyi suuria erimielisyyksiä niiden neuvonantajien kesken,
jotka ympäröivät prinssiämme, siitä, mitä suunnitelmaa prinssin tuli
noudattaa. Hänen hovissa oleva naislähettiläänsä, joka kuvitteli
huomaavansa joitakin parannuksen oireita kuningattaressa, kehoitti
odottamaan muutamia päiviä tai ehkä vain tunteja, kunnes prinssi
voitaisiin viedä kuningattaren vuoteen ääreen ja hän tunnustaa tämän
perilliseksi. Mr. Esmond tahtoi, että prinssi marssisi sinne muutamien
ratsuvartiojoukkojen saattamana ja esittäisi itsensä julkisesti
neuvostolle. Koko heinäkuun 29-30 päivän välisen yön oli eversti
viettänyt sotilassäätyyn kuuluvain herrain parissa, joita tässä on
tarpeetonta nimitellä; ehkä riittää, kun sanon, että useilla heistä oli
tavattoman korkea arvo armeijassa ja että erittäinkin yksi heistä oli
eräs kenraali, joka saatuaan kuulla Marlborough'n olevan tulossa toisen
puolueen miehenä, heilutteli kainalosauvaansa päänsä päällä ja hurrasi
mielissään, toivoen saavansa marssia tätä löylyttämään. Kolmesta
valtiosihteeristä tiesimme yhden olevan liittolaisemme. Towerin
päällikkö oli puolellamme; ne kaksi komppaniaa, mitkä oli sijoitettu
Kensingtonin kasarmiin, olivat varmoja, ja saimme hyvin nopeita ja
tarkkoja tietoja kaikesta mitä tapahtui palatsissa.
Keskipäivällä heinäkuun 30 päivänä tuli prinssin ystäville viesti,
että valtioneuvostolla oli istunto Kensington-palatsissa ja että
siellä olivat koolla heidän ylhäisyytensä Ormond ja Shrewsbury,
Canterburyn arkkipiispa ja nuo kolme valtiosihteeriä. Tuntia myöhemmin
tuotiin kiireellinen tieto, että nuo kaksi suurta whig-herttuaa,
Argyle ja Somerset, olivat kutsumatta tunkeutuneet neuvostohuoneeseen
ja asettuneet istumaan pöydän ääreen. Kun istunto oli lopussa, oli
koko seurue mennyt kuningattaren huoneeseen, missä tämä makasi kovin
heikkona, mutta vielä tajuissaan; ja lordit olivat suositelleet
hänen ylhäisyyttään herttua Shrewsburya sopivimmaksi henkilöksi
valtiovarainhoitajan avoimeen paikkaan: hänen majesteettinsa antoi
Shrewsburylle valtiovarainhoitajan sauvan, kuten kaikki tiedämme. "Ja
nyt", kirjoitti tiedonantajani hovista, "_nyt tai ei koskaan on oikea
aika_."
Tosiaankin oli nyt, jos koskaan, oikea aika. Huolimatta
whig-herttuoista oli meidän puolellamme yhä suurin osa neuvostoa; ja
Esmond, jolle tuo viesti oli tuotu (viestinlähettäjämme hovissa ei
tietänyt, että prinssi oli poistunut asunnostaan Kensington Squaresta)
sekä hänen urhea nuori adjutanttinsa, Frank Castlewood, pukeutuivat
sotisopaan ja ottivat lyhyet jäähyväiset armaalta ladyltään, joka
syleili ja siunasi heitä kumpaakin ja meni huoneeseensa rukoilemaan,
että se suuri asia, joka nyt oli odotettavissa, saisi onnellisen
päätöksen.
Castlewood kiiruhti kasarmiin varoittamaan vartioston kapteenia
ja sitten hän meni "Kuninkaan Vaakunan" kapakkaan Kensingtoniin,
jonne meidän ystävämme olivat kokoontuneet; he olivat tulleet
kaksi- ja kolmehenkisissä seurueissa, joko ratsain tai vaunuissa,
ja olivat kokoontuneet yläkerran kamariin, missä heitä oli
kaikkiaan viisikymmentäkolme; heidän palvelijansa, joita myös oli
neuvottu tuomaan aseita, olivat alhaalla kapakan puutarhassa,
missä heille tarjottiin juomia. Tästä puutarhasta johtaa pikkuinen
portti palatsitielle, ja oli järjestetty niin, että sekä herrat
että palvelijat kulkisivat siitä saatuaan merkin ja sen henkilön
ilmestyttyä, jota kaikki odottivat. Meidän seurassamme oli kuuluisa
upseeri, hän oli sotavoimien ylipäällikön jälkeen korkein arvoltaan,
hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua; hän oli ollut neuvoston
istunnossa. Hänen seurassaan oli kaksi muuta kenraaliluutnanttia,
yhdeksän kenraalimajuria ja brigaadipäällikköä, seitsemän everstiä,
yksitoista parlamentin pääriä ja kaksikymmentäyksi Alahuoneen jäsentä.
