Mr. Esmondilla oli herttua Hamiltonin ohella, joka niin ystävällisesti
oli luvannut suojelustaan ja suosiotaan tälle, muitakin suuria ystäviä,
joilla nyt oli valtaa ja jotka sekä kykenivät että halusivat häntä
auttaa; ja sellaisten liittolaisten avulla hän saattoi ajatella
edistyvänsä yhtä nopeasti siviilielämässä kotimaassa kuin hän oli
edistynyt ulkomaillakin. Hänen ylhäisyytensä oli niin ylevämielinen,
että hän tarjoutui ottamaan mr. Esmondin kirjurikseen lähetystöönsä
Pariisiin, mutta tähän tarjoukseensa hän epäilemättä toivoi saavansa
kiellon; Esmond ei voinutkaan ajatella seuraavansa rakastettuansa
kauemmaksi kuin kirkon ovelle vihkimisen jälkeen, ja hän hylkäsi siis
tuon tarjouksen, jonka hänen jalomielinen kilpailijansa teki hänelle.
Muut vallassa olevat herrat soivat viljalti ainakin kohteliaisuuksia ja
lupauksia eversti Esmondille. Mr. Harley, josta nyt oli tehty Oxfordin
ja Mortimerin lordi ja Sukkanauhan ritari samana päivänä kuin herttua
Hamiltonistakin, lähetti everstille ilmoituksen, että hänelle pian
tarjottaisiin istuinta parlamentissa; ja mr. St. John antoi everstille
paljon imartelevia ylenemistoiveita sitten kun tästä tulisi edustaja.
Esmondin ystävät olivat kaikki menestyneet hyvin; ja kaikkein parhaiten
ja loistavimmin oli menestynyt hänen rakas vanha päällikkönsä, kenraali
Webb, joka nyt oli määrätty maavoimain kenraaliluutnantiksi ja jonka
erikoisen kunnioittavasti ottivat vastaan ministeristö, kuningatar ja
ulkona olevat ihmiset, jotka hurrasivat tuolle päällikölle aina, kun
he näkivät hänet vaunuistaan menossa parlamenttiin tai kuningattaren
vastaanottoon tahi nilkuttavan jalkaisin vaunuihinsa St. Stephensistä
mainehikkaan keppinsä ja kainalosauvansa varassa; ja ihmiset osoittivat
hänelle suosiotaan yhtä äänekkäästi kuin konsanaan Marlborough'lle.
Tuo suuri herttua oli häväisty perinpohjin, ja kelpo Webb laski
kaikkien hänen onnettomuuksiensa alkaneen Wynendaelista ja vakuutteli,
että Kohtalotar oli oikein palkinnut tuon petturin. Herttuatar Sarah
oli hänkin joutunut perikatoon: hänen oli ollut pakko luovuttaa
avaimensa ja paikkansa ja eläkkeensä. "Aiai!" virkkoi Webb, "hän olisi
avaimillaan lukinnut kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jos olisin
saanut kuulan päähäni, mutta minäpä ehkäisin tuon apuretkikunnan
Wynendaelissa." Vihamiehemme Cardonnel oli ajettu pois Alahuoneesta
(yhdessä mr. Walpolen kanssa) jouduttuaan kiinni yleisten varojen
väärinkäyttämisestä. Cadogan menetti arvonimensä ja paikkansa
Towerin luutnanttina. Marlborough'n tyttäret luopuivat paikoistaan
uskottuina hovineiteinä, ja herttua Marlborough'n lankeemus oli niin
täydellinen, että hänen vävynsä, lordi Bridgewaterin, täytyi jättää
asuntonsa St. Jamesissa ja häneltä lopetettiin pieni eläkkeensä
ylihovitallimestarina. Mutta luulen, että Marlborough'n syvin lankeemus
oli se, että hän lähetti kysymään kenraali Webbiltä milloin tämä soisi
hänelle vastaanoton, hän joka oli komentanut tuota vaappumatonta vanhaa
kenraalia ja loukannut ja ivaillut tätä, Marlborough, joka oli antanut
Webbin virua odotushuoneessaan ja joka ei Webbin urotyön jälkeen
viitsinyt edes kirjoittaa tälle omakätistä kirjettä. Kansa halusi nyt
yhtä kiihkeästi rauhaa kuin se koskaan oli halunnut sotaa. Savoijin
prinssi tuli Englantiin, kuningatar otti hänet vastaan ja hän sai
mainehikkaan kunniamiekan ja koetti kaikin keinoin koota whigpuoluetta,
jotta se toisi Englantiin Hannoverin nuoren vaaliruhtinaan -- hän
koetti tehdä kaikkensa pitkittääkseen sotaa ja edistääkseen tuon
prinssin niin leppymättömästi vihaaman vanhan hallitsijan perikatoa.
