Lillen sekä piirittäjät että piiritetyt suorittivat muutamia
loistavimpia urotöitä mitkä koskaan ovat mitään sotaa kaunistaneet.
Ranskalaisten puolella -- jotka olivat tavattoman urhoollisia, vei
marski Boufflers'in taito ja urhoollisuus melkein voiton Savoijin
prinssin samoista ominaisuuksista -- voidaan mainita herrojen de
Luxembourgin ja Tournefortin rohkea teko; nämä herrat toivat ratsuja
rakuunajoukon avulla kaupunkiin ruutia, josta piiritetyillä oli kova
puute; jokainen sotamies toi selässään pussin, jossa oli neljäkymmentä
naulaa ruutia. Tämän vaarallisen tavaran kuljetukseen he olivat
vallanneet meidän ratsujamme; he joutuivat heitä vastaan lähetetyn
jalkaväen tuleen, ja vaikka puolet miehistä räjähti ilmaan heidän
ratsastaessaan tällä vaarallisella asialla, pääsi osa miehistöstä
kuitenkin kaupunkiin mukanaan avustus, jota varusväki siellä niin
kipeästi kaipasi. Eräs ranskalainen upseeri, monsieur du Bois teki myös
yhtä rohkean teon ja se onnistin täydellisesti. Herttuan suuri armeija
oli asettunut Helchiniin ja oli piirittäjiä suojaamassa, mutta kun M.
de Vendômen täytyi saada tietoja kaupungissa vallitsevasta tilanteessa,
teki kapteeni du Bois kuuluisan urotyönsä -- hän ei ainoastaan
kulkenut piiritysketjujen lävitse vaan ui vielä sen jälkeen seitsemän
vallihaudan ja ojan yli ja tuli takaisin samaa tietä uiden kirjeet
suussaan.
Näissä kirjeissä Monsieur de Boufflers ilmoitti, että hän voi vielä
pitää puoliaan lokakuuhun asti, ja että jos yksi liittolaisvaltain
apuretkikunnista vain voitaisiin kaapata, täytyisi näiden luopua koko
piirityksestä.
Sellaista apuretkikuntaa, kuin jo on mainittu, valmisteltiin par'aikaa
Ostendessa, ja se oli lähdössä piiritykseen; ja syyskuun 27 p:nä me
-- ja samoin ranskalaiset -- saimme kuulla, että se oli tulossa.
Siihen kuului 700 kuormavaunua, jotka sisälsivät kaikenlaisia muona-
ja ampumavaroja ja niitä seurasi Ostendesta 2,000 jalkamiestä ja 300
ratsusotilasta. Samaan aikaan M. de la Mothe poistui Bryggestä mukanaan
kolmekymmentäviisi pataljoonaa jalkaväkeä ja yli kuudenkymmenen
eskadroonan ratsusotilaita sekä neljäkymmentä tykkiä, katkaistakseen
tien apuretkikunnalta.
Sillä välin kenraalimajuri Webb oli luonut itselleen Turout'ssa
asevoiman, johon kuului kaksikymmentä pataljoonaa jalkaväkeä ja kolme
eskadroonaa rakuunoita, ja sieltä hän lähti suojaamaan apuretkikuntaa
ja ahdistamaan de la Mothea; ja hänen taitavan johtonsa alaisina
saavuimme Turout'n suurelle tasangolle ja Wynendaelin pienen linnan ja
metsän edustalle, jonka taitse apuretkikunta marssi.
Niin pian kuin edelle päässeet miehemme saivat vihollisen näkyviinsä,
ne pysäytettiin paikkaan, missä metsä oli heidän takanaan, ja muu
osa sotavoimiamme koottiin paikalle mahdollisimman pian; pieni
ratsuvoimamme tuotiin etualalle tasangon aukeamalle "huvittamaan
vihollista", kuten kenraalimme sanoi. Kun M. de la Mothe saapui, tapasi
hän meidät asettuneina kahteen taisteluriviin metsän eteen, ja hän
muodosti oman armeijansa taistelukuntoon meitä vastapäätä kahdeksaan
riviin, joista neljässä etummaisessa oli jalkaväkeä; rakuunat ja
ratsuväki taustalla.
Ranskalaiset alkoivat taistelun kuten tavallista, kuulasateella,
jota kesti kolme tuntia. Sen jälkeen he tekivät hyökkäyksensä
edeten kahdeksassa rivissä, joista neljässä oli jalkaväkeä ja
neljässä ratsuväkeä, metsään, johon me, liittolaisvaltain väki,
olimme asettuneet. Heidän jalkaväkensä käyttäytyi kehnosti; heidät
määrättiin tekemään pajunettihyökkäys, mutta sen sijaan he alkoivat
tulen ja hajaantuivat ja pakenivat melkein meidän ensimmäisestä
vastahyökkäyksestämme. Heidän ratsuväkensä käyttäytyi paremmin. Jo sen
avulla, joka voima olikin kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin meidän
koko voimamme, olisi Monsieur de la Mothe voinut voittaa; mutta vain
kaksi meidän pataljoonaamme joutui hiukan epäjärjestykseen, ja nämä
järjestyivät pian uudestaan, eivätkä ranskalaisen ratsuväen uudistetut
hyökkäykset kyenneet siirtämään joukkojamme tuumaakaan asemastaan
metsässä, johon kenraalimme oli sen sijoittanut.
