Poistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan
postilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä
kirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin
viemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.
Tuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut
mademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran
ja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena
nuoriherra kirjoitti: "Clotilda on _minusta_ vanhempi, ja se voidaan
lukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero:
haittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P.
Gudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian
puolella, ja jokainen huutaa täällä _Vif-le-Roy_ [Eläköön kuningas!]
ja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset
heille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen
tulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin
_maksut_. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä _nätisti_. Hän on
vaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun
armeijasta, sillä minä olen saanut _kylliksi tappelusta_ ja mylord
herttua antaa minulle _suosituksensa_. Minä vietän talven täällä ja
viivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon
häntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen
Brysselissä -- osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä
ja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin
hänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti --
ja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia
äärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he _köyhiintyneitä_.
Ilmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain _sinulta_. Kirjoita
ja käske Finchin kirjoittaa _kiiruusti_. Hostel de l'Aigle Noire,
Bruxelles, Flanders."
Niin oli Frank siis nainut roomalaiskatolisen naisen ja he odottivat
perillistä; tällaiset tiedot täytyi mr. Esmondin viedä emännälleen
Lontooseen. Se oli vaikea lähettilästoimi, ja eversti tunsikin suurta
levottomuutta pääkaupunkia lähetessään.
Hän saapui majataloonsa myöhään ja lähetti heti Kensingtoniin
sanansaattajan ilmoittamaan, että hän on tullut ja käy heitä
tervehtimässä seuraavana aamuna. Sanansaattaja toi uutisia, että hovi
oli Windsorissa ja että ihana Beatrix oli kotoa poissa täyttämässä
velvollisuuksiansa hovissa. Vain Esmondin emäntä oli jäänyt taloonsa
Kensingtoniin; hän näyttäytyi hovissa vain kerran vuodessa. Beatrix oli
täydelleen tuon pikku talon emäntä ja valtias, sillä hän kutsui vieraat
ja suosi osaltaan kaikkia mahdollisia kaupungin huveja ja iloja; mutta
hänen äitinsä kulki omaa tietään, korutonta ja yksinäistä, vaikka hän
tahtoikin olla tuon nuoren ladyn suojelija ja vanhempi sisar.
Heti kun Esmond oli pukeutunut (ja hän oli ollut jalkeilla paljon ennen
kaupunkilaisia), hän tilasi vaunut mennäkseen Kensingtoniin ja saapui
sinne niin varhain, että hän kohtasi hyvän emäntänsä aamurukouksista
palaamassa. Tällä oli rukouskirja kädessä, sillä hän ei koskaan,
niinkuin muut, antanut palvelijan sitä kantaa; siitä Esmond helposti
voi päättää, missä hän oli ollut. Esmond käski ajajan pysäyttää, ja
hän hypähti maahan, kun lady katsoi häneen päin. Ladyllä oli päässään
leskenmyssynsä kuten tavallisesti ja hän kalpeni nähdessään Esmondin.
Esmondin voimat aivankuin palautuivat, kun hän tunsi tuon lempeän
pienen käden lähellä sydäntään. He saapuivat pian hänen armonsa talon
ovelle ja astuivat huoneisiin.
Lady tarttui surullisesti hymyillen Esmondin käteen ja suuteli sitä.
"Miten sairas sinä oletkaan ollut! Niin kovin heikolta sinä näytät,
rakas Henry!" sanoi hän.
Eversti olikin totta kyllä kuin haamu, sanotaan vain, etteivät haamut
näytä oikein onnellisilta. Sellaiseksi tunsi Esmond itsensä aina kun
hän poissaoltuaan palasi ladyn luo, niin, tosiaankin aina kun hän
katsahti hänen suloisiin lempeisiin kasvoihinsa.
"Olen palannut, jotta omaiseni hoitaisivat minua", vastasi Esmond. "Jos
ei Frank olisi minua haavoittumiseni jälkeen hoitanut, olisin ehkä
mennyttä miestä."
"Frank-parka, tuo hyvä Frank", virkkoi hänen äitinsä. "Tahdottehan aina
olla hänelle ystävällinen, mylord", jatkoi hän. "Tuo lapsiparka ei
koskaan tiennyt tekevänsä teille vääryyttä."
"Mylord!" huudahti eversti Esmond. "Mitä tarkoitatte, hyvä lady?"
"Minä en ole mikään lady", vastasi tämä; "olen Rachel Esmond, Francis
Esmondin leski, mylord. Minä en kärsi tuota arvonimeä. Kunpa emme
koskaan olisi ottaneet sitä häneltä, jonka se nyt on. Mutta me teimme
kaiken, mikä oli vallassamme, Henry, -- me teimme kaiken, mikä oli
vallassamme; ja mylord ja minä -- tarkoitan --"
"Kuka kertoi teille tämän, armahin lady?" kysäisi eversti.
