Näin olivat siis Beatrixin kunnianhimoiset toiveet tuhoutuneet
kolmannen kerran ja hänellä oli syytä uskoa, että erikoinen pahansuopa
kohtalo vaani ja ahdisti häntä ja repi voiton hänen käsistään juuri
silloin, kun se näytti olevan hänen omansa ja jätti hänelle palkaksi
vain raivon ja surun. Mitä vihan tai surun tunteita Beatrixilla olikin
(ja pelkään ensinmainitun tunteen vaivanneen hänen sydäntään enimmän)
niin ei hän halunnut uskottua, kuten helläluontoisemmat ihmiset
olisivat tehneet sellaisen onnettomuuden sattuessa; hänen äitinsä ja
sukulaisensa tiesivät, että Beatrix hylkäsi heidän säälinsä ja että
sen tarjoaminen vain pahentaisi sitä tuhoisaa haavaa, minkä kohtalo
oli antanut. Tiesimme, että Beatrixin ylpeys oli saanut nöyryytyksen
ja rangaistuksen tämän odottamattoman ja kauhean iskun kautta;
Beatrix ei halunnut meidän selityksiämme osoittamaan tämän tapahtuman
surullista opetusta. Hänen äitinsä voi antaa ainoastaan rukouksensa
ja hänen serkkunsa uskollisen ystävyytensä ja kärsivällisyytensä
tuolle onnettomalle, murretulle olennolle; ja vain vihjauksin ja
muutamin sanoin, jotka hän kuukausia jälkeenpäin lausui, osoitti
Beatrix ymmärtävänsä heidän hiljaisen säälinsä, ja hän oli puolestaan
salaisesti kiitollinen siitä, että he pysyivät erillään. Hovissa
sanoivat ihmiset, että hänen käytöksessään oli sellaista, mikä
työnsi pois pilkan ja toisten osanoton -- hän oli yläpuolella heidän
myötätuntonsa ja säälinsä ja näytteli osaansa tuossa surullisessa
murhenäytelmässä ylevästi ja rohkeasti; niinpä täytyi niidenkin, jotka
häntä vähimmän rakastivat, häntä ihailla. Me, jotka näimme hänet hänen
onnettomuutensa jälkeen, emme voineet olla kunnioittamatta hänen
kukistumatonta rohkeuttansa ja majesteetillistä tyyneyttään, joilla
hän kantoi surunsa. "Minä näkisin hänet mieluimmin kyynelissä kuin
ylpeänä", virkkoi hänen äitinsä, joka oli tottunut kantamaan surunsa
aivan eri tavalla ja ottamaan sen vastaan Jumalan koettelemuksena,
hartaan alistuvaisena ja kärsivällisenä. Mutta Beatrixin luonne
oli erilainen kuin hänen hellän äitinsä; Beatrix tuntui kantavan
surunsa ja kestävän sen, eikä hän antanut (en usko, että hän teki
sitä yksinäisyydessäkään, kun hän oli omassa huoneessaan) sen saada
itseltään tunnustusta ainoallakaan nöyryytyksen kyyneleellä tai
tuskan huudahduksella. Ystävät ja sukuni lapset, jotka seuraatte
jälkiäni, miten kestätte te koettelemuksenne? Tunnen yhden, joka
rukoilee, että Jumala antaisi teille enemmän rakkautta kuin ylpeyttä
ja että Kaikkinäkevän silmä löytäisi teidät nöyrien joukosta. Mutta
silti tulee meidän tuomita ylpeitäkin laupiaasti. Muutamat on luonto
muovaillut kunnianhimoon ja valtaan, samoinkuin se toisia on muovaillut
tottelevaisiksi ja nöyrän alistuvaisiksi: leopardi on luonteensa orja
samoinkuin lammaskin, ja se toimii leopardilain mukaan; leopardi ei voi
mitään kauneudelleen, rohkeudelleen eikä pahuudelleen tai ainoallekaan
täplälle kiiltävässä turkissaan, eikä valloitushalulleen, joka sitä
kiihoittaa, eikä luodille, joka sen surmaa.