Mutta kansa oli väsynyt sotaan -- niin täydellisesti väsynyt, ettei
häviömme Denainin luona voinut herättää meissä mitään vihaa, vaikka
sellainen häviö kaksi vuotta aikaisemmin olisi saanut koko Englannin
raivon valtaan. Helppoa oli havaita, ettei suuri Marlborough nyt ollut
armeijan johdossa. Eugenen täytyi raivoissaan peräytyä ja luopua
uneksimastaan loistavasta kostosta. Turhaan sanoi herttuan puolue
Englannissa: "Annammeko me häväistä aseitamme? Emmekö lähetä takaisin
sitä ainoata esitaistelijaa, joka voisi hyvittää kunniamme?" Kansa oli
saanut tarpeekseen taistelusta ja pilkka tai kehoitukset eivät enää
voineet brittejämme kiihoittaa.
Täytyy myöntää, että mr. St. John valtiomieheksi, joka aina puhui
vapaudesta ja jolla aina oli suurimmat filosofiset maksimit huulillaan,
menetteli toisinaan enemmän turkkilaisen kuin kreikkalaisen filosofin
tavoin, ja hän menetteli häpeällisesti ainakin yhtä onnetonta
ihmisluokkaa vastaan -- kynänkäyttäjiä vastaan, ja sellainen
mielivaltaisuus oli hieman tavatonta miehessä, joka julisti niin
suuresti kunnioittavansa heidän kutsumustaan. Tähän aikaan oli kynäsota
kovin kiivasta. Hallituksen puolue oli siinä voiton puolella, suuri
yleisö oli sillä puolella, ja se puolue olisi voinut olla armeliaskin.
Oli luonnollista, että oppositsioni oli jyrkkää ja suurläänistä;
muutamat ottivat siihen osaa sydämensä pohjasta ja ihailivat herttua
Marlborough'n tavatonta lahjakkuutta ja valittivat häväistystä, mikä
maailman suurimman sotapäällikön täytyi kestää; toiset patriootit
taas sai vatsa valittamaan, ja sellaiset miehet huusivat, koska he
olivat köyhiä ja saivat palkan huutamisestaan. Näille ei mr. St. John,
Bolingbroken lordi, osoittanut vähintäkään armoa, vaan heitätti heitä
joukon vankilaan tai häpeäpaaluun osoittamatta hiventäkään sääliä.
Mr. Esmond oli nyt muuttunut asemiehestä kynämieheksi, mutta hän oli
turvallisemmalla puolella kuin se, jolle yllämainitut miehet uskalsivat
vapautensa ja luottonsa. Meidän puolellamme, voimakkaammalla, ei ollut
mitään vaaraa; ja sitäpaitsi lohdutteli mr. Esmond itseään sillä
imartelevalla ajatuksella, että hän ainakin kirjoitti kuin gentlemanni
milloin hänen ei onnistunutkaan esiintyä nerona.
Sen aikuisista kuuluisista neroista, jotka ovat tehneet kuningatar
Annan hallitusajan mainehikkaaksi ja joiden teokset tuleviin
aikoihin säilyvät kaikille englantilaisille, näki mr. Esmond useita,
mutta pääasiallisesti vain yleisissä paikoissa, sillä hän ei ollut
kenenkään heidän läheisempi ystävä lukuunottamatta kelpo Dick
Steeleä ja Addisonia, jotka kuitenkin luopuivat Esmondista, kun
hänestä tuli piintynyt tory ja kun hän joutui läheisiin väleihin
tuon puolueen johtajien kanssa. Addison valitsi itselleen vain
muutamia ystäviä, ja hän oli harvoin avomielinen muulloin kuin heidän
seurassaan. Julkisuuden miehistä oli vaikeata löytää suorempaa ja
omantunnontarkempaa miestä kuin hän, jonka keskustelu oli niin
monipuolista, välitöntä ja miellyttävää. Nyt myöhemmällä iälläni
kirjoittaessani tätä myönnän Addisonin politiikan olleen oikean, ja jos
minun aikani palaisi, olisin Englannissa whig enkä tory; mutta miehiä,
jotka omaksuvat jonkun puolueen politiikassa, sitovat siihen useimmiten
enemmän ihmiset kuin periaatteet.
Ystävällisyys tai muu vähäpätöinen seikka panee miehen seuraamaan
jompaakumpaa lippua, ja hän marssii sen alla sodan loppuun saakka.