"Ettekö saanut kirjettä, jonka teille kirjoitin. Kirjoitin teille
Monsiin heti, kun olin tuon asian kuullut", vastasi lady Esmond.
"Kuka sen kertoi?" kysyi eversti Esmond taas; ja sitten kertoi hänen
emäntänsä hänelle, että leskivarakreivitär oli lähettänyt hakemaan
häntä kuolinvuoteelleen ja testamenttinaan kertonut hänelle tämän
synkän salaisuuden. "Leskivarakreivitär menetteli kovin ilkeästi",
virkkoi lady Esmond, "kun salasi sen minulta, vaikka tiesi sen niin
kauan." 'Rachel-serkku', virkkoi tämä, -- ja Esmondin emäntä ei
kertoessaan voinut olla hymyilemättä, -- 'Rachel-serkku', huudahti
leskivarakreivitär, 'olen lähettänyt sinua hakemaan, kun tohtorit
vakuuttavat, että tämä punatauti voi lopettaa minut minä päivänä
tahansa, ja minun täytyy saada pois tunnoltani se suuri taakka,
joka sitä on painanut. Sinä olet aina ollut avuton olento ja
suureen kunniaan kokonaan sopimaton ja siksi ei se, mitä minulla on
sanottavana, pahoita sinua suuresti. Sinun tulee tietää, Rachel-serkku,
että olen testamentannut taloni, hopeani, huonekaluni, kolmetuhatta
puntaa rahaa ja timanttini, jotka kunnioitettu vainaja, pyhimys ja
hallitsijani, kuningas Jaakko minulle lahjoitti, herra varakreivi
Castlewoodille.' "Minunko Frankilleni?" kysyi lady Castlewood. "Minä
olin toivonut --"
"Varakreivi Castlewoodille, kultaseni; hän on varakreivi Castlewood
ja Shandonin parooni Esmond, Irlannin kuningaskunnassa sekä Esmondin
jaarli ja markiisi kuningas Jaakko II:n valtakirjan nojalla, joka on
annettu puolisolleni, markiisivainajalle -- sillä minä olen markiisitar
Esmond Jumalan ja ihmisten edessä."
"Ja ettekö ole jättänyt Harry-poloiselle mitään, hyvä markiisitar?"
kysyi lady Castlewood (hän on myöhemmin kertonut minulle koko tapauksen
rauhalliseen, ylevään tapaansa -- mikä hänellä oli viehättävämpi kuin
kenelläkään naisella -- ja minä kerron sen tässä kokonaisuudessaan
jotta tulee sekin tehtyä). "Ja ettekö ole jättänyt Harry poloiselle
mitään?" tiedusti hyvä ladyni ("sillä tiedäthän, Henry", virkkoi tämä
suloisesti hymyillen, "minä olen aina säälinyt Esauta -- ja minä olen
melkein hänen puolellaan -- vaikka isä kovin koettikin vahvistaa minua
toiseen suuntaan").
"Harry-poloiselle!" virkkoi vanha lady. "Sinä haluat siis että
jättäisin jotain Harry-poloiselle -- hi-hi! -- ojennapa minulle
rohtoni, serkku. No niin, kultaseni, koska haluat: Harry-poloisen
saavan omaisuutta, niin tiedä siis, että vuodesta 1691, viikkoa jälkeen
Boynen taistelun, jossa Oranian prinssi sai voiton kuninkaallisesta
hallitsijastaan ja isästään -- rikos, josta hän nyt saa kärsiä
liekeissä -- (hushts-hushts!) on Henry Esmond ollut Esmondin markiisi
ja Castlewoodin jaarli Britanniassa ja Shandonin parooni ja varakreivi
Castlewood Irlannissa sekä vapaaherra; ja hänen vanhinta poikaansa
tullaan nöyrimmästi nimittämään Castlewoodin jaarliksi -- hi-hi! Mitä
ajattelet siitä, kultaseni?"
"Armollinen taivas! Miten kauan olette tämän tietänyt?" huudahti
toinen lady (ajatellen varmaankin, että vanha markiisitar oli alkanut
hourailla).
"Minun mieheni oli ennen kääntymistään kurja hylky", jatkoi kuoleva
katumuksentekijä. "Alankomaissa ollessaan hän vietteli erään kankurin
tyttären ja pahensi rikostaan naimalla tämän. Ja sitten hän palasi
tähän maahan ja nai minut -- tyttö-raukan -- niin juuri, viattoman
nuoren tyttö-raukan", ("vaikka, kuten tiedät Harry, hän oli yli
neljänkymmenen mennessään naimisiin; ja mitä hänen viattomuuteensa
tulee --") -- "No niin", jatkoi kuoleva, "en tiennyt mitään mylordin
pahuudesta kolmeen vuoteen avioliittomme jälkeen; ja pienen
poikaparkamme hautauksen jälkeen annoin vihkiä meidät uudestaan,
kultaseni -- isä Holt vihki minut uudestaan Castlewoodin kappelissa
heti, kun sain kuulla tuon naisen kuolleen. Kun minä sitten olin
kovin heikkona sairaana erään toisen surullisen pettymyksen johdosta,
tuo pappi tuli ilmoittamaan minulle, että mylordilla oli ollut poika
ennen avioliittoamme ja että lapsi oli Englannissa hoidettavana; ja
minä annoin luvan tuoda tuon mukulan kotiimme, ja kylläpä se olikin
omituinen pikkuinen surumielinen lapsi, kun se tuotiin."