Whigit valtasi nyt, syystä kyllä, suuri pelko, että kuningatar hylkäisi
heidän hannoverilaisen ruhtinaansa, johon tätä sitoivat valat ja
liitot, ja kutsuisi veljensä, jonka luonto oli tähän liittänyt vielä
vahvemmin kuin velvollisuuden sitein; silloin Savoijin prinssi ja
rohkeimmat whigpuoluelaiset aikoivat tuoda Englantiin nuoren Cambridgen
herttuan huolimatta kuningattaren ja hänen alamaistensa vastalauseista,
sillä he selittivät, että vaaliruhtinaalla, englantilaisella päärillä
ja prinssillä, joka sukunsa pää miehenä oli Englannin kruunun
perillinen, oli oikeus istua parlamentissa, jonka jäsen hän oli, ja
asua maassa, jota hän kerran vielä oli hallitseva. Vain kuningattaren
ja hänen liittolaistensa mitä jyrkin vastalause ja kuninkaallisen
koston uhka, jos tätä suunnitelmaa yhä ajettaisiin perille, esti sen
täytäntöönpanon.
Samoin vaativat rohkeimmat meidän puoluelaisemme omaa prinssiään
Englantiin. Hän oli Jumalan säätämän oikeuden mukaan eittämätön
perijä; hänen puolellaan oli enemmän kuin puolet kansasta ja melkein
koko pappissääty ja Englannin ja Skotlannin ylimystö; ja kukapa
olisi Englannissa uskaltanut häiritä prinssiä, jos hän olisi tullut
keskuuteemme ja antautunut brittiläisten jalomielisyyden, kunniantunnon
ja vieraanvaraisuuden varaan, prinssiä, joka oli aivan syytön siihen
rikokseen, josta hänen isäänsä oli rangaistu -- prinssiä, joka oli
urhoollinen, nuori, kaunis ja onneton? Englantilaiset, joilla oli
tulta suonissaan, olisivat vastustaneet kuolemaansa asti hyökkääjää,
jolla oli ranskalainen sotajoukko tukenaan, ja ajaneet hänet takaisin
sinne, mistä hän tuli; mutta yksinäinen prinssi, jolla oli vain oikeus
tukenaan ja joka luotti kansansa uskollisuuteen, selittivät monet
hänen ystävistään, sai olla varma ystävällisestä vastaanotosta tai
ainakin turvallisuudestaan, jos hän tulisi keskuuteemme. Koskaan ei
hänen sisarensa kuningattaren tai kansan, hänen alamaistensa, käsi
ollut nouseva häntä vahingoittamaan. Mutta kuningatar oli luonteeltaan
arka, ja niillä hänen ministereistään, jotka olivat myötämielisiä, oli
omat syynsä epäröidä. Mutta rohkeimmilla ja kelvollisimmillä niistä
miehistä, joilla oli sydämellään tuon mainehikkaan nuoren pakolaisen
asia, ei ollut mitään omia suunnitelmia tai pyyteitä, mitkä olisivat
estäneet heitä ajamasta oikeaa asiaa, ja he olivat valmiita uskaltamaan
kaiken saadakseen lausua prinssin tervetulleeksi ja suojella tätä, jos
hän vain tulisi englantilaisena.
St. John ja mr. Harley lausuivat molemmat yllin kyllin ystävällisiä
sanoja prinssin liittolaisille, antoivat prinssille loppumattomasti
lupauksia avustaan tulevaisuudessa, mutta vihjauksia ja lupauksia
enempää heiltä ei voitu saada; muutamat prinssin ystävistä olivatkin
toiminnassaan paljon rohkeampia ja tehokkaampia ja avomielisempiä.
Muutamien tällaisten kanssa mr. Esmond ryhtyi toimimaan vuosi jälkeen
herttua Hamiltonin onnettoman kuoleman, joka oli riistänyt prinssiltä
rohkeimman liittolaisensa Englannissa; näistä on muutamia vielä elossa
ja eräiden näiden nimiä mr. Esmondilla ei ole oikeutta mainita.
Eräs näistä ystävistä, jonka nimi Esmondilla on lupa mainita, sillä
tuota urheata piispaa ei voi enää maanpako eikä kidutus tavoittaa,
oli tuomiorovasti Atterbury; ja hänelle ja parille muulle paljasti
eversti oman suunnitelmansa, joka, jos prinssi tuki sitä jommoisellakin
päättäväisyydellä, ei voinut olla saattamatta heidän hartaimpia
toivomuksiaan täytäntöön.
