Perheessämme ilmoitettiin, että lordi Castlewood saapuu seurassaan
ranskalainen herra, joka toimi lordin sihteerinä. Ranskalainen oli
roomalaiskatolinen ja hyvästä perheestä, vaikka hän nyt olikin joutunut
alhaiseen toimeen; hän halusi syödä ateriansa omassa huoneessaan eikä
yhdessä talon palvelijain kanssa. Varakreivitär luovutti tyttärensä
huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa, ja kun hänellä oli sen vieressä
suuri mukava rukouskammio, asetettiin siihen vuode näennäisesti
monsieur Baptistelle; mutta tarpeetonta on sanoa, että kun huoneiden
ovet lukittiin, ja nuo kaksi vierasta vetäytyivät niihin, tuli nuoresta
varakreivistä vain palvelija sille mainehikkaalle prinssille, joka oli
hänen vieraansa, ja hän luovutti kernaasti mukavamman ja ilmavamman
huoneen ja vuoteen herralleen. Madame Beatrix vetäytyi myös yläkertaan,
sillä hänen huoneensa oli muutettu mylordin seurusteluhuoneeksi.
Beatrix teeskenteli palvelijain nähden vastahakoisuutta, jotta
petos menestyisi paremmin, ja oli katkera, kun hänen täytyi lähteä
huoneestaan mylordin tähden.
Valmistukset eivät totisesti olleet vähäpätöisiä, eikä ollut vähäinen
se odotuksen kiihko, mikä sai Castlewoodin lempeitten ladyjen sydämet
sykkimään ennen niiden henkilöjen saapumista, joiden piti juuri
kunnioittaa heidän taloaan. Kamari oli koristettu kukilla; vuoteessa
oli kaikkein hienoimmat liinavaatteet, ja nuo kaksi ladyä halusivat sen
itse laittaa ja polvistuivat vuoteen ääreen ja suutelivat hursteja,
kunnioittaen kudosta, minkä tuli verhota kuninkaan pyhää olemusta.
Pesukalusto oli hopeaa ja kristallia; kirjoituspöydälle oli asetettu
"Eikon Basiliké" kirja; marttyyrinä kuolleen kuninkaan muotokuva
riippui aina uunihyllyn yläpuolella, ja sen alla oli poloisen lordi
Castlewoodin miekka ja pieni kuva eli muistoesine, jonka leski tahtoi
aina pitää silmäinsä edessä herätessään ja jota kehysti hänen lordinsa
ja hänen kahden lapsensa hiuksista tehty koriste. Uskonnolliset
hartauskirjansa hän vei mukanaan siihen yläkerran huoneeseen, minkä
hän oli valinnut itselleen, koska ne olivat kaikki Englannin kirkon
oppia. Ladyt näyttivät Esmondille ne mieluisat valmistukset, mitkä
he olivat tehneet, kun he saivat kaiken valmiiksi. Juuri silloin
polvistui Beatrix ja suuteli liinaisia lakanoita. Mutta hänen äitinsä,
lady Castlewood, kumarsi ovella samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt
alttarin edessä kirkkoon saapuessaan, ja hän myönsi pitävänsä huonetta
tavallaan pyhänä.
Palvelijain huoneessa ei väki hetkeäkään olettanut, että näitä
valmistuksia tehtiin ketään muuta, kuin nuorta varakreiviä, talon
herraa varten, jota hänen hellä äitinsä ei ollut niin moneen vuoteen
nähnyt. Molemmat ladyt olivat täydellisiä talousihmisiä ja he olivat
mitä taitavimpia sokerileivosten, hajuvesien y.m. valmistajia ja he
pitivät keittiön huolellisen valvontansa alaisena. Esmondin mielestä
tapettiin niin monta juottovasikkaa, että niillä olisi voitu ravita
kokonainen tuhlaajapoikain joukko, ja hän nauroi, tullessaan käymään
ladyjen luona sinä päivänä, jolloin vieraiden piti saapua, ja
nähdessään kaksi paria Englannin kauneimpia ja pyöreimpiä käsivarsia
(lady Castlewood herätti huomiota käsivarsiensa kauneudella),
jauhoissa yläpuolelle kyynärpäiden heidän valmistaessaan taikinaa
ja pyörittäessään kaulinpuita taloudenhoitajan huoneessa. Vieraan
ei pitänyt saapua ennenkuin illallisaikaan ja mylordin piti syödä
ateriansa mieluimmin omassa huoneessaan. Voitte olla varma siitä, että
talon kirkkaimmat hopeat oli asetettu sinne, ja voitte ymmärtää, miksi
ladyt tahtoivat yksin palvella perheen nuorta päämiestä.
