Koko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu
taisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin
useiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina
Flanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö
oli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia
viidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan,
jota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään
olikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä
vastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa
ja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi
kuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs.
Marshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän
juoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley
saatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä
voittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten
tahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija
vakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu
muuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden
kostaa.
Sillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten
luutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana,
vaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista
tappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa
Almanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori
herttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman
ylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut
tämän voiton. "Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla
ja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni", virkkoi kenraalimme, "emme
olisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway
teki." Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb
päällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha
kenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa
tai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta
hän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen
asemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho,
heilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti
armeijan edessä.
Salaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708
alkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti
Esmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä
salaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan
mitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri,
jota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän
oli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen
retkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan
tukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja
valloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia
suunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta
Skotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas
leiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan
kuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat
meistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo
suunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli
tänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua
ja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin
herttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja
Ranskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että
vuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että
päälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa.
Esmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan
sisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät
empineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan
kuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi
päällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä,
asiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä
tiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon
lankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori
Hare sai.
Ja se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun,
puolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen
huulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin
kaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat
vastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin
ja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä
kaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän
ampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi
Plashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko
espanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun
prinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen
temppuilu.
Savoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret
juhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä).
Muistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön
seurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota
juomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin
englantilainen. "Nyt", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään,
"on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto
soi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia
vastaan." Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja
silloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin
kenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli
kummankin urhoollisuus sinä päivänä.
Brigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja,
että ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin,
taistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian
päällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin
johdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin
taistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää
upseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä
tapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka
ivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti
sanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme
päivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut
kuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon
Norfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.
Kohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä
taisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut
elämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen
tietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri
liittynyt rykmenttiimme -- hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja
lähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan
meitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei
meidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin
sen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. "Ja
kun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona", vanha urhea päällikkömme
tapasi sanoa, "niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla";
siten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.
Esmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai
haavan ja kunniamaininnan _Gazettessa,_ ja kenraali mainitsi myös
kapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan.
Esmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät
kotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla
hänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli
päättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta
ja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä
yhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä,
mutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi
hänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren
mies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään
odottavan.
Meidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja
jotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista,
ja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina
vaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että
nuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli
ensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja
rohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin
Englannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä.
Hänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään.
Vaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja
omalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä
neuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu
päättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut
Vendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli
urheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen
sukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja
hullutuksista.
"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän
kohtalo ollut peräti toinen", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut
sanoa. "Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee
mittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa."
Vankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se
näennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten
ja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran
oli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin
ylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan.
Hän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin
korkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa
Berwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän
näytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin
meidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut
muutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin
herrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä.
Ja Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä
ylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan
armeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se
saavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota
myöten liittoutuneet valloittivat Lillen.
"Ah!" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan
häntä), "jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan
asiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän
kykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan
kaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen
ahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja
jonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että
hänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi
laimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla
ylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat
hänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka
vihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan
antaa anteeksi." Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin
mr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä
vaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan
voinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja
koska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä,
alkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella
Webbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä
vastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille
kunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja
jonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan
kotimaassa.
Oudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n
neuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin
pääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on
aikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys,
uroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin
prinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista
vihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme
tyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli
ja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset
pataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt
lyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki
loppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta)
ei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän
täydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin
prinssin ja ranskalaisten välillä _guerre à mort_ [vimmattu taistelu].
Kun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime
vuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin
toiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman
raivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät
liekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset
alankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa
-- tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään
oli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman,
sammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin.
Keisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan
kuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia.
Sen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien
rohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin
kanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan
sotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa
voitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon
Turennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan
ja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain
päällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.
Englantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen
piiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan
ja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat
Burgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli
herttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut,
asettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin,
mutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja
Rantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään
kaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen
elämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden
onnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen
armeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne
olivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla
armoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä
invaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi
tämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli
meidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään
olevilta raukoilta -- riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt
heidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän
sotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu.
Palatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin;
meitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä,
minkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden,
häväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty
sodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?
Liittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka
sotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me
palasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei
piiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että
Savoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti
peittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja
mr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että
herttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja
että hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli
niin -- ja niin minä uskon -- niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava
tilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan -- tilaisuus tehdä
tyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia
ja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä
taitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella
tarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä
luovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman
ruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei
se olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka
tarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten
tiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli
häpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi
kreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan
apuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la
Mothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä,
englantilaisen ylipäällikön kanssa -- niin uskon totisesti, että lordi
Marlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin
prinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa
luo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka
piti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli
kavaltanut Tollemachen Brestin luona -- niinkuin hän oli pettänyt
kaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut -- edistääkseen omia ahneita ja
kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi
ollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän
kertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys
ollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme
johti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa
voittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja
häpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.