Esmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista;
kohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli
samalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren
tahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään
pyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä
ja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen
ehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä
turhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa
eivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa.
Huolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään
heidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon
loistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.
Kuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut
toista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo
oli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja
pyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja
ihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa,
majesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen
mailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa,
että sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen
intohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä
hän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin
ihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus,
runouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen -- aivan samoin
kuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla
on arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni,
vieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä
vuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka
uskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme,
elämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa
tietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja
kuolemattomia.
Vieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät
palvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin
päin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään
ja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian
sille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus
tarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä
seurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut
olivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja
kultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin
oli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan
kaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin
nähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa
loistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan
muotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa;
ja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle
tyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti
kantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa;
kellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin
sopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita,
korukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja
lippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien
ja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli
erään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut
suuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli,
kun eversti Esmond saapui. "Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän
esineen aistikkuutta", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus
kultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan
kypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään,
johon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä
Hamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren
viereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr.
Esmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut,
herttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli
tuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä
kaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.
"Eikö olekin kaunis?" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi
selittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin
taiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan
surmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen
ääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään
morsiameksi kuolinvuoteelle. "Se on kaunis kevytmielisyyden tuote",
virkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa
oli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti
kultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.
"Kevytmielisyyttä", virkkoi hän vihaisesti. "Se mikä, sinussa on
kevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä
juutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka
vain mr. Esmondin kiusalla."
"Oi Beatrix, pane se pois!" virkkoi mr Esmond. "Herodias, sinä et tiedä
mitä sinä kokoat pääsi päälle."
Beatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään
nostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean,
kauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin
merkkitulet hädässä. "Mitä on tapahtunut, Henry?" kysyi hän juosten
Esmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. "Mitä sinä tarkoitat
kalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?"
"Tule pois, tule pois!" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix
turvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään
vasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni
viereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta
aarrettaan.
"Oi Beatrix, sisareni!" virkkoi Esmond, pitäen yhä käsivarsillaan tuota
kalpeata ja pelästynyttä olentoa; "kaikista naisista maan päällä olet
sinä rohkein; valmistaudu sitä nyt osoittamaan, sillä sinun täytyy
kestää kauhea koettelemus."
Beatrix juoksi pois ystävän luota, joka olisi häntä tukenut. "Onko
herttua jättänyt minut?" kysyi hän. "Me riitelimme tänä aamuna --
hän oli kovin surullinen ja minä suututin hänet, mutta hän ei ole
uskaltanut, hän ei ole uskaltanut!" Beatrixin puhuessa tulvi polttava
puna yli hänen kasvojensa ja povensa. Esmond näki sen peilistä, jonka
vieressä Beatrix seisoi painellen pakahtuvaa sydäntään nyrkkiin
puserretuin käsin.
"Hän on jättänyt sinut", virkkoi Esmond, ihmetellen, että Beatrixin
kasvot paljastivat enemmän vihaa kuin surua.
"Ja hän elää", huudahti Beatrix, "ja sinä tuot minulle tämän sanoman!
Hän on jättänyt minut ja sinä et ole uskaltanut kostaa. Sinä, joka
sanot olevasi perheemme esitaistelija, olet antanut minun kärsiä tämän
loukkauksen! Missä on Castlewood? Minä menen veljeni luokse."
"Herttua ei ole elossa, Beatrix", virkkoi Esmond.
Beatrix katsoi hurjana serkkuunsa ja kaatui seinää vasten aivankuin
häntä olisi ammutti rintaan. "Ja sinä tulet tänne ja -- ja -- sinäkö
tapoit hänet?"
"Ei, Jumalan kiitos!" vastasi hänen serkkunsa; "tuon jalon miehen veri
ei tahraa minun miekkaani. Viimeiseen hetkeensä asti oli hän uskollinen
sinulle, Beatrix Esmond. Kevytmielinen ja ilkeä nainen! polvistu ja
kiitä Kaikkivaltiasta, joka antaa elämän ja kuoleman ja ojentaa ylpeän,
kiitä siitä, että jalo Hamilton kuoli uskollisena sinulle -- ainakaan
ei sinun riitasi eikä ylpeytesi eikä kurja kevytmielisyytesi ajaneet
häntä kohtaloonsa. Hänet tappoi se verinen miekka, joka jo on juonut
oman isäsi verta. Oi nainen, oi sisar! etkö voi tuoda muita surijoita
kuin kostosi ja kevytmielisyytesi sille synkälle tanterelle, missä
kaksi ruumista lepää -- sillä murhaajakin sai surmansa siltä mieheltä,
jonka surmasi? Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, Beatrix,
niinkuin Hän tuo tämän kauhean rangaistuksen kovalle ja kapinalliselle
sydämellesi."