Hyökättyään kaksi tuntia ranskalaiset perääntyivät illansuussa kokonaan
muserrettuina. Vihollinen oli yhä kolme kertaa meitä vahvempi koko
sen mieshukan jälkeenkin, jonka me olimme sille aiheuttaneet, eikä
siis voitu olettaa, että meidän päällikkömme kykenisi ahdistamaan
M. de la Mothea, tai tekemään juuri muuta kuin pitämään puoliaan
metsän laidassa, josta ranskalainen turhaan oli yrittänyt työntää
meitä pois. De la Mothe vetäytyi neljänkymmenen tykkinsä taa. Siellä
hänen ratsuväkensä suojasi niitä paremmin kuin se oli kyennyt
meitä vahingoittamaan, ja sillä välin apuretkikunta, joka merkitsi
enemmän kuin koko meidän pieni sotavoimamme ja jonka turvallisuuden
takeeksi me olisimme uhranneet viimeisen miehemme, marssi ohi täysin
vahingoittumattomana sotatoimiemme kestäessä ja saapui iloisesti
piirittävien leiriin Lillen edustalle.
Kenraalimajuri Cadogan, herttuan ylimajoitusmestari, ja hänen ja
Webbin välillä ei ollut liiaksi rakkautta -- seurasi retkikuntaa ja
yhtyi Webbiin muutaman sadan ratsusotilaan kanssa juuri kuin taistelu
oli lopussa ja vihollinen täydessä perääntymistilassa. Hän tarjoutui
avuliaana kylläkin hyökkäämään hevosineen ranskalaisten kimppuun
näiden perääntyessä. Mutta hänen väkensä oli liian pieni kyetäkseen
aiheuttamaan mitään vahinkoa ranskalaisille, ja mr. Webb, joka johti
taistelua Cadogania vanhempana upseerina, ajatteli, että oli tarpeeksi
jo siinä, että pysyttiin asemissa huolimatta vihollisesta, joka
vieläkin olisi kyennyt meidät musertamaan, jos olisimme ryhtyneet sen
kanssa tekemisiin avonaisella paikalla, ja siinä, että oli toimitettu
turvallinen kulkuväylä apuretkikunnalle. Ratsumiehet, jotka Cadogan oli
tuonut, eivät siis käyttäneet miekkaansa, vaan lannistivat ainoastaan
uljaalla ulkonäöllään kaiken halun, mitä ranskalaisilla saattoi olla
hyökkäyksensä uudistamiseen. Ja kun ei mitään hyökkäystä tullut,
vetäytyi kenraali Cadogan pois ratsuosastonsa kanssa, koska hän oli
matkalla päämajaan ja nuo kaksi kenraalia hyvästelivät toisiansa
jäykästi.
"Hän ehtii Roncq'iin hyvään aikaan nuollakseen herra herttuan
ruokakupit illallisen jälkeen", virkkoi mr. Webb.
Meidän miehemme lepäsivät Wynendaelin metsissä sen yön ja kenraalimme
söi illallisensa siellä olevassa pienessä linnassa.
"Jos minä olisin Cadogan, niin saisin päärin arvon tämänpäiväisestä
työstäni", sanoi kenraali Webb, "ja sinä Harry saisit rykmentin.
Sinut on mainittu viimeisessä kahdessa taistelussa; ensimmäisessä
olit vähällä kuolla. Minä mainitsen sinut pikasanomassani hänen
ylhäisyydelleen ylipäällikölle ja suosittelen sinua Dick Harwood-paran
tyhjäksijääneeseen majurin paikkaan. Olisiko sinulla mitenkään antaa
sata guineaa Cardonnelille? Pudota ne hänen käteensä huomenna, kun
menet päämajaan minun tiedonantoani viemään."
Tässä tiedonannossaan kenraalimajuri ystävällisesti mainitsi kapteeni
Esmondin nimen erikoisen suosiollisesti. Ja seuraavana päivänä Esmond
vei pikasanoman päämajaan, eikä hän suinkaan ollut vähän ihastunut, kun
sai palatessaan tuoda hänen ylhäisyytensä sihteeriltä kirjeen, joka
oli osoitettu kenraaliluutnantti Webbille. Hollantilainen upseeri,
jonka oli lähettänyt kreivi Nassau Woudenbourg, kenttämarsalkka
Auverquerque'in poika, toi myös onnittelukirjeen päällikölleen, joka
oli kovin urhoollisesti ja taidokkaasti avustanut mr. Webbia toisena
päällikkönä tuossa taistelussa.
Esmond antoi pikasanomansa kumartaen syvään, kasvot hymyillen, ja
puhutteli mr. Webbia kenraaliluutnantiksi antaessaan hänelle sen.
Herrat hänen ympärillään -- kenraali ratsasti seurueineen Meniniin
johtavaa tietä kun Esmond hänet kohtasi -- hurrasivat ja hän kiitti
heitä ja aukaisi pikasanoman kasvot hieman kiihtyneinä, uteliaina.