Nuori lordi varakreivi Castlewood ei ollut tullut Englantiin juhlimaan
täysi-ikäisyyttään, ja hän oli nyt ollut useita vuosia sieltä
poissa. Sinä vuonna, jolloin hänen sisarensa piti mennä naimisiin ja
herttua Hamilton kuoli, esti mylordin Brysselistä lähdön se, että
hänen vaimonsa joutui lapsivuoteeseen. Lempeä Clotilda ei voinut
kestää miehensä poissaoloa -- varmaankin hän epäili tuon nuoren
syntipukin kapinoivan, kun tämä vapautuisi hänen ohjausnuoristaan
-- ja piti tämän luonaan hoitelemassa lasta ja höystämässä juoruja.
Frankin alistuvaisuus naisvaltaan toi Beatrixille monta makeaa
naurua. Hänen äitinsä olisi mennyt Clotildan luo, kun tämän aika
tuli, mutta anoppia tarvittiin nyt toisaalla, sillä Beatrix-paran
avioliittovalmistukset olivat jo alkaneet. Muutamia kuukausia tuon
Hyde Parkissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen vetäytyivät emäntäni
ja hänen tyttärensä Castlewoodiin, missä mylordin piti yhtyä heihin.
Mutta totta puhuaksemme ei heidän hiljainen taloutensa ollut lordin
makuun. Lordi saatiin tulemaan Walcote'iin vain kerran ensimmäisen
sotaretkensä jälkeen, ja silloinkin tuo nuori huimapää vietti enemmän
kuin puolet ajastaan Lontoossa; siellä hän ei esiintynyt omalla
nimellään ja arvollaan hovissa ja julkisuudessa, vaan kävi teattereissa
ja kapakoissa ja seurusteli mitä huonoimpien ihmisten parissa kapteeni
Esmondin nimellä (se saattoi hänen viattoman sukulaisensa monta kertaa
ikävyyksiin). Niinpä oli Frank Castlewood siis pysynyt Englannista
poissa monenmoisten tekosyiden nojalla, etsiessään kaikenlaisia huveja
siksi, kunnes hän joutui laillisen huvituksen, avioliiton helmaan, ja
niin eivät häntä tunteneet muut kuin armeijan herrat, joiden kanssa
hän oli suorittanut sotapalvelusta ulkomailla. Hänen äitinsä hellään
sydämeen koski tämä pitkäaikainen poissaolo. Henry Esmond ei voinut
muuta kuin lohdutella ladyä tämän luonnollisessa mielipahassa ja etsiä
syitä serkkunsa huikentelevaisuuteen.
Syksyllä 1713 aikoi lordi Castlewood palata kotimaahansa. Hänen
ensimmäinen lapsensa oli ollut tytär; Clotildan odotettiin ilahuttavan
lordia toisella lapsella; ja tuo hurskas nuori mies ajatteli, että jos
hän toisi vaimonsa esi-isäinsä kotiin ja rukoilisi Castlewoodin Pyhää
Filipiä ja ties mitä kaikkea, niin Jumala voitaisiin saada antamaan
hänelle tällä kertaa poika, jonka tuloa odottava äitikin kovin toivoi.
Kauan hierottu rauha oli julistettu tänä vuonna maaliskuun lopussa ja
Ranska oli meille avoinna. Juuri kun Frankin äiti oli saanut kaiken
valmiiksi lordi Castlewoodin vastaanottoa varten ja odotti kiihkeästi
poikaansa, koitui odottavalle ladylle taas pettymys eversti Esmondin
tähden ja hänen täytyi taas tukahduttaa sydämensä armahin toive.
Esmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita
torneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen;
silloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen
emäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä.
Mitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon,
huolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset
täysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan
tuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä
ei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin
tervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde
tuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu
tuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta
hän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että
tämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen
huostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan
kappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.
Vuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä,
nöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen
kaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä
Castlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa
(miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan
virtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa
kodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen
pojan, jonka lordi vielä eli -- hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö
ja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli
poikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut
olevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta
hyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä
ritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa?
Oli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen
elämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä,
hänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja
hänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja
heräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan
itseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan
tuon salaperäisen akkunan kautta.
Esmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä
ilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä
asiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat
ja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan
laskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin
vuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas.
Esmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut
siitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta
sitten.
Sitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen
yläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli
siinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti
nuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne
kaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa.
Siellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne
jättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä
päivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond
ei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas
Wilhelmin aikuisia salaliittopapereita -- siellä oli Chairnockin
ja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin
ja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he
olivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan;
siellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje
kuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan
uskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille
Esmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen
neljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi
Thomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille,
joiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle
Francikselle.
Tämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt
näytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon
sisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti
salakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta
kuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta
ja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä
valvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat
nuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman
sanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman
ulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina
päivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten
suuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa?
"Minä katsoin huoneeseesi", virkkoi lady vain; "vuode oli tyhjä, tuo
pikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä." Ja tuo
hyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus
katseessaan.
He astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle,
missä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä
lauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla.
Miten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit
ja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset
heijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset
ja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko
iloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi
sen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti -- kaikki nämä
aukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme
muistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille
yhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä
maisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu
vain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten,
kun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät
iankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa
tajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.
Talonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä
oli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian,
minkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin
tuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle
ja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja
hän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen
kokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti
kuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin
varma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen
ja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän
kun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista
suunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin
altista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi
kulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun
heidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli
verhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa
jälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä
pengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.
Beatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä
"nuoreksi pariksi". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin
vuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood
kertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan
eikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa
tuhoutumiseen.
Kun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä
ja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille
heistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja
Beatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli
tunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin
yhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen
soittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta
tämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut
näytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon
semmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen
päästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja
kohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti
olisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä
päivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet
saatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin
kääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia
aikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän,
oppineen ja virkistävän saarnan.
Esmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi,
kutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen
lähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen
pitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat
niinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut
varakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin,
miten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin
ratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen
makasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat
tuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.
Siellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään.
Se oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen
oli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut
koskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt
tädiltään.
"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry", virkkoi hän; "nyt
minä en enää tarvitse timantteja." Beatrixin tyynessä, matalassa
äänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka
ei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki,
että hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan
emaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen
kuolemaansa.
Esmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla
estää tämän lahjan palautuksen. "Mitäpä minä niillä tekisin?" virkkoi
hän. "Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan
oleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani
kauniimmaksi."
"Sinä annat ne vaimollesi, serkku", virkkoi Beatrix. "Sinun vaimollasi,
serkku, on ihana hipiä ja vartalo."
"Beatrix", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi
taas, niinkuin se ajoittain leimahti, "tahdothan sinä käyttää noita
koruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. -- Nyt
sinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä
huokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!"
"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord", virkkoi Beatrix;
"sellainen _preux chevalier_ [uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi;
hyi, hyi, serkku!"
Esmond alkoi taas puhua: "Jos minä teen jotain, joka on sinulle
sydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain,
joka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä
sanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä
uudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua -- sano, että
kuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon
sinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista,
mitä sinä enin haluat -- mitä hän, joka on kuollut, halusi enin -- niin
taivuttaako se sinut?"
"Mitä se on, Henry", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat;
"mitä sinä tarkoitat?"
"Älä kysele mitään", virkkoi Esmond, "odota vain ja anna minulle aikaa.
Jos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut
sinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota
sille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut --
pidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi,
että tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan -- jos tehtäväni vain
on ihmisen vallassa, -- ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä.
Minä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas
talteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt
ainoastaan odottamaan ja muistamaan."
"Matkustatko sinä ulkomaille?" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.
"Kyllä, huomenna", vastasi Esmond.
"Lothringiinko, serkku?" virkkoi Beatrix asettaen kätensä Esmondin
käsivarrelle: se oli se käsi, jossa hänellä oli herttuan rannerengas.
"Kuule, Harry", jatkoi hän äänellä, jossa oli enemmän haltioitumista
kuin Beatrix tavallisesti osoitti. "Kuule viimeinen sanani. Minä
rakastan sinua, minä ihailen sinua; kuka ei sitä tekisi tultuaan
tuntemaan sellaisen rakkauden, jommoista sinä olet meille kaikille
osoittanut? Mutta minä luulen, että minulla ei ole sydäntä -- en
ainakaan ole tullut tuntemaan miestä, joka voisi sytyttää sen; jos
olisin hänet löytänyt, niin ryysyissä olisin häntä seurannut, vaikka
hän olisi ollut vain tavallinen sotilas, tai purjehtinut hänen kanssaan
meriä niinkuin joku noista merirosvoista, joista sinä meille luit,
kun olimme lapsia. Minä tekisin mitä hyvänsä sellaisen miehen tähden,
kärsisin mitä tahansa hänen tähtensä; mutta häntä en ole löytänyt. Sinä
olit aina liian orjamainen voittaaksesi sydämeni; ei mylord herttuakaan
kyennyt sitä liikuttamaan. En olisi ollut onnellinen, jos olisin mennyt
hänen kanssaan naimisiin. Tiesin sen kolme kuukautta kihlauksemme
jälkeen -- mutta olin liian turhamainen purkamaan sitä. Oi, Harry!