Eversti Esmond ratsasti kiireesti Rochesteriin ja odotti siellä
kuningasta samassa kaupungissa, missä tämän isä oli viimeisen kerran
laskenut jalkansa Englannin rannikolle. Siellä oli eräästä majatalosta
hankittu huone lordi Castlewoodille ja hänen palvelijalleen; ja eversti
Esmond osasi niin hyvin sovittaa ratsastuksensa, että hän oli tuskin
ollut puolta tuntia paikalla, ja katseli juuri portaalta pihalle, kun
kaksi matkustajaa ratsasti portista sisään, ja eversti juoksi pihalle
ja syleili rakasta nuorta lordiaan seuraavassa hetkessä.
Lordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja
aikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa
palvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja
maksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden
matkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja
näytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen,
joka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. "Minun palvelijani pitää
huolen hevosista, Baptiste", virkkoi eversti Esmond. "Ymmärrätkö sinä
englanninkieltä?" "Kovin vehen." "No niin, seuraa lordia ja palvele
häntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan." Isäntä ja hänen väkensä
toivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja
hälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin
polvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti
hänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan
kättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja
Esmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella.
Prinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja
pyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli
paremmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli
olevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta
Clotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa
pienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode,
Frank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen
purskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja
nöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden
sekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.
Mr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan,
koska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen
selville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat
Doverista. "Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku",
virkkoi Frank. "Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja
urhein ja jaloin", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) "mutta en
olisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta,
ja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta."
"Minä olen sinun isäsi sijainen", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti,
"ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään
arvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan.
Olet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi
kuin minä olisin koskaan voinut olla." Mutta Esmond ei voinut hetkeen
saada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja
puhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään
leikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän
kättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain --
anomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen
joltain toiselta tämän puolesta -- mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen
olevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle
osoittanut.
"Kuningas nauroi", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja
puhuen matalalla äänellä. "Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun
hän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen
ranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen
Bariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus],
Kreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun
käyttäytymistäsi" (tässä Castlewood nauroi itsekin) -- "ja hän teki sen
oikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen;
jotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei
näytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä
hän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi
kehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne
hän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä
hän pitää kaikenlaista huonoa seuraa", virkkoi Frank vakavan näköisenä.
"Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen,
joka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan", virkkoi Castlewood
hartaana tehden ristinmerkin rintaansa.
"Sinä olet minun rakas, urhea poikani", virkkoi eversti Esmond
liikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; "ja Castlewoodissa on
aina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä."
Intohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti
kiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen
nukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: "Eh, La-Fleur, un verre
d'eau!" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui
huoneeseen haukotellen. "Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!"
virkkoi hän. "Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän."
Se oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin
nopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr.
Esmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä
hevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja
nelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille,
mitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat,
jotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin
luottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan
itsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen
korkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia;
siellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St.
Germainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon
puoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä,
oli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä.
Prinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren
neuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka
oli suunnitellut tuon rohkean panoksen -- joka oli tuonut kuningattaren
veljen isänmaahansa -- tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin
saapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin
hänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä;
ja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan
olevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän
prinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita
Jaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin,
olivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän
surkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka
ottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää.
[Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä
mainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias
ja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä
korkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja
kaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka
otti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]
Seurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa
kyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät
kuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin
vaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon
emäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut
-- hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa
vaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen
äitiinsä.
Lady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat
olivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi
eteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän
ottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa
käsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan
Lontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja
mielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen
maan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta
herraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla
salaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen
käytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi
hillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei
sopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen.
Mutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti
ja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me
kaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä
prinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat
ystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä
miehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä
tuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui
muistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi:
-- "Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est
charmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille,
cette Diane qui descend sur nous?" [Siinä on oikein sievä pikku
äiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo
sädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi
ja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi
kertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli
kaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat
sopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä,
jolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän
viehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.
Castlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja
tuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa
hän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta
Castlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda
katsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka
häntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli
varustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui
varakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla,
sillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija,
tai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.
Eversti Esmondin täytyi taas huutaa: "Baptiste, pidä huolta
matkalaukusta", kovalla, käskevällä äänellä; se huomautus sai
huikentelevaisen nuoren miehen puremaan hammasta, ja niiden välistä
kuului jotain suuresti kirousta muistuttavaa, ja sitten hän heitti
neuvojaansa nopean katseen joka ei ollut kovinkaan hyvänsuopa. Mutta
hän otti pienen matkalaukun hartioilleen, koska häntä oli muistutettu,
ja vei sen yläkertaan, minne Esmond johti hänelle tietä palvelijan
kera, jolla oli sytytetyt vahakynttilät kädessä. Prinssi heitti
synkkänä taakkansa makuuhuoneeseen. "Prinssin, joka haluaa kantaa
kruunua, täytyy kantaa naamiota", virkkoi mr. Esmond ranskaksi.
"Ah, peste! [hitto!] Minä ymmärrän nyt", virkkoi Monsieur Baptiste
jatkaen keskustelua ranskaksi. "Suuri Vakavuus on vakavasti --"
"-- huolissaan Monsieur Baptisten vuoksi", keskeytti eversti. Esmond ei
pitänyt siitä sävystä, millä prinssi puhui naisista, eikä siitä, miten
hän heitä katseli.
Makuuhuone sekä ne kaksi huonetta, jotka olivat sen yhteydessä,
rukouskammio ja se huone, jota nyt nimitettiin mylordin
seurusteluhuoneeksi, olivat jo valaistut ja odottivat vierastaan; ja
sinne oli katettu mylordin illallinen. Hetkistä myöhemmin tulivat
lordi Castlewood ja hänen äitinsä ja sisarensa yläkertaan, ja heti kun
palvelijat olivat poistuneet, ottivat Castlewood ja Esmond oman osansa
ja nuo kaksi ladyä polvistuivat prinssin eteen, joka suosiollisesti
antoi heille kummallekin kätensä. Hän esitti osaansa ruhtinaana paljon
luonnollisemmin kuin palvelijana, jossa osassa hän juuri oli kokeillut,
ja hän nosti heidät molemmat maasta, käytöksessään suurta jaloutta ja
hyväntahtoisuutta.
"Rouva", virkkoi hän, "minun äitini on kiittävä teidän armoanne hänen
pojalleen osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Tietäkää, neiti", hän
kääntyi Beatrixiin päin, "että minä en voi nähdä noin suurta kauneutta
sellaisessa asennossa. Te petätte Monsieur Baptisten, jos polvistutte
hänen eteensä; sopii paremmin, että hän polvistuu teidän eteenne."