Hän heitti kirjeen raivostuneena maahan saapastaan vasten luettuaan
sen. "Se ei ole edes kirjoitettu hänen käsialallaan. Lue se, Esmond."
Ja Esmond luki sen: --
"Hyvä herra, -- mr. Cadogan on juuri saapunut, ja hän on tutustuttanut
minut siihen menestykselliseen sotatoimintaan, jonka eilen illalla
suorititte Wynendaelin luona sitä sotajoukkoa vastaan, jota johti
M. de la Mothe; menestys on pääasiallisesti laskettava Teidän hyvän
käytöksenne ja päättäväisyytenne ansioksi. Voitte olla vakuutettu,
että teen Teille oikeutta kotona ja että iloitsen, kun voin joka
tilaisuudessa antaa tunnustukseni palvelukselle, jonka Te olette tehnyt
suojellessanne tämän apuretkikunnan saapumista. -- Teidän j.n.e. M."
"Kaksi tuon kirotun Cardonnelin kirjoittamaa riviä, ei sen enempää,
siitä, että on valloittanut Lillen -- siitä, että on kukistanut viisi
kertaa meitä suuremman joukon -- sellaisesta taistelusta, että se on
yhtä loistava kuin parhain niistä, mitä hän koskaan on taistellut",
sanoi mr. Webb-parka. "Kenraaliluutnantti! Se ei ole hänen ansiotaan.
Minä olin vanhin kenraalimajuri. Perhana, uskonpa totisesti, että hän
olisi ollut iloisempi, jos olisin hävinnyt."
Hollantilaiselle upseerille lähetetty kirje oli ranskankielinen ja se
oli pitempi ja kohteliaampi kuin mr. Webbin kirje.
"Ja tämä on se mies", virkkoi Webb, "joka hukkuu kultaan, mies,
jolla on yllinkyllin meidän hankkimiamme arvonimiä ja kunniamerkkejä
ja joka nureksii kun hänen täytyy suoda ainoakaan kiitoksen rivi
asetoverilleen! Eikö hän vielä ole saanut kyllikseen? Emmekö me
taistele, jotta hän saisi kieritellä kullassa? No niin, no niin,
odottakaapa _Gazettea,_ herrat. Kuningatar ja isänmaa tekevät meille
oikeutta, kun hänen ylhäisyytensä sen meiltä kieltää." Urhoollisen
soturin silmissä oli raivon kyyneleitä, kun hän puhui, ja hän
pyyhkäisi ne hansikkaallaan kasvoiltaan. Hän puisti nyrkkiään ilmassa.
"Jumaliste!" sanoi hän, "tiedänpä, mitä minä ottaisin mieluummin kuin
päärin arvon!"
"No mitä se olisi, sir?" kysäisi joku.
"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa
sievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille --"
"Sir!" keskeytti joku.
"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki
ne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan
hänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen
vie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme _Gazettea,_
herrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta."
Emme saaneet _Gazettea_ ennenkuin kuukauden perästä, jolloin
kenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä
prinssi Eugenen seurassa Lillessä -- hänen korkeutensa suvaitsi sanoa,
että me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa
osaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui
hänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan
marski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota
kaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja
voin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä.
Hänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet
joka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden
ritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen
voittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti
maljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti
hymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen
rakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla
kun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä,
jonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui
varsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja
ylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun
aiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: "Le vainqueur
de Wynendael, son armée et sa victoire", ja lisäsi, "qui nous font
diner à Lille aujourd'huy" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja
voittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä
Lillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin
urhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin
tekivät hänet armeijassa rakastetuksi.
"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!" kuiskasi Frank Castlewood.
"Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa.
Seisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan.
Ramillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!"
Juri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi
saliin kappaleen englantilaista _Gazette_-lehteä ja kuljetti sitä
kädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita
sitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet
sydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden
aikana ainoatakaan _Gazetten_ numeroa, joka ei olisi kertonut jostain
sankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.
"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, -- tässä on teistä, kenraali",
sanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden,
jonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti
meidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka
tunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä
hänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne
näki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank
ojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle
kenraalillemme.
Hän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. "Ajattelin, että hän
pitäisi siitä, Henry", kuiskasi nuorukainen. "Eikö minustakin ollut
hauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen _London Gazetessa_. --
Varakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, -- mutta varjele,
mitä tuolla tapahtuu?"
Mr. Webb, joka luki _Gazettea,_ näytti kovin omituiselta. Hän heitti
lehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: "Suvaitsisiko
teidän ylhäisyytenne?"
Silloin hypähti hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttua myös
seisaalleen. "Parahin kenraali Webb, jokin erehdys on tapahtunut."
"Teidän ylhäisyytenne olisi parasta oikaista se", virkkoi mr. Webb,
ojentaen lehteä; mutta hän oli liian kaukana hänen ylhäisyydestään
prinssiherttuasta, joka sitäpaitsi istui korkeammalla kuin kenraali
(hän istui Savoijin prinssin, Hannoverin vaaliruhtinaan ja Preussin ja
Tanskan lähettilästen kanssa kunniakatoksen alla) eikä Webb voinut
ulottua häneen asti, vaikka hän olikin pitkä.
