Gentlemanni, jonka Beatrix oli valinnut, oli totta kyllä kaksikymmentä
vuotta vanhempi everstiä, jota Beatrix oli moittinut liian vanhaksi;
mutta Esmond oli vain nimetön seikkailija ja tämä toinen Skotlannin
arvokkain herttua, jolla oli oikeuksia vieläkin korkeampaan arvonimeen.
Hänen ylhäisyydellään Hamiltonin herttualla oli kaikki jalosukuiselle
miehelle kuuluvat ansiot ja hänellä oli ollut aikaa tehdä sivistyksensä
täydelliseksi, sillä hän oli lähes viisikymmenvuotias, kun miss
Beatrix valitsi hänet sulhasekseen. Hamiltonin herttua, silloinen
Arranin jaarli, oli saanut kasvatuksensa Skotlannin kuuluisassa
Glasgowin yliopistossa, ja Lontooseen tultuaan hänestä tuli Kaarle II:n
suuri suosikki; kuningas teki hänestä uskotuimman ritarinsa ja määräsi
hänet myöhemmin lähettilääksi Ranskan kuninkaan luo, jonka alaisena
jaarli palveli hänen majesteettinsa adjutanttina kahdella sotaretkellä;
hän oli Englannista poissa tässä toimessaan, kun kuningas Kaarle kuoli.
Kuningas Jaakko jatkoi lordin ylentämistä -- lordista tehtiin Puvuston
yliritari ja kuninkaallisen ratsurykmentin eversti; ja lordi liittyi
läheisesti kuningas Jaakkoon ja hän oli niitä harvoja, jotka eivät
koskaan poistuneet tuon onnettoman monarkin luota, ennenkuin hän lähti
Englannista; ja silloin -- nimittäin v. 1688 -- lordi myöskin tuli
eversti Francis Esmondin ystäväksi, jota ystävyyttä aina vähemmässä tai
suuremmassa määrin on ylläpidetty näiden kahden perheen välillä.
Jaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan
voinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin
suuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina
päättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas
jalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti
vankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin
vapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia
vastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa
sanaansa, koska "hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää"; siitä
huolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista
kuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin
vähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa
kuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista
Loossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua,
Clydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys
vahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti
istuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi
isänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin
unionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton
vastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin
skotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen
yht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St.
Germainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas
kielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja
herttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa
saamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan
välille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin
ja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista
poissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä
suunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan
Staffordshiressä.
Kun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen
ylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin
Brandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko
II jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä
ylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi -- joka oli niin suuri ja
loistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut
kantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta
huomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: "Sellaisella
alamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin
kunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan
itsekin molempia ritarimerkkejä."
Windsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja
muut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja
Mortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia
päiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi
lähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja
livreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä
hänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen
lähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli
jo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi
päiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.
Lordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin,
lordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä
Hamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan,
josta herttuan kuolema johtui.
Ei ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina
rakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja
me turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa,
tai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella
leukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen,
kun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa
pois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin.
Samoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan
pilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko
Olympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan
jumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista
Beatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui
Esmondin perheessä -- tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään
mahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle
kaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.
Eräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett,
joka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa
Lontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka
hän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria
kauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen _Gazettessa_
vararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen
mr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena
ja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen
vuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. "Tämä vararikko",
virkkoi Tom, "on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta.
Se ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran
kasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni
ja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta
nyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä
punnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni
mökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää
kaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut
rauhallisesti." Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa
sekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.
Esmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus
sopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä
hyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa,
niin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli
ehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. "Näinkö sinä, sir, otat
vastaan ilmoituksen onnettomuudestasi", virkkoi hän; "hymyillenkö sinä
tulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta."
Esmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle
tuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. "Minä olen kuroitellut
muurilla olevia viinirypäleitä", virkkoi hän; "ja menetin
kärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne
ovat poissa ja toisen omia -- nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne
saanut." Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.
"Pitempi mies, serkku Esmond!" virkkoi Beatrix. "Reima mies olisi
kiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä
eikä suu auki töllistellyt niitä."
"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat
hänen suuhunsa", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.