Esmond oli tuskin lakannut puhumasta, kun hänen emäntänsä tuli sisään.
Keskustelu Esmondin ja Beatrixin välillä oli kestänyt vain muutamia
minuutteja, ja sillä ajalla oli Esmondin palvelija toimittanut nuo
synkät uutiset koko perheen tietoon. Turhuuden markkinain väki, joka
odotti ulkopuolella, kokosi kimpsunsa ja pakeni kauhuissaan. Lempeä
lady Castlewood oli yläkerrassa keskustellut tuomiorovasti Atterburyn,
tuon hurskaan olennon rippi-isän kanssa; ja tuomiorovasti saapui nyt
hänen mukanaan kuten lääkäri, joka saapuu sairasvuoteelle. Beatrixin
äiti katsahti Esmondiin ja juoksi tyttärensä luokse kasvot kalpeina
ja sydän ja syli avoinna, kokonaan säälin ja hellyyden valtaamana.
Mutta Beatrix vältti hänet, ja hän torjui myös luotaan hengellisen
lääkärin parannukset. "Minä voin parhaiten omassa huoneessani
yksinäisyydessä", virkkoi hän. Hänen silmänsä olivat ihan kuivat ja
vain kerran Esmond näkikin tuon surun niitä kostuttavan. Beatrix
ojensi Esmondille poistuessaan kylmän kätensä. "Kiitoksia paljon,
veli", virkkoi hän matalalla äänellä ja yksinkertaisuudella, joka oli
liikuttavampaa kuin kyyneleet; "kaikki, mitä sinä olet sanonut, on
totta ja ystävällistä ja minä menen ja rukoilen armoa." Toiset jäivät
huoneeseen ja selostivat uudestaan tuon hirveän tapahtuman. Se näytti
koskevan tohtori Atterbury'iin vielä enemmän kuin toisiin. Mohunin,
hänen miehensä murhaajan kuolema oli emännästäni vieläkin kauheampaa
kuin herttuan onneton loppu. Esmond selosti kokonaisuudessaan ne
yksityisseikat, mitkä hän tunsi tuosta riidasta, sekä sen syyn. Nuo
kaksi aatelismiestä olivat kauan olleet riidassa lordi Gerardin
omaisuudesta, sillä herttua ja lordi Mohun olivat naineet hänen
tyttärensä. He olivat sopimuksesta kohdanneet toisensa lakimiehen luona
Lincolns-Inn-Fieldsissä; he vaihtoivat kiivaita sanoja, ja vaikka ne
tuntuivat kovin joutavilta niistä, jotka ne kuulivat, niin sitä eivät
ne olleet miehille, joita pitkäaikainen viha kiihoitti toisiaan vastaan
Mohun kysyi herttualta, missä hän voisi kohdata hänen ylhäisyytensä
ystäviä, ja tunnin sisällä hän oli lähettänyt omat ystävänsä
järjestämään tätä tuhoisaa kaksintaistelua. Se järjestettiin niin
tulisella kiireellä ja se aiheutui niin vähäpätöisestä asiasta, että
kaikki siihen aikaan arvelivat erään puolueen halunneen poistaa lordi
Hamiltonin elävien kirjoista ja näiden kolmen surullisen kuuluisan
mellastajan toimineen sen puolueen asiamiehinä. Taistelijoita oli kolme
kummallakin puolella samoin kuin tuossa kaksitoista vuotta aikaisemmin
tapahtuneessa murhenäytelmässä, joka jo on selostettu, ja jossa Mohun
teki toisen murhansa, he tekivät kiivaan hyökkäyksen ja ottelivat
tulisesti tekemättä mitään tavallisia temppuja, eivätkä edes lyöneet
yhteen miekkojaan ja pistivät kiihkeästi toisiaan, jolloin kumpikin sai
useita haavoja. Mohun oli saanut kuolettavan haavan, ja herttua viipyi
hänen vierellään; silloin tuli Macartney ja sysäsi miekkansa herttuan
ruumiiseen, ja se isku tappoi herttuan. Eversti Macartney kielsi tämän,
mutta koko kuningaskunnan kauhu ja viha oli niin suuri, että hän ei
olisi voinut välttää rangaistusta, mutta hän pakeni Englannista eikä
palannut koskaan sinne.