"Odottakaapa", virkkoi hän hymähtäen, aivan kuin olisi saanut uuden
ajatuksen; ja sitten hän veti miekkansa esiin ja pisti lehden sen
kärkeen ja sanoi erittäin kohteliaasti: "Suotakoon minun ojentaa se
teidän ylhäisyydellenne."
Herttua näytti kovin synkältä. "Ottakaa se", sanoi hän
ylitallimestarilleen, joka palveli hänen takanaan.
Kenraaliluutnantti kumarsi kovin syvään ja meni lopettamaan lasiaan.
_Gazette,_ jossa Cardonnel, herttuan kirjuri, selosti Wrynendaelin
voittoa, mainitsi Webbin nimen, mutta antoi kaiken kiitoksen
taistelusta herttuan suosikille, Cadoganille.
Tämä kenraali Webbin omituinen käytös sai aikaan paljon puhetta, hän
kun oli melkein vetäissyt miekkansa ylipäällikköä vastaan, mutta kun
kenraalin vihan ensi puuska oli mennyt, hän hallitsi sitä täydellisesti
ulkonaisesti ja hänen käytöksensä suututti sen jälkeen hänen
mielihyväkseen vielä enemmän ylipäällikköä kuin mitä hän olisi voinut
aiheuttaa millään julkisella vihanosoituksella.
Palattuaan leiriinsä ja neuvoteltuaan pääneuvonantajansa, mr. Esmondin
kanssa, joka nautti päällikkönsä täydellistä luottamusta ja jota hän
kohteli ystävänään ja melkeinpä poikanaan, mr. Webb kirjoitti kirjeen
hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle; tässä kirjeessä hän sanoi: --
"Teidän ylhäisyydellänne täytyy olla tieto siitä, että _London
Gazetten_ kirjoitus, jossa teidän ylhäisyytenne sihteeri, mr.
Cardonnel, on maininnut kenraalimajuri Cadoganin upseerina, joka johti
äskeistä Wynendaelin taistelua, ehdottomasti aiheutti kaikkea muuta
kuin mielihyvää päällikölle, joka johti tuota taistelua.
"Teidän ylhäisyytenne täytyy tietää, ettei mr. Cadogan edes ollut
läsnä tuossa taistelussa, vaikka hän saapuikin ratsueskadroonan kanssa
sen päättyessä ja alistui ylemmän upseerin käskettäväksi. Ja koska
tuloksena Wynendaelin taistelusta, missä kenraaliluutnantti Webbillä
oli onni olla päällikkönä, oli Lillen valloitus, Brysselin pelastus,
jonka vihollinen jo oli saartanut, suurten kaupunkien Ghentin ja
Brüggen takaisin voittaminen, mitkä kaupungit vihollinen (kaupungin
muurien sisällä tehdyn kavalluksen avulla) oli saanut edellisenä
vuonna valtaansa, ei mr. Webb voi luovuttaa sellaisen menestyksen
ja palveluksen kunniaa mr. Cadoganille eikä kenellekään muullekaan
henkilölle.
"Heti kun tämän vuoden sotatoimet ovat lopussa, on kenraaliluutnantti
Webb pyytävä lupaa poistua armeijasta ottaakseen uudelleen paikkansa
parlamentissa; hän huomauttaa hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle,
että hän sieltä tulee vetoamaan asiassaan alahuoneeseen, isänmaahan ja
hänen majesteettiinsa kuningattareen."
Innokkaasti haluten oikaista tuon _Gazetten_ väärän tiedonannon, jonka
oli kirjoittanut hänen ylhäisyytensä kirjuri, mr. Cardonnel, mr. Webb,
joka ei voinut tavoittaa hänen ylhäisyyttään ylipäällikköä, koska
heidän välillään istui herroja, asetti lehden, joka sisälsi tuon väärän
tiedonannon, miekkansa kärkeen, niin että se nopeammin saapuisi hänen
ylhäisyytensä Marlborough'n herttuan käsiin, joka epäilemättä halusi
tehdä jokaiselle armeijansa upseerille oikeutta.
"Mr. Webb tietää velvollisuutensa liian hyvin voidakseen ajatella
ylemmän upseerin käskyjen vastustamista tai miekkansa käyttöä
sodassa muita kuin hänen majesteettinsa vihollisia vastaan. Hän anoo
nöyrimmästi lupaa saada palata Englantiin kohta kun sotatoimet sen
sallivat ja saada viedä mukanaan Englantiin rykmentistään kapteeni
Esmond, joka toimi hänen adjutanttinaan ja oli saapuvilla koko tuon
taistelun ajan ja merkitsi kellonsa avulla ajan, jolloin mr. Cadogan
saapui taistelun tauotessa."
Ylipäällikkö ei voinut muuta kuin antaa myöntymyksensä ja hänen
täytyi myös pitää hyvänään Webbin kirje, vaikka se oli sepitetty mitä
loukkaavimpaan muotoon. Puolet armeijaa uskoi, että Ghentin ja Brüggen
kaupungit oli kavallettu viholliselle, ja se olikin muutamille meidän
armeijassamme päivänselvää. Ylipäällikkö ei olisi vapauttanut Lilleä,
jos hän olisi kyennyt toisin menettelemään ja hän ei olisi taistellut
sinä vuonna, ellei Savoijin prinssi olisi häntä siihen pakottanut.