Sekä palatsin sisä- että ulkopuolella oleva vartiosto oli meidän
puolellamme, kuningatar oli meidän puolellamme, samoin neuvosto
(lukuunottamatta kahta whig-herttuaa, joiden olisi täytynyt taipua):
päivä oli meidän, ja tykyttävin sydämin kulki Esmond nopeasti
Kensington Malliin, missä hän edellisenä iltana oli eronnut prinssistä.
Kolmeen yöhön ei eversti ollut mennyt vuoteeseen; viimeisen yön
hän oli käyttänyt prinssin ystävien kokoamiseen, sillä suurimmalla
osalla hänen ystäviään ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä
toimenpiteestä, joka nyt oli joutunut ratkaisuun, ennenkuin heille
ilmoitettiin, että prinssi oli mieskohtaisesti paikalla ja että heitä
tarvittiin loppuotteluun. Edellisen yön oli herramme, joka epäili hänen
kuninkaallista korkeuttaan ja pelkäsi, että hän petkuttaisi meitä ja
karkaisi pakolaiskaunottarensa perästä, jos totuus on ilmaistava,
viettänyt "Vinttikoira" kapakassa, vastapäätä lady Castlewoodin taloa
Kensingtonissa, silmät talon oveen luotuina, että ei prinssi pääsisi
siitä pujahtamaan. Sitä edellisen yön hän oli viettänyt ratsusaappaat
jalassa "Kruunu" majatalossa Hounslowissa, missä hänen tietenkin koko
yön piti olla valppaana, jotta edes vilahdukselta saisi aamulla nähdä
Beatrixin. Ja kohtalo oli määrännyt niin, että hänen piti ratsastaa ja
valvoa vielä neljäskin yö, ennenkuin hänen tehtävänsä päättyi.
Hän juoksi apulaisen taloon Kensington Malliin ja kysyi mr. Batesia,
millä nimellä prinssi nyt kulki. Apulaisen vaimo sanoi, että mr. Bates
oli anivarhain aamulla poistunut ratsusaappaat jalassa ja ilmoittanut
menevänsä Rochesterin piispan taloon Chelsea'hin. Mutta piispa itse
oli ollut Kensingtonissa kaksi tuntia sitten hakemassa mr. Batesia ja
palannut vaunuillaan omaan taloonsa saatuaan kuulla, että tuo herra oli
mennyt sinne häntä tapaamaan.
Tämä poissaolo oli mitä epäsuotuisinta, sillä tunninkin viivytys
saattoi maksaa kuningaskunnan. Kun ei Esmondilla ollut muuta neuvona,
hän kiiruhti "Kuninkaan Vaakunaan" ja ilmoitti siellä koolla oleville
herroille, että mr. George (siellä nimitimme me prinssiä sillä nimellä)
ei ollut kotona, mutta että Esmond meni häntä hakemaan; ja hän otti
erään kenraalin vaunut, mitkä sattuivat siellä olemaan ja ajoi
maaseudun läpi Chelsea'hin, siellä olevaan piispantaloon.
Portinvartija sanoi, että kaksi herraa oli hänen ylhäisyytensä luona,
ja Esmond juoksi tämän vahdin ohi piispan työhuoneen lukitun oven
eteen, jota hän kolkutti, ja päästettiin pian sisään. Piispan vieraista
oli toinen pappistoveri ja toinen apotti G --.
"Missä on mr. George?" virkkoi mr. Esmond; "nyt on oikea aika." Piispa
näytti pelästyneeltä. "Minä menin hänen asuntoonsa", virkkoi hän,
"minulle sanottiin, että hän on tullut tänne; palasin niin nopeasti
kuin vaunut kykenivät minut tuomaan, eikä hän ollut täällä käynytkään."