Marlborough oli loukannut Esmondin päällikköä ja tämä vihasi
Marlborough'ta, ja Esmond taisteli päällikkönsä puolesta tämän
riidoissa. Kun Webb tuli Lontooseen, Marlborough'n vihamiehet
käyttivät häntä aseenaan (ja hän olikin puhdasta terästä, tuo
kunnon päällikkö); eikä hänen adjutanttinsa, mr. Esmond, ollut
uskoton eikä arvoton puoluelainen. Ihmeellistä on täällä vieraalla
maalla ja maassa, joka vain nimellisesti on riippuvainen (sillä en
mitenkään saata uskoa, että Pohjois-Amerikan Siirtokunnat voivat
jäädä pienen saarivaltakunnan alusmaiksi edes kahdeksikymmeneksi
vuodeksi), muistaa, miten Englannin kansa antautui yhden tai toisen
aristokraattisen puolueen johdettavaksi ja otti milloin Hannoverista,
milloin Ranskasta kuninkaan, miten vain puolueet kehoittivat. Ja kun
toryt, lokakuun kerhon herrat, korkeakirkolliset papit, jotka pitivät
Englannin kirkon puolta, aikoivat valita katolisen kuninkaan, jonka
puolesta, useat näiden puolueiden skotlantilaiset ja englantilaiset
johtomiehet ihailtavalla uskollisuudella ja hartaudella panivat
henkensä alttiiksi, niin heidät johtivat siihen miehet, joilla ei,
surullista kyllä, ollut mitään uskontoa, vaan jotka käyttivät uskontoa
kuten muitakin mielipiteitään omien pyyteittänsä edistämiseksi. Ja
toisen puolueen, whigien, jotka hekin julistivat uskonnollisuuttaan
ja vapaamielisyyttään, oli pakko hakea Hollannista tai Hannoverista
hallitsija, jonka ympärille he voisivat kokoontua. Tuo osa Englannin
historiaa on omituinen kompromissien sarja -- periaatekompromisseja,
puoluekompromisseja, uskontokompromisseja! Englannin vapauden ja
itsenäisyyden rakastajat alistivat omattuntonsa uskonnollisissa
kysymyksissä parlamenttisäädöksen alaisiksi; he eivät voineet ratkaista
vapauttaan lähettämättä Celle'een tai Haagiin hakemaan kuningasta, joka
heitä johtaisi, eivätkä he voineet löytää maailman ylpeimmän kansan
joukosta hallitsijakseen miestä, joka puhuisi heidän omaa kieltään ja
ymmärtäisi heidän lakejaan. Toryja korkeakirkolliset patriootit olivat
valmiit kuolemaan katolisen suvun puolesta, hallitsijasuvun, joka
oli myynyt meidät ranskalaisille. Mahtavat whigpuolueen aateliset,
piintyneet tasavaltalaiset niskottelijat, jotka maankavalluksesta
olivat katkaisseet Kaarle Stuartin pään, ottivat kernaasti kuninkaan,
joka oli perinyt arvonimensä kuninkaalliselta isoäidiltään, jonka pään
taas oli katkaissut kuningatar Elisabetin mestauskirves. Ja meidän
ylpeä englantilainen aatelimme lähetti hakemaan itselleen kuningasta
pikkuruisesta saksalaisesta kaupungista hallitsemaan Lontooseen, ja
meidän pappimme suutelivat hänen hollantilaisten rakastajattariensa
rumia käsiä pitämättä sitä minään häpeänä. Englannissa tehdään aina
jyrkät puolue-erot samoin kuin peritään talokin kaikkine rasituksineen,
velkoineen, vanhoine epämukavuuksineen, vieläpä raunioineenkin; vain
korjaillaan, mutta ei milloinkaan rakenneta uudestaan. Viitsimmekö me
Uuden Maailman ihmiset enää nimellisestikään alistua tähän vanhaan
brittiläiseen taikauskoon? Ajan merkit panevat minut ajattelemaan, että
ennen pitkää välitämme yhtä vähän kuningas Yrjöstä ja maallisista ja
hengellisistä herroistamme kuin kuningas Knut Suuresta tai druideista.
Tämä luku alkoi neroista, ja olemme harhailleet kovin kauaksi heistä,
huomauttaa tyttärenpoikani varmaankin. Miellyttävimmät neroista, jotka
tunsin, olivat tohtorit Garth ja Arbuthnot sekä mr. Gay, "Trivian"
kirjoittaja, parhain ja viehättävin mies, joka koskaan on sukkeluudelle
nauranut tai pulloa aukonut. Näin myös mr. Priorin, ja hän oli kuin
saviastia, joka ui vaskiastiain joukossa virtaa alas ja joka koko
matkan, syystä kyllä, pelkäsi murskaantuvansa. Minä tapasin hänet sekä
Lontoossa että Pariisissa, missä hän jätteli surullisia jäähyväisiä
Shrewsburyn herttualle, sillä hänellä ei ollut voimaa ylläpitää arvoa,
minkä hänen eittämätön nerokkuutensa ja luonnonlahjansa olivat hänelle
voittaneet, ja hän kirjoitteli mairittelevia kirjeitä ministeri St.
Johnille ja ajatteli hopeitansa ja virkaansa ja pelkäsi miten hänen
kävisi, jos hänen puolueensa häviäisi, Näin kuuluisan mr. Congreven
lukemattomia kertoja "Buttonissa" ja hän oli loistava raunio; hän oli
kovin ylellisesti puettu ja osoitti urheata naamaa onnettomuuksistaan
huolimatta, vaikka hän oli luuvaloinen ja melkein sokea.
Suuri mr. Pope (jonka ihmeellistä neroa ihaillessani jään sanoja
vaille) oli vain hento nuorukainen tähän aikaan ja näyttäytyi harvoin
ravintoloissa. Sen aikuisissa teatterissa ja kahviloissa kävijöiden
parvessa oli sadoittain älyniekkoja ja mukavia miehiä -- miehiä, joita
_nunc perscribere longum est_ [kuvaaminen tässä veisi pitkälle].