Kun taistelu kerran alkoi, taisteli lordi Marlborough oman maineensa
puolesta siten, ettei kukaan maailmassa koskaan ole taistellut
paremmin, eikä mikään mainen lahja voinut estää häntä löylyttämästä
vihollista.
[Isoisämme viha lordi Marlborough'ta kohtaan ilmenee läpi kaiken näiden
hänen taisteluselostustensa. Hänellä oli aina se vakaumus, että herttua
oli suurin petturi ja soturi, josta historia on koskaan kertonut, ja
hän väitti, että tämä otti lahjuksia joka puolelta sodan kuluessa.
Herra markiisilla (voimme tässä häntä sanoa siksi, vaikkei hän koskaan
käyttänyt muuta arvonimeä kuin eversti Esmond) oli tapana kertoa useita
juttuja, joita hän ei ole liittänyt näihin muistiinpanoihinsa. Ne hän
sai tietää jesuiittaystävältään, joka ei aina ollut asioista täysin
selvillä ja joka vakuutti, että Marlborough odotti kahden miljoonan
kruunun lahjusta ennen Ramillies'n taistelua.]
[Ja meille lapsille tapasi isoisämme kertoa, että kun hänet esitettiin
herttualle, oli tämä kääntänyt selkänsä isoisälleni ja sanonut
herttuattarelle, joka sen kertoi Chelsean leskivarakreivittärelle, joka
taas myöhemmin kertoi sen eversti Esmondille: -- "Tom Esmondin äpärä
on ollut vastaanotossani; hänellä on isähylkynsä hännystelijäilme",
-- arvostelu, jota ei isoisäni koskaan antanut anteeksi. Hän oli
yhtä uskollinen vastenmielisyydessään kuin kiintymyksessäänkin,
ja erittäin suopea Webbiä kohtaan, jonka puolta hän piti tuota
kuuluisampaa päällikköä vastaan. Meillä on kenraali Webbin muotokuva
nyt Castlewoodissa, Virginiassa.]
Mutta alemmat päälliköt ryhtyivät asiaa pohtimaan; ja puolet armeijasta
olisi voinut joutua keskenään käsikähmään, ellei riitaa olisi
lopetettu. Kenraali Cadogan lähetti kenraali Webbille viittauksen, että
hän oli valmis, jos Webb sitä halusi, kohtaamaan tämän. Tämä oli kutsu,
jommoisen hyvä vanha päällikkömme oli aina liiankin valmis hyväksymään,
ja vain suurilla ponnistuksilla saimme me kenraalin vastaamaan,
ettei hänellä ollut mitään riitaa mr. Cadoganin kanssa, joka oli
käyttäytynyt varsin urhoollisesti, vaan ainoastaan niiden päämajassa
olevien henkilöjen kanssa, jotka olivat valehdelleet häntä vastaan. Mr.
Cardonnel tarjosi korvausta kenraali Webbille. Mr. Webb vastasi, että
hänellä oli keppi mr. Cardonnelin ojentamiseksi ja että ainoa hyvitys,
mitä hän tältä pyysi, oli sellainen, jota hän todennäköisesti ei saisi
-- nimittäin totuus. Meidän Webbin esikuntaan kuuluvat upseerimme
ja ne, jotka kuuluivat kenraalimme lähimpään seurueeseen, olivat
valmiita antamaan iskuja; ja tästä aiheutui se ainoa kaksintaistelu,
johon mr. Esmond päämiehenä koskaan on ottanut osaa, ja se johtui
kostonhimoisesta halusta pyyhkiä pois eräs vanha loukkaus.
Mylord Mohun, jolla oli komennettavana osasto lordi Macclesfieldin
ratsuväkirykmentistä, kuului herttuan väkeen tällä sotaretkellä. Hän
oli tähän mennessä joutunut mitä huonoimpaan maineeseen, hän oli
kärsinyt erään toisenkin tuhoisan kaksintaistelun Espanjassa; hän oli
nainut ja hyljännyt vaimonsa; hän oli uhkapeluri, hylkiö ja irstailija.
Hän liittyi armeijaan juuri ennen Oudenarden taistelua; ja kuten Esmond
pelkäsi, alkoi Frank Castlewood, heti kun hän kuuli tämän saapumisesta,
etsiä tätä surmatakseen hänet. Haava, jonka varakreivi sai Oudenarden
luona, esti heitä kohtaamasta toisiaan. Mutta haava oli jo melkein
parantunut ja Esmond vapisi joka päivä pelätessään, että jokin sattuma
veisi nuorukaisen ja tämän tunnetun murhamiehen yhteen. He kohtasivat
toisensa Handysiden rykmentin ruokapöydässä Lillessä; päällikkönä
toimiva upseeri ei tiennyt mitään näiden kahden aatelismiehen välillä
vallitsevasta riidasta.