Minä itkin pari kertaa, mutta en itkenyt häntä, vaan vuodatin raivon
kyyneliä siksi, etten voinut surra häntä. Minä kauhistuin, kun huomasin
iloitsevani hänen kuolemastaan. Ja jos minut yhdistettäisiin sinuun,
niin tuntisin samaa orjuutusta ja samaa vapautumiskaihoa. Me olisimme
molemmat onnettomia, ja sinä olisit vielä onnettomampi, sinä, joka
olet yhtä mustasukkainen luonteeltasi kuin herttuakin. Minä koetin
häntä rakastaa, oi, kuinka minä koetin; teeskentelin iloisuutta kun hän
saapui, alistuin kuuntelemaan häntä, kun hän oli luonani, ja kokeilin
vaimon osassa, koska luulin, että minun oli näyteltävä sitä elämäni
loppuun saakka. Mutta kyllästyin tuohon liittoon puolessa tunnissa,
mitä siis, jos se olisi kestänyt koko elinajan? Minun ajatukseni
liitelivät muualla kun hän puhui, ja minä ajattelin: voi jospa tuo mies
hellittäisi kädestäni ja nousisi jalkaini juuresta! Minä tunsin hänen
ylevät ja jalot luonteenominaisuutensa, jotka olivat tuhansia kertoja
ylevämmät ja jalommat kuin minun, ja niin ovat myös sinun, serkku --
miljoonan miljoonaa kertaa jalommat, se on varmaa. Mutta en valinnut
häntä jalon luonteensa vuoksi; valitsin hänet saadakseni loistaa
maailmassa; ja menetin sen. Menetin sen, enkä sure herttuata; ajattelin
usein kun kuuntelin herttuan helliä valoja ja tulisia sanoja: Oi, jos
otan tämän miehen ja kohtaan _sen toisen,_ niin vihaan häntä ja jätän
hänet. Minä en ole hyvä, Harry; äitini on lempeä ja hyvä kuin enkeli.
On ihmeellistä, että hänellä on sellainen lapsi. Hän on heikko, mutta
hän kuolisi mieluummin kuin menettelisi rikollisesti; minä olen häntä
vahvempi, mutta voisin uhkamielisyydestä tehdä sen. Minä en välitä
siitä, mitä papit sanovat pitkäveteisissä saarnoissaan; näin heitä
hovissa yhtä huonoina ja arvottomina kuin huonoin nainen siellä. Oi,
minua inhoittaa ja väsyttää maailma. Vain yhtä asiaa odotan, ja kun se
on suoritettu, niin omaksun Frankin ja sinun äitiraukkasi uskonnon ja
menen luostariin ja kuolen samoin kuin äitisi. Kannanko silloin noita
timantteja? -- Sanotaan nunnien käyttävän kauneimpia koristuksiaan sinä
päivänä, jolloin he tekevät nunnanvalan. Minä panen nämä talteen kuten
pyysit. Jumalan haltuun, serkku! Äiti kävelee viereisessä huoneessa ja
vaivaa pikkuista päätään saadakseen selville, mitä me olemme puhuneet.
Hän on mustasukkainen -- sellaisia ovat kaikki naiset. Minä luulen
toisinaan, että se on ainoa naisellinen ominaisuus, mikä minulla on."
"Jumalan haltuun! Jumalan haltuun, serkku!" Veljen etuoikeudella
Beatrix antoi Esmondin suudella poskeaan. Poski oli kylmä kuin marmori.
Esmondin emäntä ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä,
kun he palasivat huoneeseen, missä hän oli. Lady oli kouluuttanut
itsensä näyttämään ihan tutkimattomalta, milloin hän vain halusi.
Muiden naisellisten ominaisuuksiensa ohella hän omasi myös täydellisen
teeskentelytaidon.
Esmond ratsasti Castlewoodista pois ajamaan perille sitä tehtävää,
jonka hän oli ottanut suorittaakseen ja jota hän oli päättänyt
kuolemaan asti tukea; ja kyllä hänen mielentilansa olikin sellainen,
että hän kaipasi jotain ulkonaista kiihoitusta vastapainoksi sille
sisäiselle, kalvavalle tuskalle, jota hän kärsi.