Luulen, että sellaisista miehistä sain nähdä kaikkein loistavimman
näytteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun tein viimeisen
matkani Englantiin ja tapasin nuoren Harry Fieldingin, jonka isä
oli se Fielding, joka yhdessä meidän kanssamme oli ollut sodassa
Espanjassa ja myöhemmin Flanderissa; veikeydessä ja sukkeluudessa
nuori Fielding tuntui voittavan kaikki muut. Kuuluisasta tohtori
Swiftista voin sanoa vain _vidi tantum_ [sain ainoastaan nähdä]. Hän
oli Lontoossa koko tämän ajan kuningattaren kuolemaan asti ja hän kävi
sadoissa ravintoloissa, joissa hänet vain näin, mutta en seurustellut
hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan jäänyt pois hovista sunnuntaina
ja siellä oli hänet pari kertaa etempää näytetty isoisällenne. Hän
olisi kyllä kernaasti tutustunut minuun, jos olisin ollut joku suuren
arvonimen tai ritarimerkin omistaja. Hovissa ei tohtori nähnyt muita
kuin kaikkein suurimmat. Valtiovarainhoitaja ja St. John nimittivät
häntä tavallisesti Jonathaniksi ja palkitsivat hänet huonosti
siitä, mitä he hänellä teettivät. Tohtori Swift kirjoitti heidän
häväistyskirjoituksensa, taisteli heidän vihollisiaan vastaan, ruoski
ja kerskaili heidän palveluksessaan, ja varmaa on, että hän teki sen
erikoisen taitavasti ja sisukkaasti. Sanotaan hänen nyt menettäneen
järkensä ja unohtaneen kärsimänsä vääryydet ja vihansa ihmissukua
vastaan. Minä puolestani olen aina pitänyt häntä ja Marlborough'ta sen
ajan suurimpina miehinä. Olen lukenut Swiftin kirjat (kukapa ei niitä
tuntisi?) vilpoisissa metsissämme täällä, ja kun häntä ajattelen,
tuntuu hän jättiläiseltä verrattuna minuun -- yksinäiseltä, sortuneelta
Prometheukselta, joka valittaa, kun kotka häntä laatelee. Minä näin
Prometheuksen; mutta kun ensi kerran jouduin tuon jättiläisen kanssa
puheisiin, astui tämä kantotuolistaan "Siipikarjakahvilaan". Hän oli
tullut sinne humalainen irlantilainen palvelija airueenaan, joka
ilmoitti hänet huutamalla hänen kunnianarvoisuutensa nimen, sillä välin
kuin hänen isäntänsä yhä kitsasteli kantomiehelle maksaessaan. Tästä
mr. Swiftista en pitänyt, ja kuulin monenmoisia juttuja siitä miten hän
kohteli miehiä ja kiusasi naisia. Hän osasi imarrella suuria yhtä hyvin
kuin hän osasi kiusata heikkoja; ja koska mr. Esmond siihen aikaan oli
nuorempi ja tulisempi kuin nyt, niin hän oli päättänyt olla pakenematta
tämän lohikäärmeen hampaita ja tulta, jos hän joskus tämän kohtaisi.
Ihmisillä on monenmoisia vaikuttimia, jotka heitä elämässä johtavat, ja
sadat erilaiset syyt vievät heitä epätoivoisiin tai suuriin tekoihin.
Esmondilla oli eräs toveri, eräs pikkuinen irlantilainen kelpo
luutnantti Handysiden rykmentistä. Tämä joutui niin suureen velkaan
leirikapakoitsijalle, että hän aikoen kosiskella miehen tytärtä, aikoen
siten maksaa velkansa; ja velkaansa ja naista paeten hän hyökkäsi
Malplaquet'n taistelussa niin epätoivoisesti ranskalaisten linjoja
vastaan, että hän sai oman komppanian ja ylennettiin kapteeniksi,
mutta hänen täytyi kuitenkin naida ravintoloitsijan tytär, joka toi
Roger-poloiselle huomenlahjana kuitin tämän veloista hänen isälleen.
Laskua ja avioliittoa paeten hän juoksi vihollisen pistimiä vastaan
ja kun eivät nämä häntä tappaneet, työnnettiin hänet takaisin toiseen
pahaan. Samassa taistelussa taisteli suuri herttuamme, ei ranskalaisia,
vaan Englannin torypuoluetta vastaan; eikä hän pannut alttiiksi omaa
ja sotajoukon henkeä isänmaansa, vaan palkkojensa ja virkojensa ja
tuon ainoan henkilön, jota hän maan päällä pelkäsi, Englannissa olevan
vaimonsa puolesta. Olen tutkinut komppaniani miehiä (uusia joukkoja
maalaispoikia liittyi sodan aikana armeijaamme yhtämittaa, vaihtaen
auran miekkaan) ja sain selville, että puolet lippumme alla kulkevista
oli sinne saanut nainen; erään oli hänen rakastettunsa hyljännyt ja
hän otti epätoivoissaan sotilaspestin; toinen taas oli hyljännyt tytön
ja pakeni tätä leirille, mistä ei laki häntä saanut käsiinsä. Miksi
kertoisimme sellaisia yksityiskohtia? Mitäpä muuta voisivat Aatamin ja
Eevan pojat kuin jatkaa sitä rakkauden ja kärsimysten sarjaa, minkä
heidän isänsä ja äitinsä alkoivat? Oi tyttärenpoikani! Minulta alkaa
olla lopussa se osa elämäkertaani, jossa tein tuttavuutta Englannin
ja Euroopan suurmaailman ihmisten kanssa; minun vuoteni ovat jo
menneet ohi heprealaisen runoilijan määrän, ja minä vakuutan sinulle,
että kaikki huoleni -- ja totisesti myös ilonikin -- ovat johtuneet
naisesta, ja niin on sinunkin käyvä, kun aikasi tulee. Nainen teki
minusta sotilaan ja nainen myöhemmin pani minut punomaan juonia; Minä
luulen, että olisin laittanut hänelle vaikka vaatteita, jos hän vain
olisi minua kehoitellut siihen; kaiken, mikä oli vallassani, minä
olisin antanut hänelle. Eikö joka miehellä ole omassa mitassaan ollut
Omfaleaansa ja Delilaansa? Minun viettelijäni kiehtoi minut Thamesin
rantamilla rakkaassa vanhassa Englannissa; sinä saatat löytää omasi
Rappahannocin ääriltä.
