Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli
kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä
oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa.
Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi
häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa
arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi
helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin
pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai
hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen
herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin
punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui
hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi
enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän.
Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan,
joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja
toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa
vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen
nauttien ja kiihtyen itse urheilusta -- kuten tekee metsästäjäjoukko,
josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen
ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan
palkinto.
Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta,
alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt
enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella
synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti
suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui
olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille
tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai
kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi
ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän
oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen
ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi
hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja
pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan
Dulcinean vuoksi.
Molemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen
sotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa
ja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen
summan Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja
hänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb
erään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi
kenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen
ja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle
päämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset
tuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. -- R.E.] ja
huolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä,
jolloin jokainen _Gazette_ toi surman ja sodan sanomia ja jolloin
aina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu
säästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella
taistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden
lempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan.
Miten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista
helläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien
poikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan
antanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin
hän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui
Esmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä
tulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että
tällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi
ja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka
joka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen
joka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti
iloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja
muistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa
tehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut
suloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä
oli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja
miten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja
elon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.
Chelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut
ikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse
lepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista
maan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen
katkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme
kohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen
rippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja
saattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka
oli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä
väleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur
Gauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli
kirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen
kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät,
syystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he
pysyivät erittäin hyvinä ystävinä.
Kaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja
korkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin
hänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään;
hänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli
ruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein.
Steele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei
kuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille,
että tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka,
että Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että
kirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin.
Tähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin
Marlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon
kirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin
oli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn,
liittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas
Jaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli
parempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen
sisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä --
sankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta
ja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen
hallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli
pitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija,
mutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka
sattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän
valtakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä -- ainakin
oli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen
muita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä
elinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies,
jolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta
tuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan
vihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka,
ei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien
liukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään
pappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien
veri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus
menivät hukkaan.
Mutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond
ilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle,
hyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä
kamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua
huoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. "Kolme panosta
kuningasta vastaan", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen
lausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa,
ja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä
hänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille,
joka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood
oli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut
Esmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin
saaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden
sisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli
testamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille "korvaukseksi
tälle tehdystä vääryydestä", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen.
Mutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan,
ja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan
siitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui
hänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja
kalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan,
sir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi
lähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond
olevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen.
Siellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan
satumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä
saisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin
talletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean
talo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka
hän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut
summa sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo
mainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.
Hän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti
sen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta
taistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli
epäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä
vastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja
päättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä
aina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood
oli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli
mielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen
linnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se
linna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi
ei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut
poiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen
veikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.
Tarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko
pienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä,
että seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä
aurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank
ei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli,
että he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa
sodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. "Jos
prinssi Eugene menee Lontooseen", virkkoi Frank, "ja Trix saa hänet
käsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas,
hänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli
vasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle.
Minä en vain häntä naisi, Harry, -- en, vaikka hänen silmänsä olisivat
puolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden
kuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun
hiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja
sijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa
-- ei, turkanen, _sinä_ edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme
lahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin
pää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja
mikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi
ja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar
kuolee ja kuningas palaa? _Sinutko_ ammuttaisiin ensi taistelussa?
Tuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin
haava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa.
Näyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten
silmiä! Minä sain opetusta isä -- kapteeni Holtilta Brysselissä.
Se vasta mies on! Hän tietää kaiken." Esmond pyysi Frankia olemaan
varuillaan -- isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä
tietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.
Sekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja
kirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli
Malplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein
niistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän
hirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta
miestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai
haavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia
miehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin
todennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus
suurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen
voiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan
yrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan
uhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi
loistaa jossain _Gazettessa_ ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa
ja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään
suunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa
se miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle.
Ranskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän
ahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän
lippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä
tuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle
rintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin
hyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia
kiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti
menettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman
maansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää
vastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän
kiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman
ratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän
sen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui
herttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja
vaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen
intohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle.
Vakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä
hollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien
ja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon
hirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan.
Ranskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa
tekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin
prinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin
kuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan
kuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha.
Tuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä
halveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja
kaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä
Rooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille,
Englannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki
oli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen
sivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli
vielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina.
Hänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine
kroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen
armeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat
parrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat
kristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja
murhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren
vuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki
voisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me
taistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin
rakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä
emme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat
ne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit.
Sydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä
taistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen
toverien poistuneen -- sekä alhaisten että ylhäisten, -- heidän, jotka
vielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten
ja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun
mahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine,
keikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä
täällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä
ja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi
hänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin
rivejä: "Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?" Mutta miehillä ei
ollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta:
"Missä on toverini? -- missä on veljeni, joka taisteli vierelläni,
missä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?" Se oli surullisin
paraati, minkä koskaan olen nähnyt, ja "Te Deum", jota pappimme
lauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.
Esmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin,
mitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui
selkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen
lohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä.
"Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta", hän saattoi sanoa,
"kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää
minulle vaarallisimman paikan." Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä
vakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin
luona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin
voimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood
pelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota
kenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun
sai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta -- se oli taukoamatonta
ja tehokasta -- että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa
uudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja
työntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin
asettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan
Englannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä
päivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen
rykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota
Esmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen
muodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin;
ja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin
herttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen
heidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.
Me juhlimme lordi Castlewoodin täysi-ikäiseksi tuloa ja joimme hänen
maljojaan syyskuun 25 p:nä, jolloin armeija oli Monsin edustalla.
Täällä ei onni suosinut eversti Esmondia yhtä suuresti kuin se oli
suosinut paljon vaarallisemmissa otteluissa. Häntä haavoitti kuulan
sirpale juuri yläpuolelle sen paikan, missä hänen entinen haavansa
oli Tämä sai vanhan haavan aukenemaan ja siitä taas johtui kuumetta,
verensylkyä ja muita ilkeitä oireita; hän oli sanalla sanoen ihan
surman suulla. Hänen serkkunsa, tuo kelpo poika, vaali vanhempaa
toveriaan erinomaisen hellästi ja huolellisesti siihen saakka kuin
lääkärit julistivat vaaran olevan ohi. Silloin Frank poistui, vietti
talven Brysselissä ja piiritteli epäilemättä jotain muuta linnaa
siellä. Hyvin harvat nuorukaiset olisivat luopuneet huveistaan
niin pitkäksi aikaa ja niin mielellään kuin Frank; hänen hupaisa
puheensa ilostutti useita tuskallisia ja uuvuttavia päiviä Esmondin
sairastaessa. Frankin luultiin yhä olevan sukulaisensa vuoteen ääressä
kuukausi sen jälkeen kuin hän oli sen jättänyt, sillä kotoa tuli
hänen äidiltään kirjeitä, joissa ylenmäärin kiiteltiin nuorta herraa
siitä, että oli hoitanut vanhempaa veljeään (niin hellällä nimellä
suvaitsi Esmondin emäntä nyt mainita tätä); ja Esmond puolestaan
ei kiirehtinyt hänen luuloaan oikaisemaan tuon kelpo nuorukaisen
lähdettyä viettämään joululomaansa. Esmondista oli aivan yhtä hupaisaa
leposohvaltaan seurata tuon nuoren miehen iloa siitä, että sai olla
vapaana, kuin havaita hänen yksinkertaisia ponnistuksiaan salata
mielihyväänsä poispääsemisestään. Elämässämme on päiviä, jolloin
samppanjapullo kabaretissa ja punaposkinen toveri sitä jakamassa
ovat liian voimakkaita kiusauksia leimalle nuorelle miehelle. En
aio ruveta siveyssaarnaajaksi enkä huutaa: "hyi!" Jo aikoja sitten
olen tiennyt, miten vanhat miehet opettavat ja miten nuoret miehet
käyttäytyvät ja että patriarkoillakin on ollut heikot hetkensä,
kauan ennenkuin isä Noak kaatui löydettyään viinipensaan. Frank
siis poistui huvittelemaan Brysseliin, missä pääkaupungissa useat
armeijamme nuorukaiset vakuuttivat löytävänsä monin verroin enemmän
huvittelumahdollisuuksia kuin itse Lontoossa. Ja mr. Harry Esmond jäi
sairastelemaan ja kirjoitti etevän näytelmän, minkä hänen emäntänsä
julisti verrattomaksi; sitä näyteltiinkin seuraavana vuonna kokonaista
kolme iltaa peräkkäin.