Beatrixin silmistä säteili valo -- tarpeeksi kirkas liekki sytyttämään
intohimon vaikka kenen rinnassa. -- Oli aikoja, jolloin tämä olento oli
niin kaunis, että hän oli sellainen kuin Venus saattaisi olla, kun hän
paljastaa itsensä jumalattarena kirkkauden leimahduksessa. Sellainen
hän oli nyt -- säihkyvä, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen
kirkkaus. Intohimoinen kiihtymys ja kateellinen tuska viilti Esmondin
rintaa, kun hän huomasi katseen, jonka Beatrix soi prinssille; ja
vasten tahtoaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi huoneen poikki
Castlewoodiin, jonka silmät vastasivat hänen hälyytysmerkkiinsä ja
olivat myös valppaina. Prinssi soi alamaisilleen muutaman minuutin
audienssin ja sitten nuo kaksi ladyä ja eversti Esmond poistuivat
huoneesta. Lady Castlewood pusersi hänen kättään, kun he astuivat
portaita alas, ja nuo kolme menivät alakerran huoneisiin, niissä
he odottivat siksi, kunnes matkustajat ylhäällä olivat tarpeeksi
virkistyneitä ja valmiita aterioitsemaan.
Esmond katsahti Beatrixiin, jonka kauniilla kaulalla jalokivet
kimaltelivat. "Minä olen pitänyt sanani", virkkoi hän. "Ja minä omani",
virkkoi Beatrix katsellen timantteihinsa.
"Jos minä olisin Mogul-keisari", virkkoi eversti, "saisit sinä kaiken,
mikä Golcondasta kaivetaan esiin."
"Nämä ovat monin verroin liian hyvät minulle", virkkoi Beatrix painaen
päänsä kauniille rinnalleen -- "ja niin olette te kaikki -- kaikki." Ja
sitten hän taas yhdessä tuokiossa kohotti päänsä, ja kun hän huokasi,
saivat hänen silmänsä tuon surumielisen ja tutkimattoman ilmeen, jota
oli aina mahdoton selittää.
Kun illallisaika joutui, mikä meille ilmoitettiin ylhäältä kuuluvalla
koputuksella, menivät eversti Esmond ja nuo kaksi ladyä ylempään
huoneeseen, missä prinssi jo oli ja hänen vierellään nuori varakreivi,
joka oli juuri samanikäinen ja kokoinen ja kasvonpiirteiltäänkin hyvin
prinssin näköinen, vaikka Frank oli kauniimpi. Prinssi istuutui ja
pyysi naisia istuutumaan. Herrat jäivät seisomaan. Pöytä oli tosiaankin
katettu vain kolmelle. "Kumpi teistä asettuu tuohon?" kysäisi prinssi.
"Perheemme päämies", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa
käteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä
värisi kovasti: "Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta."
"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan", virkkoi
eversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle
polvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.
"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan", virkkoi prinssi
tyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja
hän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään
häirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin
synkkä.
Kun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin
asuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla
Fulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä
kasvoja. "Mitä kuuluu, veikko?" virkkoi Addison nauraen. "Minä luulin
maantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä.
Voimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen
päivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä
tory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa
puutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty
pullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani
omaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa?
-- ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen
hyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian.
Sinä tiedät, että minä muistan _Simoism_ ja _Sigeia tellus'in_ ja
_proelia mixta mero -- mixta mero'n_" [viinininnoittamat taistelut --
viinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno _merumin_
[viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa
pyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että
hän oli tälle kiitollinen tämän avusta "Sotaretki"-runoelmaan. Ja oli
selvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt
toisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä
kehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta
vieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.
"Minä olen tehnyt tuon teon", ajatteli Esmond unettomana katsellen
ulos pimeään yöhön; "prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän
ja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella,
kun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella
Henry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen
Addisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä
oikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät
hallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja
kruunaukset?" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista
Beatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä.
Prinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita
kertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden
hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on
katunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko
hänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen
Jumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti
onnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän
onnen.
Esmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä
ja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi
vastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi
hevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti
hänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana
palvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä,
hänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä,
vaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä
oli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja
että tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur
Baptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän
muisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa -- miten vallaton
poika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja
pehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut
soturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin
varhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät
olleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä
kanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi
palasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin
vierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen.
Ja kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja
nähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan,
ei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja
kun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri
samalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset
nauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti
puhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva
varakreivittären pojaksi.
Edellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli
sihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan
alakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin
harras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu
kuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos
hän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan
englantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko
hyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei
puhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood
nauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi
vuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin
ranskalainen. "Minä takaan", virkkoi hän, "että hänen ylhäisyytensä
pian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja
häränpaistin mukana"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan,
täytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.
Prinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava
ja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen
ateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan,
vaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja
vierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia "sisareksi" ja ladyä "äidiksi"
tai "rouvaksi" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi
käyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan
Beatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä
pitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.
Vieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun
John Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja
sanoi: "Mylord -- tuo herra -- on veikistellyt miss Lucylle (Johnin
rakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon." Minä pelkään, että
eversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä
palveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa
tiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin.
Erään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja
Euroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan
syntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen
juureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta
otetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat,
puolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi
jälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja
Derwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen,
kiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät
kaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa _petite maison'issaan_
Chaillot'ssa.
Esmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa,
mennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota
hänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen
ja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä
peljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään
lordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti
kehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen
mustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita
suunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä
kuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.
Mr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa
varoittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin
hillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet
kovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa;
silloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: "Mitä!
_soubrette_ [kamarineiti] on juorunnut _amoureux'lle_ [rakastaja],
ja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut
korpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen
urhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa."
Eversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki
kopeasti jalkaa ja huusi: "Assez, milord; je m'ennuge à la prêche
[lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole
tullut Lontooseen saarnoja kuulemaan." Ja jälkeenpäin hän valitti
Castlewoodille, että: "le petit jaune, le noir Colonel, le marquis
Misanthrope" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] --
näillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa
mainita eversti Esmondia -- näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja
siveyssaarnoillaan.
Rochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana
hommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen
korkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi
Castlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen
kuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja
otti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa
tai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan
talosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle
annettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä,
jonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta.
Sen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän
lörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti
oli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä;
ja "Colonel Noir"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti
harvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa.
Lukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla
oli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen
ystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli
saanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin
seurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää,
että se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori
Arbuthnot. -- R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään,
mutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää
ja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että
hänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra,
joka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne
muutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se
säilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme,
oli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen
pelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja
seikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata
hillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä
hän antoi, oli helppo havaita -- vaikka hän pysyi asiasta melkein
vaiteliaana -- kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi
sen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella -- ja jonka
valtaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen
rukouksessaan -- vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä.
Lady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta
se opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen
hartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä,
minkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta,
kevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja
puheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä
irstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja
joka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä,
jonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä
prinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan
varoituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin
mielestä kovin kevytmielinen -- kevytmielinen ja huoleton; hän ei
voinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti
Esmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi
kummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut
kieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä
karsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi;
hän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi
Esmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli
tätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi
ivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. "Ja jos ei teidän
majesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään,
sitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin,
hirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni."
"Mieluimmin kuin menetämme ne", virkkoi prinssi, "teemme hänestä
arkkipiispan ja henkivartioston everstin." (Frank Castlewood kertoi
minulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)
"Niin", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla -- luulen
kuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota
suloista musiikkia -- "niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja
Canterburyn markiisi."
"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?" kysyi prinssi; "teidän on vain
valittava paikkanne."
"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n
kuningattaren hovineitien äiti -- eläköön kuningas!" Ja Beatrix teki
hänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.
"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan",
virkkoi Castlewood; "ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi
pöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla
olisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry", jatkoi Frank.
"Minä toivon -- minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet
minua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua
kaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi -- kautta Yrjänän, sen tekisin;
mutta minä toivon, että tämä olisi lopussa."
Kumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat
epäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa
oli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä
päämäärää varten -- hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti
siitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen
vakaumuksensa olleet toisella puolella -- kansan, parlamentin ja
Vapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa,
prinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota
pitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset.
Ihmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun,
ja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja
kateellisemmiksi.