Esmond ei ollut nähnyt Mohunin ilkeitä, kauniita kasvoja yhdeksään
vuoteen, ei sen jälkeen kuin he olivat kohdanneet tuona surman
yönä Leicester Fieldissä. Hänen kasvonsa olivat nyt rikoksen ja
intohimon halventamat; niissä oli sen miehen huolestunut katse, jonka
omallatunnolla on kolme kuolemaa ja kukapa tietää miten monta peitettyä
häpeätä ja himoa ja rikosta. Mohun teki liioittelevan syvän kumarruksen
ja vetäytyi pois, kun isäntämme esitteli vieraat toisilleen. Frank
Castlewood ei ollut häntä tuntenut sitä ennen, niin muuttunut oli mies.
Mohun tunsi pojan varsin hyvin.
Oli omituista katsella noita kahta -- erittäinkin nuorukaista, jonka
kasvot kävivät punaisiksi, kun hän kuuli toisen vihatun nimen; Frank
virkkoi huonolla ranskankielellään ja urhealla poikamaisella äänellään:
"Minä olen jo kauan halunnut tavata lordi Mohunia." Toinen vain kumarsi
ja vetäytyi pois hänen luotaan. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän
mainittava, ettei hän halunnut mitään riitaa nuorukaisen kanssa.
Esmond asettui heidän väliinsä pöydässä. "Hitto soi", sanoi Frank,
"miksi menet toisen paikalle, henkilön, joka on sinua ylempi arvossa?
Mylord Mohunin tulee olla minun jälestäni. Minä tahdon istua lordi
Mohunin vieressä."
Esmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut
sääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana.
Ja vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä
monenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti,
ennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.
"Ettekö poistuisi, mylord?" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä
poistumaan pöydästä.
"En jumaliste", vastasi lordi Mohun. "Minä en poistu kenenkään miehen
tähden." Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.
Keskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut
taistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli
armeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei
tietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain
juttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella
istuva nuori Castlewood vastusti.
"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita", virkkoi lordi Mohun.
"Enkä minäkään, mylord", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. "Juttu,
jonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, --
valetta, toistan sen"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta
sanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli
varsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha
ja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin
Esmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit
poissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi
lähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä,
olisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä
olisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä?
Vakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia
tekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että
lordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti
häntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.
"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?" kysyi nuori Castlewood.
"Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata
hänet ratsain miekka ja pistooli kädessä." Mutta Henry Esmond sanoi:
"Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes
tuon roistonkaan." Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea
minuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen
ja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi
estänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän
kaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat
leiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut
kapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan
kuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä
päivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja
lady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi
suosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi
vähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme,
kun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut
parlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä
paljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan
ja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille,
minkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja
kunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta
heidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia
huomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.
Mr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä
mitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta
Frank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni
Steeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen
kuuluisan runoelmansa "Sotaretken" kirjoittamisessa.
"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin
voitto", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja
-suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen
sitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki
muu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun
samankaltaisen runoelman arvoinen.
Koko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä
kenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle
kiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta
Wynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena
tuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin
Ranskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän
suuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita
meidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä
syynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli
täytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas
oli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan
vihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja
kelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt,
ei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut
eräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat
matkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin
rouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki
torypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat
hänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella
oli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka
kehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät
varmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän
luuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä.
Kun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan
osaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen,
koroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä
pyynnöstä.
Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se
menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä
ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä
heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim
ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava
voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia
tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen
mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa
ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa
tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä
ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli
hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi
(hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen
voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että
Beatrix antoi sille arvoa.
Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi
eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond
asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä
isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset
lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin
vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada
Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis;
Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille,
joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan
kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa,
ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät
kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili
ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin,
sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut
vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady
hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi
olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä
menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista
tai Covent Gardenista.
Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs
mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin
naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme
olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet
häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia
kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia
eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä
tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan
yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten
Shropshiren jättiläisnainen [siten ei _nainen rakasta:_ eversti E. on
myöntänyt olleensa hullaantunut vielä _useihin muihinkin naisiin_. --
R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme
häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa
ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin!
Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän
oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli
kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä
helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä,
silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi
rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi
omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että
Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut
ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla,
että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta
kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti?
Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts
-- ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti -- ja kuitenkin kuunteli Esmond
mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi
hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli
voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla
valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond
saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään
väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei
sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä
tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli
Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan.
Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi
miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa,
ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä
häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena.
Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista
kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? --
R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura.
Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean
leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä
varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne
matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit
ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän _ei_ käynyt ja joista hän
kertoi, -- kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai
kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr.
Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli
ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr.
Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".
Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa
tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta
Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin
häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen
luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän
oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä -- yhä toivoen,
polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt
päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja
hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.
"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady
Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset
tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä
huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä
tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin
pojakseni -- ja Henry Esmond tietää, kuka se on -- teen parhaan
palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin
itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä
kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan,
ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan
asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea
muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin
lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää
totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi",
lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua
tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut
kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi _Gazettesta,_ rukoilin sinun
puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä
vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix
pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta
itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin
kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei
riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku
herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut.
Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani
on niin maallinen mieleltään."
"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa
ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä
vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen
miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin
arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään
ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain
halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena
hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet
sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee
naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä,
sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla
vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä
rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, -- olette lempein,
ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin
virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi
välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen
onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous?
sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]
"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä
ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin
kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin
kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen
vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun
he jatkoivat puhettaan.
"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä
sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että
olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi.
No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään
arvoinen tai olen kaiken arvoinen."
"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa,
"että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä
kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi
muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta
kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta
herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi
viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle
puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo
heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen
raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa.
Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä
Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen
hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi
sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys.
Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en
voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista
samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys
arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan
ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan
ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän
kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän
syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja
sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en
voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn
vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin
varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla
rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme
onnellisia. Niin, sinä -- ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö
Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin
taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään
erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry -- minä luulen, että
hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi -- mr. Atterburykin
antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten
jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain
viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli
alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille.
Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen
ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät
siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen,
kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette
milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja
muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita,
suloisempia kuin musiikki!
Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että
sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon,
että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame
de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei
tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren
syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi
Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti
hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa
aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin
päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä,
ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja
että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä
ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.
Mutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun
hän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän
kirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä
hän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua;
sillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli
tervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että
hänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean
leskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut
ladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi
Castlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä
varakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren,
korkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt,
ja sanoi: "Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me
kiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä
kohtaan." Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää,
että tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli
suudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. "Harry-serkku",
sanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, "me kiitämme
sinua jalosta käytöksestäsi"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut
Lillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden
hänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin
tervehtivät häntä perheensä jäsenenä.
Ruokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt
olivat juhlapuvuissa -- Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa
vieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa,
ja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli
puettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen
kauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank
oli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.
"Näet, että vietämme juhlaa", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti
tähteen; "ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö
äiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut." Esmondin hyvä emäntä,
joka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että
hipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine
pukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.
Pöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja
kaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen
koristenauha. "Mikä tämä on?" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota
kaunista esinettä.
Miss Beatrix saapui sen ääreen. "Polvistu", virkkoi hän, "tällä lyömme
me sinut ritariksemme", -- ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään
päällä. "Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä
annoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun."
"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix", sanoi hänen äitinsä. "Sinä
olet meidän ritarimme, Harry, -- meidän uskollinen ritarimme. Äiti
kiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen
poikaansa, rakas, rakas ystäväni." Hän ei kyennyt jatkamaan; ja
leskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia
kyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille
ruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.
"Me saimme kirjeen Frank-kullalta", sanoi lady Castlewood, "sillävälin
kun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa,
kolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt
ja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon -- tuon roiston väliin."
"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni", sanoi leskivarakreivitär,
"ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi",
lisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena
polvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa
kynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon
vieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle
pojalleen.
"Rakas Frank", sanoi toinen varakreivitär, "miten paljon hän pitää
sota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa
hän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan
Castlewoodissa."
"Jos vain sotaretki sen sallii", virkkoi mr. Esmond. "Minä en
milloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi", sanoi Frankin äiti.
"Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan."
"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti",
huudahti hovineiti. "Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä
herttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua
puhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja
hän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät
päästä."
"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä", sanoi Chelsean lady
ottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.
"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli
jyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää
kuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.
"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin", vastasi Harry.
"Chevalier de St. George --"
"Kuningas, sir, kuningas", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix;
ja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi "Vive le Roy!" [Eläköön
kuningas!]
Samalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet.
Kello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti
palvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.
Kapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat
ajaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta
Majasta. "Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme",
antoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna
ratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä
huoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen
kotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.
Illalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja
kun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä
hänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja
puhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat,
rakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että
_viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri,_ joka saattoi kuulla
kaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen
Dickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin
kuorsaaminen.
Aamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen
vuoropuhelu uudistettiin. "Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle,
kun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan
päivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä
kummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon
hienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa,
ei minulla koskaan ole", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi
käydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä
niin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan.
Mutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä,
ja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka
eivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen
mrs. Steelen.
Kapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia
vieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa
avustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden
joukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka
leskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja
kultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa
herra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut
lady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli
kuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua
Hamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa.
Siellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta,
lordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista
puhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen
tyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin
virkatoveri kuningattaren hovinaisena.
"Kylläpä on suuri toryseurue!" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun
ennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura
Steeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.
Mr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja
lumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi
torypuoluelainen.
"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?" kysyi mr. St. John.
"Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?"
"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan
teille sen, mitä tiedän", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä
maahan. "Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?"
"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse
muodin keskus", virkkoi mr. St. John. "Se on _rus in urbe_
[maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin
asti, ja joka puolella palatseja -- Southampton House ja Montague
House."
"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!" huudahti mrs.
Steele.
"Joiden aiheena ovat naiset", virkkoi hänen huvittajansa. "Onko
Dick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan!