Tuota naista, miellyttääkseni siis koetin herättää huomiota sotilaana
ja myöhemmin älyniekkana ja poliitikkona; erästä toista miellyttääkseni
olisin kantanut mustaa papin kaapua ja kaulusta, ja niin olisi
tapahtunutkin, jollei korkeampi kohtalo olisi tullut väliin ja tuhonnut
tuota suunnitelmaa. Ja luulen totisesti, että maailma on samanlainen
kuin kapteeni Esmondin komppania, josta äsken puhuin; ja jos eteenne
paljastettaisiin joka miehen elämänvaiheet, niin näkisitte naisen häntä
estelevän tai viivyttelevän hänen kulkuaan tai pysähdyttävän hänet,
tai näkisitte naisen rohkaisevan tai kiihoittavan häntä tai viittaavan
hänelle vaunuistaan niin että mies menee hänen luokseen ja jättää
kilpajuoksun sikseen; tai nainen tuo hänelle omenan ja sanoo: "syö",
tai hankkii hänelle tikarin ja kuiskaa: "Tapa! tuossa on Duncan ja
kruunu ja sopiva tilaisuus."
Isoisänne taisteli paremmalla menestyksellä poliitikkona kuin
älyniekkana; ja hän kykeni tekemään hyviä palveluksia sille asialle,
jonka palvelukseen hän uhrautui, sekä mr. St. Johnille ja hänen
puolueelleen, koska hänellä päällikkönsä loukkausten ohella oli omaa
yksityistä vihan aihetta suurta sotavoimia johtavaa herttuata vastaan
ja koska hän tunsi sota-asiat paremmin kuin useimmat kirjailijat,
jotka eivät olleet käyneet "Wills"'in piipun tulta kauempana. Mutta
hän halveksi solvailevaa kirjoitustapaa, johon muutamat torypuolueen
kirjoittajat alentuivat; esimerkiksi tohtori Swift, joka suvaitsi
epäillä herttua Marlborough'n rohkeutta ja hänen ylhäisyytensä
etevyyttä sota-asioissa. Esmondin julkaisujen arvoa ei alentanut
sekään, että hän toivoi niillä olevan menestystä (vaikka ne eivät
voineet loukata herttua Marlborough'ta läheskään niin paljon
yleisön silmissä kuin Swiftin solvailevat hyökkäykset, jotka olivat
tarkoituksellisesti laaditut mustaamaan ja alentamaan herttuata) sillä
mr. Esmond oli ne kirjoittanut avomielisesti ja vilpittömästi ja hän
tunnusti ne mielellään omikseen; Esmond ei enää kuulunut armeijaan,
mutta hän ei koskaan hyökkäillyt Marlborough'n tavatonta rohkeutta ja
etevyyttä vastaan, vaan ainoastaan hänen itserakkauttaan ja ahneuttaan.
Erään kerran Esmond oli kirjoittanut palasen torypuolueen lehteen,
jonka nimi oli _Post-Boy_ (kirjeen Bouchainista, josta kaupunki puhui
kokonaista kaksi päivää, kunnes eräs italialainen laulaja antoi uutta
keskusteluaihetta), ja kun hänellä oli asiaa liikekeskukseen, mistä
Beatrix taisi haluta hansikasparin tai viuhkan, niin Esmond meni
oikomaan kirjoitustaan ja istui painohuoneessa, kun kuuluisa tohtori
Swift saapui, mukanaan irlantilainen palvelijansa, joka tavallisesti
kulki hänen kantotuolinsa edessä ja huusi isäntänsä nimen kovin
arvokkaasti.
Mr. Esmond odotteli myös latojaa, jonka vaimo oli mennyt tätä kapakasta
hakemaan, ja piirusteli odotellessaan ratsusotilaan kuvaa latojan
vaimon likaiselle, somalle pikku pojalle, jonka vaimo oli jättänyt
kotiin.
"Te olette nähtävästi _Post-Boyn_ julkaisija, sir?" virkkoi tohtori
narisevalla äänellä Irlannin murteella; ja hän katsahti everstiin
tiheitten kulmakarvainsa alta kovin kirkkaalla sinisellä silmäparilla.