"Niin, sir", virkkoi Beatrix, "herttua _on_ pitempi mies; kuin
sinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen
ylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän
kunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain
sopimus meidän välillämme -- ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni
suorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei
tule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön
välillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi
en myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei
kunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita
kunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et
olisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut
parempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan
urhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan,
kun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän
hyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit
sinäkin väsynyt jumalattareesi -- sitten kun häntä olisi sanottu mrs.
Esmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole
tarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa.
Niin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy
keittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma.
Minä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä
olioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä
et milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi
milloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä
olisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet
liian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku -- siinä se on. Ja
niinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen
muiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä
olisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä
pannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta
mies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi.
Mikä sen naikkosen nimi taas onkaan? -- Desdemona. Sen sinä olisit
tehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!"
"Niin luulen minäkin, Beatrix", vastasi eversti.
"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden
vanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja
pelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan
asti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä
pidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta;
ja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa
_sinun_ synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja
kahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka
viikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar
-- miten somalta hänen armonsa näyttää -- tehkää tietä madame
l'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] --
kutsukaa hänen armonsa palvelijoita' -- sellaisesta minä pidän. Mutta
sinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan
jalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet
Shakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut
sinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä
sinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta -- niin näytät,
sinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä
istuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja
kuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja
tahdon niitä käyttää, sir." Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa
aivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie',
johon sadun mies oli rakastunut.
"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?" kysäisi Esmond, joka
ei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun
tämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.
"Herttuatar tietää hyvin asemansa", vastasi Beatrix naurahtaen.
"Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias
(mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat
vihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän
olla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki
minua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä
skotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä
olen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan
sen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja
minä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin,
niin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond -- sillä
kuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet
Versailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla."
"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix", virkkoi
Esmond huokaisten. "Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta
tulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein
syvimmän kumarrukseni."
"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku", sanoi Beatrix.
"Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena -- niin,
kiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä
en väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle
kiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle
luvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut
hänelle kaiken -- vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin
kihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa
tälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut
lupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha --"
"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni", virkkoi Esmond.
"Kahdenkymmenenviiden, sir, -- minä haluan olla kahdenkymmenenviiden;
ja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin,
sinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen
taistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja
pelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää;
ja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin -- yhden päivän.
Mutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas
pelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit
pois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun
enää tarvitsisi kuulla sinusta -- siinä syy. Sinä olet jotenkin liian
hyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni
särkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit
minua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit
minut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin
tuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä,
ja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä
asioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme
tässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas,
hyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja
ihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin
hyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta -- huolimatta
pienestä syntymäonnettomuudestasi", virkkoi Beatrix heilutellen
viekasta päätään.
"Ja nyt, sir", virkkoi Beatrix niiaten, "emme saa enää puhua muulloin
kuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä
sinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies
lempinäytelmässäsi."
Vaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia
kaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan
(kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään
täydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: "Tämä haastattelu, ystäväni,
ei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas,
tuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä
kasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti).
Armas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään
salaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa
morsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi -- sillä
minusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha
mies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, -- ja sellaisena pyydän
antaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani
ovat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin
antaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset
herttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman
kauneimmalle naiselle." Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa
jalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.
Beatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin
kovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru
siinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa,
ja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla
kaulalla.
Tyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut,
että hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla
ihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina,
sillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä
epäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan,
mutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.
Herttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki
kovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä
mutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta
palatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.
"Katsokaa, mylord herttua", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja
näyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.
"Timantteja", virkkoi hänen ylhäisyytensä. "Hm! ne ovat sieviä."
"Ne ovat minun morsiuslahjani", virkkoi Beatrix.
"Hänen majesteetiltaanko?" kysäisi herttua. "Kuningatar on kovin hyvä."
"Serkultani Henryltä -- meidän Henry-serkultamme!" huudahtivat molemmat
ladyt yht'aikaa.
"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi
Castlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut
miespuolisia sukulaisia."
"Meidän serkultamme, eversti Henry Esmondilta, mylord", virkkoi Beatrix
ja tarttui urheasti everstin käteen -- "jonka isämme jätti meidän
holhoojaksemme ja joka satoja kertoja on osoittanut rakkauttaan ja
ystävyyttään perhettämme kohtaan."