Eversti Esmond päästi kirouksen -- hän ei voinut muuta sanoa heidän
kunnianarvoisuuksilleen -- ja juoksi taas rappusia alas ja pyysi kuskia,
joka oli vanha ystävä ja sotatoveri, ajamaan kuin jos hän hyökkäisi
isäntänsä kanssa ranskalaisia vastaan Wynendaelissa, ja puolessa
tunnissa he olivat uudestaan Kensingtonissa.
Esmond meni taas apulaisen taloon. Mr. Bates ei ollut palannut.
Everstin täytyi tyhjin toimin palata "Kuninkaan Vaakunassa" olevien
herrojen luo, jotka tällä välin olivat käyneet kovin kärsimättömiksi.
Kun kapakan akkunasta katselee puutarhamuurin yli saattaa nähdä
Kensington-palatsin edessä olevan tasangon, palatsin portin (jonka
edessä ministerien vaunut olivat) ja kasarmirakennuksen. Katsellessamme
tästä akkunasta ja keskustellessamme synkästi, kuulimme hetken
päästä torvien toitotusta, ja muutamat meistä juoksivat eteisen
akkunaan, josta on näköala Kensington High Streetille, ja me näimme
ratsuväkirykmentin saapuvan.
"Se on Ormondin henkivartioväki", virkkoi eräs.
"Ei, Jumalan tähden, se on Argylen vanha rykmentti", virkkoi kenraalini
ja löi maahan kainalosauvallaan.
Se olikin Argylen rykmentti, joka oli tuotu Westminsteristä ja joka
vaihtui Kensingtoniin sen rykmentin paikalle, johon me voimme luottaa.
"Oi Harry!" virkkoi eräs siellä olevista kenraaleista, "sinä synnyit
onnettoman tähden alla. Minä alan luulla, että ei ole mitään herra
Yrjänää eikä herra Lohikäärmettäkään. Enhän minä välitä päärin arvosta,
-- meidän nimemme on niin vanha ja kuuluisa, että pelkkä lordi
Lydiardin arvonimi ei minulle mitään merkitsisi, -- mutta sinähän
lupasit minulle tilaisuuden taistella Marlborough'ta vastaan."
Meidän keskustellessamme, saapui Castlewood huoneeseen kiusaantuneen
näköisenä.
"Mitä uutisia, Frank?" kysyi eversti. "Tuleeko mr. George vihdoinkin?"
"Paha hänet periköön, katsohan!" virkkoi Castlewood ojentaen erästä
paperia. "Minä löysin sen tuon kirjan välistä -- tuon, mikä se taas
onkaan, 'Eikum Basilikum'. Tuo Martin hylky pani sen sinne; hän sanoi,
että hänen nuori emäntänsä käski hänen niin tehdä. Se oli osoitettu
minulle, mutta se oli tarkoitettu prinssille, minä tiedän sen, ja minä
mursin sinetin ja lu'in sen."
Koko upseeriseura tuntui liukuvan olemattomiin Esmondin silmissä, kun
hän luki tuon paperin. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan: "Beatrix
Esmond on lähetetty vankeuteen Castlewoodiin, missä hän rukoilee
onnellisempien päivien koittoa."
"Voitko arvata, missä prinssi on?" kysyi Castlewood. "Kyllä", vastasi
eversti Esmond. Hän tiesi varsin hyvin. Vaistomme sanoivat meille,
minne tuo petturi oli paennut.
Esmondilla oli voimaa hajoittaa seura ja sanoa: "Herrat, minä
pelkään pahoin, että ei mr. George tule olemaan tänään täällä.
Jotain on tapahtunut -- ja -- ja minä pelkään kovin, että hänelle
tapahtuu jokin vahinko, joka estää hänen tulonsa. Kun olette saaneet
päivällisryyppynne, on parasta maksaa lasku ja mennä kotiin. Siellä,
missä ei ole pelaajaa, ei voi olla peliäkään."
Muutamat herroista poistuivat virkkamatta sanaakaan; toiset menivät
kohteliaina tiedustelemaan hänen majesteettinsa terveydentilaa. Pieni
armeijamme häipyi pimeyteen, josta se oli nostettu; kirjoituksia
ja julistuksia ei oltu käytetty ketään kehoittamaan. Vain harvoja
upseereja ja parlamentin jäseniä oli yöllä kutsuttu aamiaiselle
"Kuninkaan Vaakunaan" Kensingtoniin; ja nyt he olivat pyytäneet
laskunsa ja poistuneet.