"Me aioimme tehdä hänestä katolisen papin, ja siihen häntä
kasvatettiinkin, kunnes sinä, ilkeä nainen, johdit hänet harhaan. Ja
minulla oli taas toiveita antaa perillinen lordilleni, kun kuninkaan
asiat kutsuivat hänet luotani pois ja hän kuoli taistellen uljaasti
Boynen vesien luona.
"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, --
minulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä
hän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla -- niin tulee
kyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi
perilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli
niin ystävällinen minulle -- hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan
vapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani -- että
minä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana
ja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi
jäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina
uskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta
ennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin
hallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä
kannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa
hänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin
täydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa
ajateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli
hänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta
katsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi
nuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei
Castlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.
"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten,
Harry", virkkoi emäntäni, "hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut
rakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä,
vaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä
tiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi
Castlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan."
Tällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood
kertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen -- ja sen Esmond
hyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli
noudattanut kuolinvuoteelleen, -- ja kun lady Castlewood heti olisi
kirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti
neuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille -- asia tuli
alistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen
tyytyminen.
"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?" kysäisi eversti.
"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry."
"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen
ääressä", virkkoi eversti Esmond. "Lasten ei tule tietää mitään tästä.
Frankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin
hänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni
ja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan
minulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin.
Minä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan
poloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle
merkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään
tuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan
minun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank
olkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä,
rupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan."
Kun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään
olisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa,
lankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen
rakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan,
ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän
ajatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan
ladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima,
mikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa
jotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään
rikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä
verrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan
ystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?
"Rakas pyhimys", virkkoi hän, "te puhtahin olento, jolla on ollut niin
paljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista
sellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä
teidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät
onnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon
Jumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa
olevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?"
"Anna minun olla", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi
nostaa hänet maasta. "Anna minun polvistua -- ja -- ja -- jumaloida
sinua."
Kaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä
hänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen
Esmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän
vaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen
poikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta
että tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan
saatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut
englantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän
kirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta
ja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon
auttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi
tavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan
hän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut
useita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank
oli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen
uskontoon -- lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, -- niin
se ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän
kirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin
ajatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä),
jossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä,
ettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt
rakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. "Castlewood tietää
varsin hyvin", hän kirjoitti pojalleen, "ettei hän ole milloinkaan
kieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan;
mitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli
luova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat
häntä kovin huolestuttaneet." Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan
Englantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin
("se on hänen sukutilansa", virkkoi lady eversti Esmondille, "mutta
hänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi
kestää") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta
lordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja
säästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin
ne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli
nyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet,
niinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla.
"Pelastaessani poikani omaisuutta", virkkoi lady, "luulen menettäneeni
suuren osan vaikutusvaltaani häneen." Ja niin olikin; hänen armonsa
tytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen
hyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen
ja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli
kasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka
tuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen
varhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten
kun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen
nuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään
kehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää
kuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura;
sellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo
omasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset
tavallisesti saavat.
Kun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän
milloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun
tavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli
myös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen,
uutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan.
Esmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja
kuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän
joka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä
huolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.
Mutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä
kirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan,
joka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää
puolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta
leskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän
kirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa
varakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja;
hovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti
Esmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden
surullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli
ilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi "mr. Holtin kehoituksesta
ja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten
lordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon
helmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä
jäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului." Ja lordi
lisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin
tunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja
se poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja
kirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin
syntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä
(tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.
Vaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin
ei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut
tämän kirjeen, oli _Post-Boyssa_ sekä muissa julkaisuissa Brysselistä
kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että "nuori irlantilainen lordi,
varakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka
viimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen
ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt
roomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa
avojaloin, vahakynttilä kädessään." Surullisen kuuluisan mr. Holtin,
joka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten
asiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut,
sanottiin _Post-Boyssa_ aiheuttaneen tämän kääntymyksen.
Lady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix
oli niistä vihainen. "Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän
kotimme, äiti", virkkoi hän. "Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne
rippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki
Tusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan
vakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu
pahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä
et halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi
ja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh,
nuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!" virkkoi neiti Beatrix lyöden
kätensä yhteen. "Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja
messukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä
irlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja
lavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos
haluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja
kuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata,
olivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He
pyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla;
ja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että
me polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat
juonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin
kuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr.
Swiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn
herttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa
sellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja
irlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa
saisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia.
Sanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria
hovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme,
niin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen
virkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine
naamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa
ja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä
ei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä
tekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on
vallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?" Ja hän vilkaisi
ensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti
hänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan
nähty.
"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan", sanoi Beatrix
jälkeenpäin, "haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin
suhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä
turhamaisiksi! Mitä _me_ olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata,
että ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista
narrin -- pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle.
Me punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä
valheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai
uhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond -- ota sanani
varteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma
tieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein
järjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa
poissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia
johtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord
tulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa
itkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä -- ei serkku,
pysy vain kauniisti paikallasi -- hän itkee lordin olkaa vasten ja
lordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun
ikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun
lordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset
ja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää
ja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat
Castlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen -- vanha
kreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret,
hänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa
kreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä
luulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita
-- tyhmyyksiä, älä väitä vastaan -- tanssimestareita tai katolisia
pappeja." Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.
"Kuka on _sinua_ opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?" kysäisi eversti.
Beatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui
sitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen
äitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut
rukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen
kääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo,
kietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada
tämän tanssimaan, sanoen: "Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä
itke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan
ollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään
juhlakulkueessa avojaloin." Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet
kenkänsä -- mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset
korkeat punaiset korot -- Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi
aivan hänen viereensä -- ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi
edestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka
lady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta
ja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan
olennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt
ketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.
Marssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja
eversti kumartui sitä auttamaan. "Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä
käännyn katolilaiseksi", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle
luvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen
kengän.
Äiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja
Beatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi
tuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja
huudahti kuten tavallisesti: "Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi
ovat ihan yhtä sievät kuin minunkin", sanoi hän. "Niin ne ovat, serkku,
vaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle,
että hän tekee meille molemmille samalla lestillä."
"Sinä olet minua pitempi, armaani", sanoi hänen äitinsä ja hänen
suloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, -- "ja -- ja
kättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi"; lady sanoi tämän
hermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin
iloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että
se kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja
näyttivät sisarusparilta -- tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi
nainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän
ei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä
ja lumoavan käytöksensä puolesta -- ne tekivät hänet muita naisia
huomatummaksi -- äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.
"Mutta voi!" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja
saaden tavallisen surullisen ilmeensä: "on häpeä, että me nauramme
ja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla
anteeksi."
"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?" kysäisi nenäkäs
miss Beatrix -- "vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota
perjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos
olisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena
kuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain
uskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja
minun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi
kuningatar Mariaa."
"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat
vanhempasi!" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja
oikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä
peilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei
koskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja
omaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa
kuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene
erottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin
kuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono
vaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan.
Hän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja
ja käskemään kaikkialla -- johtamaani valtiollisia juonitteluja tai
koristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten
sukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä
hänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi
vaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään
omaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan -- totisesti arvottomin ja
rakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä -- oli tämä
onneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa,
kätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.
Ja kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he
saavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen
on? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että
he kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies
saa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä
se nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään
arvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini,
joka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa,
ja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa
olla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi
ollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki
Marlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän
olisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina:
narri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen
munan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas
aatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet
elämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa;
samoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen
kymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku
erikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen
elinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen
kuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja
kaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen
tai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä
tietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja
tarkoitusperänä nainen.
Esmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien
ystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat
tavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta
Beatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän
käytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun.
"Olkoon, että olen narri", virkkoi hän; "ja en ole teitä parempi, mutta
ette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden
hyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja
kumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin
korvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja
hylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa,
jossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on
pelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa
Alahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun
kerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä
vaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä
aikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja
saatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi -- sinä, maailman ylpein
mies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika
ja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin
tyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan
syömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen
vastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun
yhtäläistä sitä." Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen
kaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä
jäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja
osoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään
sen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla
sopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla
lauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja
rehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla
hän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat,
käännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.
"Minä olen Diogenes", virkkoi Esmond naurahtaen, "joka pääsee
ajelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua
voittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä,
mitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa -- niiden
saaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä
niitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä
minä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te
ponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen
itsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme."
"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana", virkkoi St. John, "niin hän
saattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja
antautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi
isoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä
miellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys", lisäsi hän,
"mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi
pitkälle. Ne antautuvat liian helposti -- sen vian olen minä niissä
havainnut."
"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja
kaatumaan", virkkoi mr. Esmond.
"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?" ilkamoi toinen.
"No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan,
kenties et ole muita hullumpi", lisäsi St. John huokaisten.