Hänen hipiänsä oli samea, vartalonsa lihava ja hänellä oli kaksi
leukaa. Hänellä oli yllään kulunut papinkauhtana ja mustan peruukkinsa
päällä kulunut hattu, ja hän veti esiin suuren kultakellon, johon hän
vihaisena katsahti.
"Minä olen vain avustaja, tohtori Swift", virkkoi Esmond, pitäen yhä
pikku poikaa sylissään. Hän istui selkä akkunassa kiinni, joten ei
tohtori voinut nähdä häntä.
"Kuka teille sanoi, että minä olen tohtori Swift?" kysyi tohtori,
katsoen everstiin ylpeänä.
"Teidän kunnianarvoisuutenne palvelija huusi nimenne", virkkoi eversti.
"Minä päättelin, että olette tuoneet hänet Irlannista."
"Pyydän kysyä, sir, mikä oikeus teillä on päätellä onko minun
palvelijani tullut Irlannista vai ei? Minä tahdon puhua johtajanne, mr.
Leachin kanssa. Laputtakaa häntä hakemaan."
"Missä on isäsi, Tommy?" kysäisi eversti lapselta, likaiselta pikku
raukalta, jolla oli mekko yllä.
Vastauksen asemesta alkoi lapsi itkeä; tohtorin tulo oli epäilemättä
pelästyttänyt pahasen.
"Lähettäkää tuo kirkuva mukula omiin oloihinsa ja tehkää mitä käskin,
sir", virkkoi tohtori.
"Minun täytyy ensin lopettaa Tommyn kuva", virkkoi eversti nauraen.
"Kas niin, Tommy, tahdotko parrakkaan tai parrattoman Pandourin?"
"Pajjakkaan", virkkoi Tommy, kovin innostuneena kuvaan.
"Kuka piru te olette, sir?" huudahti tohtori; "oletteko te latojan
apulainen vai mikä?"
"Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse herättää henkiin pirua
kysyäkseen kuka minä olen", virkkoi eversti Esmond. "Oletko koskaan
kuullut tohtori Faustista, pikku Tommy? tai isä Baconista, joka keksi
ruudin ja pani Thamesin tuleen?"
Mr. Swift kävi ihan punaiseksi, melkein sinipunaiseksi. "En tahtonut
loukata, sir", virkkoi hän.
"Loukkasitte tahtomattannekin", virkkoi toinen yrmeästi.
"Kuka te olette, sir? Tiedättekö te, kuka minä olen, sir? Te kuulutte
tuohon Grub Streetin töhertäjälaumaan, jota ystäväni ministeri on
ahdistellut. Miten te uskallatte, sir, puhutella minua näin?" huudahti
tohtori raivostuneena.
"Minä pyydän teidän kunnianarvoisillenne suosiollista anteeksiantoa,
jos olen teidän kunnianarvoisuuttanne loukannut", virkkoi Esmond kovin
nöyränä. "Teen mitä tahansa mieluimmin kuin menen tutkintotuomarin
eteen tai häpeäpaaluun. Mutta mrs. Leach, latojan vaimo, pyysi minun
pitämään huolta Tommystä sillä aikaa kuin hän hakee kapakasta miestään,
ja minä en tohdi jättää lasta, sillä se voi polttaa itsensä takassa;
mutta jos teidän kunnianarvoisuutenne kaitsee häntä --"
"Minäkö ottaisin tuon pikku pedon!" virkkoi tohtori peräytyen. "Minä
olen teitä parempien palveluksessa, mies. Sanokaa mr. Leachille, että
kun hän tekee tohtori Swiftin kanssa sopimuksen, niin hänen on parasta
pitää se -- kuuletteko? Ja käyttäkää kieltänne kunnioittavammin, kun
puhuttelette minun laistani miestä."
"Minä olen vain entinen sotilas", virkkoi eversti, "ja kyllä minä olen
nähnyt parempia päiviä, vaikka nyt olenkin joutunut kirjoittelemaan.
Minkäpä kukaan kohtalolleen voi, sir?"
"Te olette nähtävästi se mies, josta mr. Leach on minulle puhunut.
Olkaa hyvä ja puhukaa säyseästi, kun teitä puhutellaan, ja käskekää
Leachin tänä iltana kello kymmeneltä saapua asuntooni Bury Streetille
ja tuoda lehdet mukanaan. Ja kun te toiste minut tapaatte, tunnette te
minut ja olette kohtelias, mr. Kemp."
Kemp-poloinen, joka sodan alkaessa oli ollut luutnantti oli joutunut
vastoinkäymisiin ja oli _Post-Boyn_ avustaja sai nyt palkkaa kelpo mr.