Kun hän näin virui hoidellen itseään, ilmestyi kaikkialla oleva
mr. Holt taas ja jäi koko kuukaudeksi Monsiin, missä hän voitti
mr. Esmondin kuninkaan puolelle (sitä puolta oli Esmondin perhe
aina pitänyt) ja yritteli vielä uudestaan kehittää väittelyä heidän
uskontojensa pohjalle ja palauttaa Esmondin siihen uskoon, mihin hänet
lapsena oli kastettu. Holt oli sekä taitava että oppinut järkeilijä
ja hän kuvaili oman uskontonsa ja Englannin kirkon opin sellaisella
tavalla, että niiden, jotka hyväksyivät hänen perustelunsa, oli
totisesti hyväksyttävä hänen ratkaisunsakin. Hän viittasi Esmondin
heikkoon terveyteen, uuteen elämään ja niin edespäin; hän kuvaili
liioitellen niitä äärettömiä etuja, joita sairaalle miehelle
oli koituva -- etuja, joita ei Englannin kirkko voinut kieltää
roomalaiskatolisella kirkolla olevan -- ja mitenkä se voisikaan, kun
itse oli siitä kirkosta johtunut ja vain haarautuma siitä? Mutta mr.
Esmond vastasi, että hänen uskontonsa oli hänen isänmaansa uskonto, ja
että hän tahtoi olla uskollinen sille: muut saivat hänen puolestaan
palvella ja perustella toisenlaisia uskonnollisia pääkappaleita
sekä Roomassa että Augsburgissa. Mutta jos hyvä isä tarkoitti,
että Esmondin tuli liittyä roomalaiskatoliseen uskoon pahojen
seurausten välttämiseksi ja että koko Englanti saattoi joutua pannaan
vääräoppisuudesta, niin suostui Esmond puolestaan kovin mielellään
kärsimään sen mahdollisen rangaistuksen miljoonain maalaistensa kanssa,
jotka olivat samaan uskontoon kasvatetut ja yhdessä eräiden maailman
jalompain, rehellisimpäin, puhtaimpain, viisaimpain, hurskaimpain ja
oppineimpain miesten ja naisten kanssa.
Isä saattoi paljon helpommin voittaa mr. Esmondin puolelleen
poliittisissa asioissa, sillä Esmond oli jo ennen tullut samaan
ratkaisuun, vaikka ehkä eri tietä. Tri Sacheverel ja Englannin
korkeakirkollinen puolue, jotka pitivät suurta ääntä Jumalan säätämästä
oikeudesta, voivat hyvin pitää kantansa. Jos Richard Cromwell ja hänen
isänsä häntä ennen olisivat tulleet kruunatuiksi ja voidelluiksi (ja
piispoja olisi kyllä ollut siihenkin), niin olisi heillä mr. Esmondin
mielestä ollut Jumalan säätämää oikeutta juuri saman verran kuin
jollain Plantagenetilla tai Tudorilla tai Stuartilla. Mutta koska
kansan tahto eittämättömästi oli perinnöllisen kuninkaan puolella, niin
Esmond piti St. Germain'issa olevaa Englannin kuningasta parempana ja
soveliaampana kuin saksalaista prinssiä Herrenhausenista; jos tämä
kuningas taas ei olisi tyydyttänyt kansaa, voitiin kyllä löytää joku
muu englantilainen mies hänen tilalleen. Ja niinpä oli Esmond valmis
huutamaan: "Eläköön Jaakko-kuningas", sittenkuin kuningatar Anna oli
mennyt sitä tietä, jota kuninkaiden ja tavallisten ihmisten täytyy
mennä, vaikka Esmond ei ollutkaan erikoisen innostuksen haltioittama
eikä palvonut tuota hirveätä sukuluetteloa, jota torypuoluelaiset
sanoivat Jumalan säätämäksi.