"Hamiltonin herttuatar ei ota vastaan timantteja muilta kuin
puolisoltaan, madame", virkkoi herttua; "saanko pyytää teitä
palauttamaan nämä mr. Esmondille?"
"Beatrix Esmond saa ottaa lahjan sukulaiseltamme ja hyväntekijältämme,
herra herttua", virkkoi lady Castlewood kovin arvokkaasti. "Hän on
vielä minun tyttäreni ja jo hänen äitinsä hyväksyy lahjan, niin ei
kellään muulla ole oikeutta sekaantua asiaan."
"Sukulaiselta ja hyväntekijältä!" virkkoi herttua. "Minä en tiedä siitä
sukulaisesta enkä halua, että vaimoni hyväntekijänä olisi --"
"Mylord!" virkkoi eversti Esmond.
"Minä en ole täällä kinailemassa", virkkoi hänen ylhäisyytensä, "minä
sanon teille kerta kaikkiaan, että teidän vierailunne tähän taloon
ovat liian tiheitä ja että minä en halua mitään lahjoja Hamiltonin
herttuattarelle herroilta, jotka kantavat nimeä, johon heillä ei ole
minkäänlaista oikeutta."
"Mylord", keskeytti lady Castlewood, "mr. Esmondilla on kaikista
maailman miehistä siihen nimeen suurin oikeus, ja se nimi on yhtä vanha
ja yhtä kunniallinen kuin teidän ylhäisyytennekin."
Herttua hymyili ja näytti luulevan, että lady Castlewood oli tullut
hulluksi.
"Kun minä sanon häntä hyväntekijäksi", virkkoi emäntäni, "niin juuri se
hän onkin meille ollut -- kaikista hyväntekijöistä jaloin, uskollisin,
urhoollisin ja kultaisin. Hän koetti pelastaa puolisoni hengen Mohunin
aseelta. Hän pelasti poikani hengen ja puolusti häntä tuota roistoa
vastaan. Eivätkö ne ole hyviä töitä?"
"Minä pyydän anteeksi eversti Esmondilta", virkkoi herttua jos
mahdollista entistään vihaisempana. "Minä en tahdo sanoa sanaakaan,
joka loukkaisi häntä ja minä kiitän häntä hyvyydestään teidän armonne
perhettä kohtaan. Lordi Mohun ja minä olemme kuten tiedätte avioliiton
kautta sukulaisia, -- vaikka ei meitä toisiimme yhdistä veri eikä
ystävyys; mutta minun täytyy toistaa se, niitä jo sanoin, että vaimoni
ei voi ottaa vastaan lahjoja eversti Esmondilta."
"Minun tyttäreni saa ottaa lahjoja perheemme päämieheltä; minun
tyttäreni saa kiitollisena ottaa vastaan isänsä, äitinsä ja veljensä
rakkaimman ystävän antimia ja olla kiitollinen vielä yhdestä hyvästä
työstä niiden tuhansien lisäksi, uhrausten, jotka hän on hyväksemme
tehnyt", huudahti lady Castlewood. "Mitä merkitsee jalokivinauha
verrattuna siihen rakkauteen, jota hän on meille osoittanut -- armain
suojelijamme ja hyväntekijämme? Emme saa kiittää häntä vain Frankin
hengestä, vaan kaikesta, mitä omistamme -- kaikesta, _kaikesta_",
virkkoi emäntäni kasvojen puna tummenneena ja ääni väristen. "Se
arvonimi, jota kannamme, on hänen, jos hän vain tahtoo. Juuri meillä
ei ole mitään oikeutta nimeemme, vaan hänellä, joka on liian suuri
sitä kantamaan. Hän uhrasi nimensä kuolevan lordini vuoteen ääressä
-- uhrasi sen orpolapsilleni; hän hylkäsi arvon ja kunnian, koska hän
rakasti meitä niin jalosti. Hänen isänsä oli ennen häntä varakreivi
Castlewood ja markiisi Esmond ja hän on isänsä laillinen poika ja
oikea perillinen ja me olemme vain hänen jalon lahjansa saajia, ja hän
on päämies suvussa, joka on aivan yhtä vanha kuin teidänkin sukunne.