Mikä oli tosisyy herttua Hamiltonin kuolemaan -- mitätön riita vain,
joka helposti olisi voitu sovittaa sellaisen alhaisen, huonon ja
jumalattoman roiston kanssa, jonka edelliset rikokset ja toistuvat
murhat olivat yhä paaduttaneet, joten niin mainehikas ja ruhtinaallista
sukua oleva mies kuin herttua olisi halveksunut tahrata miekkaansa
sellaisen konnan verellä. Mutta herttua oli niin kiivas ja ne, jotka
toivoivat hänen kuolemaansa tiesivät, että herttua oli yhtä rohkea
kuin armeliaskin, hän kun ei koskaan päästänyt ihmistä luotaan ilman
apua; ja hän kuoli Mohunin ja niiden kahden muun murhaajan, jotka oli
pantu häntä ahdistamaan, uhrina. Kuningattaren Pariisin lähettiläs
kuoli -- Stuartin perheen uskollinen ja altis palvelija, joka itse
oli skotlantilainen ruhtinas, hän, jonka piti viedä kuningatar Annan
viesti ja katumuksen ilmaus oman vilpittömän rakkautensa ja miljoonien
maalaistensa hyvien toivomusten ohella kuningattaren maanpaossa
olevalle veljelle, kuninkaalle.
Se puolue, johon lordi Mohun kuului, sai nauttia hänen palveluksensa
hedelmät ja vapautui samalla sellaisesta roistosta. Mohun ja Meredith
ja Macartney olivat herttua Marlborough'n miehiä; ja vain vuotta tätä
ennen nuo kaksi everstiä olivat olleet syytteessä juotuaan maljoja
torypuolueen tuhoksi. Marlborough oli nyt whig ja hannoverilaismielinen
ja halusi sotaa yhtä kiihkeästi kuin prinssi Eugenekin. En väitä, että
Marlborough olisi järjestänyt herttua Hamiltonin kuoleman; sanon vain,
että Marlborough'n puolue hyötyi siitä ja että saatiin kolme veristä
välikappaletta toimeenpanemaan tuota murhaa.
Kun Esmond ja tuomiorovasti kävelivät Kensingtonista keskustellen tästä
murhenäytelmästä, olivat katuhuutajat jo ulkona ja huusivat ympäri
kaupunkia täydellistä, todellista ja kauheata tietoa lordi Mohunin ja
herttua Hamiltonin surmasta kaksintaistelussa. Eräs heistä oli tullut
Kensingtoniin ja huuteli siinä kaupungin osassa kovin aikaisin aamulla
kun Esmond meni ohitse. Esmond hääsi miehen ihan Beatrixin akkunan
alta, joka oli aukaistu. Aurinko paistoi, vaikka olikin marraskuu;
Esmond näki torikärryjen vierivän Lontooseen, palatsivahtien vaihtuvan,
työmiesten kiiruhtavan työmaalleen puutarhoihin. Kensingtonin
ja kaupungin välissä -- kulkukauppiaiden ja toriväen täyttävän
ilman huudoillaan. Maailma alkoi taas askareensa, vaikka herttuat
makasivat surmattuina ja ladyt surivat heitä ja vaikka kuninkaat
kaiken todennäköisyyden mukaan menettivät otollisen hetkensä. Niin
vaihtelevat yö ja päivä ja huomen koittaa eikä meidän sijamme tunne
meitä enää. Esmond ajatteli pikaviestinviejää, joka Pohjoista tietä
pitkin nelisti ilmoittamaan hänelle, joka eilen oli Arranin lordi,
että hän tänään on Hamiltonin herttua; hän ajatteli tuhansia suuria
suunnitelmia, toiveita, pyyteitä, jotka vielä eilen elivät eräässä
urheassa sydämessä, joka muutamia tunteja sitten sykki, mutta joka nyt
oli pieni, hiljentynyt tomumaja.