Leachilta eikä kuningattarelta. Esmond oli nähnyt tämän herran ja hän
oli kyvykäs, ahkera ja kunnollinen mies, joka uurasti elättääkseen
suuren perheensä ja valvoi monta pitkää talviyötä, torjuakseen
sudet oveltaan. Ja mr. St. John, jolla oli aina vapaus huulillaan,
oli juuri lähettänyt joukon vastapuolueen kynäilijöitä vankeuteen
ja vieläpä yhden häpeäpaaluunkin siitä, mitä ministeri nimitti
häväistyskirjoituksiksi, vaikka ne häväistyskirjoitukset eivät olleet
puoliksikaan niin alhaisia kuin meidän puolueemme kirjoitukset. Tästä
julmuudesta oli Esmond moittinut ministeriä, joka vain nauroi ja
sanoi, että ne roistot olivat saaneet ansaitun palkkansa; sitten hän
kertoi Esmondille erään Swiftin sukkeluuden asiasta. Kun St. John
kerran aikoi armahtaa erään miespoloisen, joka ryöstöstä oli tuomittu
kuolemaan, niin tämä irlantilainen ihan esti ministerin tekemästä tätä
hyvää työtä ja kerskailikin vielä, että hän oli hirtättänyt miehen;
ja vaikka tohtori olikin suuri nero ja loistavan lahjakas, ei Esmond
voinut hänestä ollenkaan pitää eikä halunnut koskaan tutustua häneen.
Tohtori saapui uutterasti kylläkin joka sunnuntai hoviin, missä eversti
harvoin kävi, vaikka hän tunsikin sinne suurta vetovoimaa erään hänen
majesteettinsa kauniin hovineidon tähden, ja se määräävä sävy minkä
Swift omaksui, välittämättä maamiehistään, jotka hän hyvin tunsi,
hänen kovaääninen puheensa, joka saattoi olla sekä loukkaavaa että
orjailevaa, vieläpä hänen lämmin ystävyytensä valtiovarainhoitajan ja
ministeri St. Johnin kanssa, jotka hyväksyivät hänen kaikki oikkunsa
ja sanoivat häntä Jonathaniksi, kiusasi varmasti useita henkilöitä,
joihin ylpeä pappi ei kiinnittänyt mitään huomiota turhamaisuutensa ja
menestyksensä päivinä.
Kolme päivää marraskuun 15 päivän jälkeen 1712 (sitä päivämäärää
Esmond ei voi unohtaa) eversti meni kenraalinsa päivälliskutsuihin,
joissa tilaisuuksissa hän tavallisesti istui pöydän alapäässä; niinpä
hän sodan aikanakin oli lukemattomia kertoja istunut kenraalin sekä
työ- että ruokapöydän päässä. Nyt oli suuret juhlakutsut ja tarjoilu
oli upeata; vanha kelpo herra halusi kestitä loistavasti ystäviään;
vieraisiin kuuluivat: hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua, joka oli
saanut kenraalin arvon armeijassa, varakreivi, lordi Bolingbroke,
hänen majesteettinsa valtiosihteeri, sekä lordi Orkney, joka oli ollut
yhdessä meidän kanssamme sodassa. Herttua Hamilton, vaatevaraston
yliritari, jonka kunniaksi juhla oli järjestetty, kun hänen matkansa
lähettilääksi Ranskaan alkoi lähestyä, oli kello kahdelta, vain tuntia
ennen päivällistä, lähettänyt kenraali Webbille anteeksipyynnön; vain
kaikkein kiireellisin asia, sanoi herttua, voi hänet estää juomasta
erojaismaljaa kenraali Webbin terveydeksi. Hänen poissaolonsa tuotti
suuren pettymyksen Esmondin vanhalle päällikölle, joka lisäksi kärsi
kovin haavoistaan, ja vaikka seura olikin arvohenkilöistä kokoonpantu,
niin mieliala oli synkänpuoleinen. Viimein saapui St. John ja toi
ystävänsä mukanaan. "Minun pöydässäni on varmasti aina tilaa tohtori
Swiftille", virkkoi vanha kenraalini kohteliaasti kumartaen.
Mr. Esmond meni tohtorin luo ja kumarsi hymyillen. "Minä ilmoitin
tohtorin asian latojalle", virkkoi hän; "toivottavasti hän ajoissa toi
teidän asuntoonne nuo paperit." Leach-parka oli palannut heti tohtorin
poistuttua humalaisena kotiinsa, jonne hänen taloudellinen vaimonsa
hänet toi, ja hän oli puhellut sekanaisesti serkku Swiftista, vaikka ei
mr. Esmond tietenkään vihjaillut tähän sukulaisuuteen. Tohtori rypisti
silmiään, punastui ja joutui kovin hämilleen eikä virkkanut montakaan
sanaa koko päivällisillä. Kovin pieni kivi saattaa toisinaan kaataa
nämä neron Goliatit, ja niin joutui Swiftkin toisinaan häviölle, jos
hän sattui reiman miehen otteeseen. Hän istui synkkänä paikalleen ja
sekoitti vettä viiniin, jota toiset runsaasti käyttivät, ja puhui
tuskin sanaakaan.