Me kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka
kuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon
Aspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa
ollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä
ilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen
olemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä,
merkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja
häntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'"
"Ah, tosiaankin!" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän
sanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.
"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren
alaisena?" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.
"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir", huudahti kapteenin rouva. "Jos
tarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo."
"Kyllä me sen kaikki tiedämme", vastasi mr. St. John, pysytellen
yhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: "Minä en
kirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä -- vaikka hän totisesti
ansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan
-- vaan lady Elizabeth Hastingsista."
"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama",
huudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta
aineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se
aihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.
"Tom Boxer sanoi kyllä niin _Observator_ lehdessään Mutta Tomin
oraakkeli erehtyy usein", huudahti Steele.
"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli
kuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr.
Boxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän
se toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni", kuiskasi mrs.
Steele.
"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista", virkkoi mr. St. John.
"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer
kiinnittänyt siihen mitään huomiota -- tiedättehän, että hän on mr.
Congreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle -- ja
se suututti kovin miestäni."
"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!" virkkoi mr. St. John.
"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa", virkkoi mr.
Steele. "Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai
keltään muultakaan heidän osaansa."
"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin
runoilijanakin", sanoi mr. St. John. "Onko se totta, että teidän
_Tatler_-lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?"
"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi
hänelle vetää vertoja", huomautti Steele.
"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!" sanoi hänen vaimonsa -- "semmoinen
herra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon,
että arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita
kovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset -- tumma mies on
minun makuuni." (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat
suosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden
johdosta). "Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee", jatkoi lady, "niin hän
tulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua
sanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina
molemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä
oli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä."
"Niinkö tosiaankin -- paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista",
sanoi mr. St John. "On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen
kirjailijan suloiselta vaimolta."
"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä
niistä", jatkoi liukaskielinen rouva. "Mutta mitä luulette
kapteenin nyt keksineen? -- Pienen kyssäselkäisen olennon --
pienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi -- pienen
paavilaiskakaran."
"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi", kuiskasi hänen toverinsa.
"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on
'Pope'", virkkoi lady. "Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä
pieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman -- semmoisista
paimenpojista ja -- tytöistä, tiedättehän."
"Paimenella tulee olla jotain käyrää", huomautti emäntäni nauraen
toiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: "Minä en tiedä,
mutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin
lapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan
onni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen
_nerollisuudestaan,_ ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä
hölynpölystä."
"Mistä _Tatler_-julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?" kysäisi mr. St.
John.
"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta
roskaa, sir", vastasi rouva. "Se on sellaista pötyä Bickerstaffista
ja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä
burgundilaisen nauttimista -- minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin
lopettaa -- kapteeni Steele!"
"Juon silmäisi maljan, kultaseni", vastasi kapteeni joka näytti pitävän
vaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset
kohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.
Koko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin
puhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin
erehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi
jääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix
istui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti
hurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin
sanoakseen: "Sääli minua". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa
joutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss
Beatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin
kuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se
paistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen
Esmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän
heidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi
jälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.
Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen
herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja
juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin
herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan
terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän
aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti
vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan
taistelunsa.
"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de
Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]
Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti
Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.
"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr.
Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista.
Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja
jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että
täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen
herttuan kunniaksi.
Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät
säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan
rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen
kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi
Ashburnham.
"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi
St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin
useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen
ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen,
jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija
oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi
hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa
itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.
Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta
valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui,
alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi
Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla.
Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua
vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja
keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin
kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden
omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui.
Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi
lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen
viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.
Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita
kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois --
kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja
olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset,
jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen,
lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa.
Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko
tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin
aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti
olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn
huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä;
ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti
vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän
kumarruksen poistuen huoneesta.
"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan
paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä
kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin,
tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden
sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli
hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en
vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja
rakastettuni myöskin."
Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu
intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden
kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka
tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä
sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen
muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen
häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen,
naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja
nauranut heille -- naisen, joka viitaten heille mairitellen ja
hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät
polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä
täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi
taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.
Tämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut
yhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli
vierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että
tapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken
sen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa
kykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa,
missä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr.
Esmondille -- pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia
ja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja
hyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi
tuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti
mr. Esmondin luokse ja huudahti: "Onnitelkaa minua, paras everstini;
olen miehistä onnellisin."
"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja", virkkoi
Esmond. "Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?"
"Ettekö ole kuullut?" kysyi lordi. "Ettekö tiedä? Minä luulin, että
siellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla
omakseni."
"Mitä!" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken
Beatrixin seurassa juuri sinä aamuna -- oli kirjoittanut hänelle
säkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.
"Niin", sanoi lordi, "minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän
kävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän
näytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla
polvistumatta ja -- ja -- minä olen totisesti maailman onnellisin
mies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja
tiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua,
ja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen _niin_ onnellinen.
Tahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo -- tai vaikkapa
tusina -- ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja."
Esmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili
Kensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta:
hänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki.
Ja sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten
nuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen
jälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli
klaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat
yhdessä laulaneet.