Ja kun hän haluaa luopua nimestään minun lapsieni hyväksi, niin me
rakastamme häntä ja kunnioitamme ja siunaamme häntä, kantakoon hän
mitä nimeä tahansa!" -- Ja nyt tuo hellä ja rakastava olento olisi
taas polvistunut Esmondin eteen, mutta Esmond esti hänet siitä; ja
Beatrix juoksi kalpeana äitinsä luokse ja syleili tätä ja huudahti
pelästyneenä: "Äiti, mitä tämä merkitsee?"
"Tämä on perhesalaisuus, herra herttua", virkkoi eversti Esmond.
"Beatrix-parka ei ole tiennyt siitä mitään ja hänen armonsakin tuli
sen tietämään vasta vuosi sitten. Ja minulla on aivan yhtä hyvä oikeus
luopua arvonimestäni kuin teidän ylhäisyytenne äidillä oli luovuttaa
arvonimensä teille."
"Minä olisin kyllä kertonut kaiken herttua Hamiltonille", virkkoi
emäntäni, "jos teidän ylhäisyytenne olisi pyytänyt tyttäreni kättä
minulta eikä Beatrixilta. Minä olisin yksityisesti puhunut teidän
kanssanne juuri tänään, mylord jolleivät teidän sananne olisi
aiheuttaneet tätä odottamatonta selitystä. Ja onhan sopivaa, että
Beatrix sen nyt myös kuulee ja tietää, kuten tahtoisin koko maailman
tietävän, mitä me olemme velkaa sukulaisellemme ja suojelijallemme."
Ja sitten lady Castlewood kertoi liikuttavasti, pitäen tyttärensä
kädestä kiinni ja puhuen paremmin hänelle kuin herttualle, sen, minkä
te jo tiedätte -- ylistäen taivaisiin asti sukulaisensa käytöstä. Mr.
Esmond puolestaan perusteli niitä syitä, jotka hänestä olivat riittäviä
osoittamaan miten paljon parempi oli, että ei nykyistä omistajaa
syrjäytetty ja että hän itse edelleenkin jäi eversti Esmondiksi.
"Ja Esmondin markiisiksi, mylord", virkkoi herttua syvään kumartaen.
"Saanko pyytää teidän ylhäisyydeltänne anteeksi sanoja, jotka lausuin
tietämättömyydessä, ja pyydän teitä suomaan minulle ystävyytenne.
Teidän sukulaisuutenne, sir, on kunnia, vaikka kantaisitte mitä nimeä
tahansa" (niin hänen ylhäisyytensä suvaitsi sanoa); "ja vastalahjana
siitä ylväästä lahjasta, jonka annatte vaimolleni, sukulaisellenne,
voitte vaatia mitä palveluksia tahansa, jotka ovat James Douglasin
vallassa. En saa koskaan rauhaa, jollen edes jollain lailla saa korvata
teille velkaani; ja ehkäpä se ennen pitkää onkin minun vallassani sen
toimen avulla, minkä hänen majesteettinsa on minulle uskonut", virkkoi
herttua. "Minä pidän suurena suosionosoituksena, mylord, jos eversti
Esmond luovuttaa minulle morsiameni."
"Ja jos hän jo edeltäpäin haluaa tavallisen palkkion, niin olkoon
hyvä", virkkoi Beatrix ja tuli Esmondin luokse; ja kun Esmond suuteli
häntä, Beatrix kuiskasi: "Oi, miksi en ennen tuntenut sinua."
Tästä suudelmasta kävi herttua kiihtyneeksi ja levottomaksi, mutta hän
ei sanonut mitään. Beatrix kumarsi hänelle ylpeästi ja nuo kaksi ladyä
poistuivat yhdessä huoneesta.
"Koska teidän ylhäisyytenne lähtee Pariisiin?" kysäisi eversti Esmond.
"Niin pian häiden jälkeen kuin mahdollista", vastasi herttua. "Se
on määrätty joulukuun ensi päiväksi, ei voida olla sen nopeampia.
Ajoneuvoja ei voida saada pikemmin kuntoon. Kuningattaren tarkoituksena
on saada lähetystö mahdollisimman loistavaksi ja minulla itselläni
taas on lakiasioita järjestettävinä. Tuo pahaenteinen Mohun on taas
tullut tai on tulossa Lontooseen. Meillä on vireillä lakiasia lordi
Gerard-vainajan omaisuudesta ja Mohun on kutsunut minut itseään
tapaamaan."