Keskustelu koski päiväntapahtumia tai pikemminkin ihmisiä kuin
tapahtumia; puhuttiin lady Marlborough'n raivosta, miten hänen
tyttärensä vanhoissa vaatteissa ja yömyssyt päässä katselivat
akkunoistaan ja näkivät seurapiirin menevän kuningattaren
vastaanottoihin; hovimarsalkan kauhusta, kun Savoijin prinssi
esitettiin hänen majesteetilleen palmikkoperuukissa, vaikka ei vielä
ennen yksikään mies, jolla ei olisi ollut täyttä peruukkia, ollut
saanut suudella kuningattaren kättä; puhuttiin mohawk-intiaaneista ja
ilkitöistä, joita he tekivät hyökätessään kaupunkeihin, rääkätessään
ja murhatessaan. Joku kertoi, että Mohunin pahaenteiset kasvot taas
edellisenä iltana oli nähty teatterissa ja että Macartney ja Meredith
olivat olleet hänen kanssaan. Seuramme, vaikka se oli tarkoitettu
iloiseksi juhlaksi, oli juomasta ja keskustelusta huolimatta synkkä
kuin hautajaisjoukko. Kaikki keskusteluaiheet tuntuivat häipyvän
yleiseen synkkyyteen. Ormondin herttua poistui, kun keskustelu johtui
äskeiseen Denainin taisteluun, jonka olimme hävinneet. Esmondin
kenraaliinkin koski tämän taistelun mainitseminen, sillä hänen
toverinsa Wynendaelin retkeltä, Nassau-Woudenbourgin kreivi, oli siellä
kaatunut. Mr. Swift suuttui, kun Esmond häntä kiusoitteli, että hän
ei juo viiniä, ja otti hattunsa naulasta ja poistui viitaten lordi
Bolingbrokea mukaansa; mutta tämä kehoitti tohtoria käyttämään hänen
vaunujaan ja säästämään ajurinmaksun -- hänen täytyi keskustella
eversti Esmondin kanssa; kun muu osa seuraa vetäytyi korttiensa ääreen,
jäi hän Esmondin kanssa hämärään keskustelemaan.
Bolingbroke puhui aina kerkeästi juotuaan paljon. Siinä tilassa
saivat hänen vihollisensa hänet puhumaan kaikenlaisia salaisuuksia;
naisiakin käytettiin häntä urkkimaan ja merkitsemään muistiin hänen
sanojaan. Olen kuullut, että lordi Stair kolme vuotta myöhemmin, kun
valtiosihteeri pakeni Ranskaan ja rupesi pretendentin ministeriksi,
sai kaikki tarvitsemansa tiedot siten, että hän otti naisurkkijoita
vakoilemaan St. Johnia tämän ollessa humalassa. Nyt hän puhui
avomielisesti: "Jonathan ei tiedä mitään tästä hommasta, vaikka hän
tosin epäilee. Ja kautta Yrjänän, Webbista tulee arkkipiispa ja
Jonathanista tulee -- ei -- hitto vie -- Jonathan saa vallan kernaasti
arkkipiispan istuimen Jaakolta, minä takaan sen. Herttua Hamiltonilla
on koko asiain johto käsissään", jatkoi sihteeri. "Meillä on sellaista,
mikä pakottaa Marlborough'n pysymään erillään, ja parin viikon päästä
hän poistuu Lontoosta. Priorilla on omissa asioissaan hoitamista; hän
poistui luotani tänä aamuna. Ja kuulepa, Harry, jos kohtalo veisi
meiltä ylevän, rakastetun ja mitä luuvaloisimman ja täydellisimmän
kuningattaremme ja uskon puoltajan, niin meidän kaunis asiamme
voittaisi. _A la sante de la bonne cause!_ [hyvän asian menestykseksi!]
Kaikki hyvä tulee Ranskasta. Viini tulee Ranskasta; tyhjentäkäämme uusi
malja kauniin asiamme menestykseksi!" Me joimme sen yhdessä.
"Luuletko kauniin asiamme kääntyvän protestantiksi?" kysäisi mr. Esmond.
"Ei hitossa", virkkoi toinen; "hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen
velvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja
pantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus
ja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin
kävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin
rinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme --
hitto vie, juokaamme se polvillamme!" Hän oli aivan hämmentynyt ja
kiihtynyt viinistä.
"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä
ja setänsä häntä ennen?" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät
ennakkoluulonsa.
"Möisi meidät ranskalaisille", kertasi Bolingbroke; "pelkääkö yksikään
englantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja
Ramillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten
myös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet
ranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman.
Kuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni
Westmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!"
"Hänen setänsä teki sen", virkkoi Esmond.
"Ja miten kävi hänen isoisänsä?" keskeytti St. John täyttäen taas
maljansa. "Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen
englantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän
suuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme
eivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me
pidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja,
niin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria
miehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka
eivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta!
peloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet
kuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä
vuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria -- niin,
yhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin
eläköön Brittein tasavalta!"
St. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti,
juuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot
pysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen
koputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen
huoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St.
John aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin
Macbethistä, mutta Swift esti hänet.
"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord", virkkoi hän. "Minulla on
kauheita uutisia."
"Onko kuningatar kuollut?" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.
"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun
ja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet
herttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia
ystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen
roisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen
auringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti
herttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän
vaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni
se roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää
elonmerkkejä."
"Oi Beatrix, Beatrix", ajatteli Esmond, "niin päättyi tyttö poloisen
kunnianhimo."