Kamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja
henkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa,
ja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä
päivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä
kuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli
vähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä
useita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata
kertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten
vanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä
onkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua
ystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä
nerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan,
joka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi
kuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään
miesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa
maalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista
suloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui
moninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen
kerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan
ja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti
kuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden _beaux-esprits_ [kompasepät]
(esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä
ja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon
loistavan sattuvia huomautuksia -- toisinaan puolisen tusinaa illassa
-- mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet
panoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa
uudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden
otella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että
hänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu -- vain ystävä, jonka
kättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia;
jokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan
ja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli
kaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut
siihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän
nai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein
kaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta
kauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut
eikä haudannut edellistä.
Poistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena
iltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat
hän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick
hellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo,
joka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St.
James-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen
puku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein
ryysyisessä asussa -- ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka
mielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin
vaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa.
Kapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet
syliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin --
sillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi
takaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän
julkisen todisteen Steelen ystävyydestä.
"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?"
huudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; "olen
riutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa."
"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick", virkkoi toinen iloisena.
(Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen
säännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) "Minä olen
piileksinyt -- voitko ajatella missä?"
"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?" sanoi Steele näyttäen
kovin pelästyneeltä. "Tiedäthän, että minä olen aina -- --"
"Ei", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; "emme ole
vielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt,
sir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa
minua -- omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja
juomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?"
"Tule tänne, Harry Esmond", huusi Dick. "Olet kuullut minun
puhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni,
suojelusenkelistäni."
"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia",
virkkoi Esmond kumartaen. "Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä
samoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne,
vaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius
Orpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua
suloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?" sanoi mr. Esmond,
joka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä
latinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja
ihailivat niitä.
"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä", sanoi Steele.
"Luutnantti Esmond", virkkoi toinen syvään kumartaen, "mr. Addisonin
palvelukseksi."
"Minä olen kuullut teistä", virkkoi mr. Addison hymyillen.
Koko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin
varakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. "Aioimme mennä George'iin
tyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista", sanoi Steele; "etkö
liity meihin, Joe?" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli
aivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän
pullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa
Haymarketille, jonne myös menimme.
"Emäntäni antaa minulle luottoa", sanoi Addison hymyillen, "kun hän
näkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani." Ja hän
otti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin
köyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa
vieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä
herra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä,
odotti vuokralaista. "Viinini on parempaa kuin ruokani", sanoi mr.
Addison: "lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni." Ja hän asetti
pullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä
muutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi.
"Näettehän", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa
oli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja
lentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, "että minäkin aherran
teidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi
avustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä."
Niinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi
tuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle _aliquo mero_
[jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman
siiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.
Muutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme
ja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään
viimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka
olivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla
melkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea
niitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni
innostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.
Esmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. "Olet saksalaisten
porvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen", sanoi hän; "kun armeijamme
saapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön
onnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen
kaikilla aseillaan."
"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?" virkkoi
kapteeni Steele täyttäen iloisena lasin -- hän ei koskaan hidastellut
antamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.
"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä
osaa", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, "joi
puolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent
Gardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan", ja hän
täytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään
kehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan
hämmentävän mr. Addisonin aivoja -- se vain höllensi hänen kieltään;
kapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan
tasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.
Olivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr.
Esmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin
ihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka
Addisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun
Dick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti,
kuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä
keppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta
sotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin
_täytyy_ häpeästä sairastua -- kun meidät määrättiin ryöstämään ja
hävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja
rikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa -- kun Dick pääsi
säkeisiin: --
"Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat,
kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat;
tuhannet viljapellot tuli syö
tuhannet kodit liekki maahan lyö.
Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa,
suruisin äänin karja valittaa,
vavisten herrat samaan suojaan saa
ja lasten huudot ilmaan kajahtaa.
Sen suruun vaipuin kuulee sotamies,
mut käskyn oikein täyttäneensä ties.
Myös sääli täyttää syömen päällikön
mi jalosti niin johti rynnäkön",
niin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran
aivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä,
että se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.
"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia", sanoi Esmond mr.
Addisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja
hän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja
hoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) "Ihailen
taidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin
niinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti
urheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö
minkälainen näky se oli?" -- (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut
lämmittää mr. Esmondinkin aivoja) -- "ja mitä voittoa te ikuistatte?
Tiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen,
näytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain
kulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän
taivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun
vaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö
välittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan,
ja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä
tyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita
kauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa
säkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se
on raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen.
Ne juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä
ajatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi
kuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir,
jos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette
koskaan olisi laulaneet siitä noin."
Tämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen
pitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. "Mitä haluaisitte", sanoi
hän. "Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on
mahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä
sodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin
kuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan
olette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden
näytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön
ulkopuolella -- ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta
pateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani,
minäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa
ylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte
minun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja
polttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö
käytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo
nikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän
täytyy maalata suuri herttuamme", jatkoi mr. Addison, "ei mieheksi,
jolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä
epäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa
pegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme,
kuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on
runoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja
laulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun
täytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla
kokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä
jokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. _Si parva licet:_ jos
Vergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa
arvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa,
jonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja
nerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka,
Henrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista
aseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet
kunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti,
teen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana
epäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja
heitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: --
"Rheni pacator et Istri,
Omnis in hoc uno variis discordia cessit
Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator
Votaque patricio certant plebeia favori."
[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi
tämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset
hänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]
"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä", virkkoi mr.
Esmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta
eikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut
suuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). -- "Blenheimissa
oli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit
eivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet
suosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden
alla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?"
"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!" virkkoi
mr. Addison hymyillen. "Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla
lienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on
laivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä:
mikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi
selostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen?
Suuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta
muusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten
suosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen
ihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka
hyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen,
on minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön
suuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä
ja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt
väistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia,
samalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte,
ettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka
ovat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa
voimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto
kallistuu hänen puolelleen."
Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili
runoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka
oli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja
muovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat
"Sotaretki"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat
keskusteluun kiintyneinä -- mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa
piipullaan -- tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa
edessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet;
tämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun
suuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun
joutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin
köyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä
pinnissään ja sideperuukissaan.
"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?" virkkoi
hoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.
"Olimme juuri sitä pohtimassa", vastasi Addison (suurimmalla
hovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa
kohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). "Tässä
pöydällä", sanoi hän, "on suunnitelma: _hac ibat Simois_ [tässä juoksee
Simois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; _hic est Sigeia tellus_ [tässä
on Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä;
heidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia
esitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri _aliquo
proelia mixta mero_ [taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te
saavuitte." Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä
vieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan,
johtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka
sillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti),
ettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa
tapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan
säkeissä. "Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti", sanoi
Addison, "ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka
on rykmentinpäällikköä alempi."
Mr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi
Halifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen
lukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot
puolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi
riveihin, jotka kuvailevat enkeliä: --
"mi masennettuun joukkoon kiihkon toi
ja taistoon empivähän raivon loi,"
hän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: "tiedät,
mistä tuo vertaus tuli -- meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme
toissapäivänä."
Runoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota
kaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa.
"Ei sanaakaan enää, parahin sir", sanoi hän. "Uskokaa minun haltuuni
nuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea
ne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen
tunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun
lukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus
valittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta." Ja ilman
pitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan,
asetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä
kohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan
ja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun
jälkeensä.
"Eikö kamari näytä perin pimeältä", virkkoi mr. Addison tarkastellen
sitä, "tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja
poistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen
pukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun
kulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa
upeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni",
jatkoi hän. "Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani
minulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut
vieneet -- asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa
tarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen
lupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se
veikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan
sen luutun luotani pois", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven
piipustaan. "Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei
sitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta
koettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin
maailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana
ja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä
ominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet
merkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain
pieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun
maineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei
kiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään
kovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut
maailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut.
Mitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa,
jota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi
ja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla
poikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa,
mutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi,
niin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette
kenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena
apulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani
maaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta
eikä se ole elämän onnettomin osa", virkkoi mr. Addison, puistellen
tuhkan piipustaan. "Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko
esiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata
lajia tuolla kaapissa. Eikö enää? -- Lähdetäänpä ulos ja käväistään
Mallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta
huvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika,
vaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan."
Kuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut
tavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut
hänen runoelmaansa: "Sotaretkeen", jota Dick Steele valoi suustaan
jokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin
toisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana
runoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat
Marlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa
oleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison
sai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa
mr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin
ja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä
loppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen
melkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan
oli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar,
jonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin
äkäpussi ja sisunpurkaja.
Vaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin
mielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa,
ja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä
takaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa.
Esmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond
tiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet
johtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona
Hampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille
jäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti
vastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli
puolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet,
jos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä),
olivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän
sotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin
menevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä,
oliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi
sanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi
Esmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen.
Hän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän
seisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun
tämä suuntasi tiensä "Lelu"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean
leskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. "_Mon cher,
vous êtes triste comme un sermon_" [Rakkaani, te olette surullinen
kuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa
tämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia
tovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt
paljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen
henkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin
eikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä
ylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan,
viimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä
yhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia
ottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja
urhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei
lady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka,
Jumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka
hän niin lujana kestikin oman tuskansa.
Esmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli
nähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan
hattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa
kunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin
kolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä
herttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia
kotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären
kanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr.
St. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin
näyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen
veteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa
rakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli
hyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. "Minä en voi ymmärtää
Beatrixia", virkkoi lordi; "hän ei välitä meistä, kenestäkään -- hän
ajattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa
riidellä. Mutta mitä tulee äitiin -- minun äitini, Henry, on enkeli."
Henry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä
voitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, -- ei siis sopinut juoda
liikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä
ja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle.
"Mutta siunatkoon", virkkoi poika, "minä voin tehdä mitä haluan ja
minä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta"; ja niin hän
siis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava
sukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.