"Minä pelkään, eversti, että ette sydämessänne ole tasavaltalaista
parempi", virkkoi pappi huokaisten.
"Minä olen englantilainen", vastasi Harry, "ja minä näen isänmaani
oikeassa valossa. Kansan tahto on kirkon ja kuninkaan puolella, mutta
vain Englannin kirkon ja englantilaisen kuninkaan; siinä syy, miksi en
kannata uskontoanne, vaikka kyllä kuningastanne."
Vaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he
kuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan
mieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan
kuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua
varten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme
kuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi
panna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme
vaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun
hän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo
ilmoitettiin toukokuun vaiheilla. "Tämä on kuninkaan kolmas taistelu
ja samoin minunkin", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut
kiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond
epäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat
valaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa
sanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin
sisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan
syntymistä.
Niin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra
herttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen
ylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella;
mutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen
hänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän
palasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin
nähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St.
Georgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa
kulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean
sukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset
eivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan
lausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti
Monsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle,
mielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan
kuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen
sinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään
-- rahansa, -- jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille.
Mr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa
leirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin
seuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi
(minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa
kartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei
ole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta.
Näiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli
kykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan,
he virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa
toisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä
ratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia
(eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli
liian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli
juuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa
toisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.
Esmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla
oli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista
tuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun
eversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa "Royal
Cravat'eihin".
Kun hän äänsi sanat "Royal Cravat", Esmond tiesi heti, että se mies
oli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja
sotilasparka, -- hän oli ehkä karkulainen -- ei halunnutkaan syventyä
ranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen
ääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia
ranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen
salaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond
vihelteli "Lillibulleroa", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan;
sitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti:
"Jumala siu--, tuota, Dieu benisse votre honor" [Jumala siunatkoon
Teidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi
se auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.
Tämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea
pienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he
pysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui
toisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran
toisella puolella.
"Katsokaa, katsokaa", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, "pas
lui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre", ja hän osoitti kauempana
olevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko
kimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.
"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle --
herra herttualle", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että
ei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: "Tuolla, herrat,
on eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi
muutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna."
Tämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin
päin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen
oli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja
hoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena,
vaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme
hänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa
tuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta
perillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin
kaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan.
Chevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin
tutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta
pitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja
polvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja
onnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa
miehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut
pois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli
saanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen
porkkananvärisiä viiksiään.
Upseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni
Handysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään
puutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli
myös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa
kantanut. "Tulimmainen", virkkoi Roger Sterne, "tuo pitkä mies puhui
niin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi,
jollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka
voi sellaisen melun nostaa." Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean
huomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. "Jos tuo
nuori herra", hän virkkoi, "vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme
eikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen
minä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond,
koko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi
Villarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään."
Pian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta,
ja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä
hänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään
torvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr.
Esmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen
prinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on
saanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan
tämän jälkeen palvella.
Esmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi
kenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään
aikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän
sai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein
huomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier
de St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen
virran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin
eteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen
hänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun
osan jutusta todeksi, ja virkkoi: "Olin ennen ollut korpraali Johnin"
-- siksi hän nimitti herttuata -- "suosiota vailla, mutta nyt herttua
varoitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle
lempeästi aina sen jälkeen."
"-- Ja hän oli niin hyvä minulle", kirjoitti Frank, "että tahdoin sanoa
hyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti
herttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan
kuullutkaan nimeäsi."