Huvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt
_desipere in loco'sta_ [kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää
eikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet)
hän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa
mitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille,
saivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti
lomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa
aikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten
suojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset
sotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka
päivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä;
sieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan
sotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja
suuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen
asti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa
me olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan
ylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi
siihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri,
brigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin
eikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta,
että he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan
taisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla,
joka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan
Tonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään
eikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa,
jossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi
kerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne,
jotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat
varmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei
luullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme
kaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän
Oudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan
Webbiä: --
"Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan,
se näky kaikki viepi mukanaan,
edellä muiden kenraal' ratsullaan
kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan;
ah armo taivaan suojaks' sankarin
sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!"
Mr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin
kirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo _à
la mode de Paris_ olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona.
Vaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain
hoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja
Villeroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka
olisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka
joko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi
sen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu
eittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan,
niin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä
hänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä
hänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat
hyötyä.
Hän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän
kunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään
sukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen
ensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm
Valloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. "Olimme aatelismiehiä,
Esmond", hän tapasi sanoa, "jo silloin kun Churchillit olivat
tallirenkejä." Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi
jalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa
peruukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa
pitkä). "Minä olen pitempi kuin Churchill", hän tapasi sanoa tarkastaen
itseään kuvastimessa, "ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos
eivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä
totisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä."
Hän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään
vertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin
hän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä,
ystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat
häntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja
niin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja
erään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli
koskaan ollut.
Kenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen
huomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan
kenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan
ja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana
kuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta
herttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen
sopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua
olisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään
tuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö,
jonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen
seikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan.
Mutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään
vaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.
Jos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä
muistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata
sen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet.
[Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle,
joka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty
1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren
kuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä
parjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös
kukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa
moitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin
hyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa
loukkaus syynä hänen vihaansa.
Kun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen
ylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia;
ja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli
ollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi
Esmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin
Marlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille
laillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään
huomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen
sana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa
Esmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää,
eiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä
ei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi
valinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme
ja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme
perspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä
kuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka
tiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan
tälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin
puistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän
vain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi
Esmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla
koko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua
tällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa
puolustusaseita.
Näin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös
hän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri
sankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa
pienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan
tästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady
Marlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti
herttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja
kuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli
koko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren
vastaanottohuoneessa.
Vastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar
vihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran
hyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen
äpäräsikiöistä.
"Äpäristäkö?" virkkoi varakreivitär raivoissaan. "Churchillien joukossa
on äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta
pidetään varsin hyvää huolta."
"Madame", virkkoi herttuatar, "tiedätte kyllä kenen syy on, ettei
sellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään
tunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin."
Esmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan
prinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. "Ja luulenpa totisesti,
Harry", virkkoi Dick, "että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa."
Dick ei voinut pitää juttua omana tietonaan; ennen iltaa tiedettiin
se jo kaikissa kahviloissa. Se oli painettuna eräässä "News
Letters" julkaisussa, ennenkuin kuukausi oli loppuun kulunut, ja
hänen ylhäisyytensä M-rlb-r-gh'n herttuattaren vastaus eräälle
paavinuskoiselle hovinaiselle, joka kerran oli entisen K-J-kon
suosikki, oli painettuna useissa paikoissa huomautuksen ohella, jossa
selitettiin, että herttuatar ei ollut suonut itselleen hetkenkään
lepoa, kun tämän perheen pää hiljattain sai surmansa onnettomassa
kaksintaistelussa, ennenkuin sai eläkkeen orvoksi jääneille
perillisille ja leskelle hänen majesteettinsa apurahastosta. Tämä riita
ei suinkaan edistänyt Esmondin ylennystä ja pani hänet tosiaankin niin
häpeämään itseään, ettei hän uskaltanut uudelleen näyttää kasvojaan
ylipäällikön vastaanotoissa.
Niiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä
kuin Esmond oli nähnyt rakasta emäntäänsä, oli tämän hyvä isä, vanha
tuomiorovasti, jättänyt tämän elämän, viimeiseen asti periaatteilleen
uskollisena ja kehoittaen perhettään aina muistamaan, että
kuningattaren veli, kuningas Jaakko III, oli oikea hallitsija. Hänen
loppunsa oli kovin mieltä ylentävä, niinkuin hänen tyttärensä kertoi
Esmondille; hänen tytärtään ei suinkaan hämmästyttänyt vähän kun hän
tuomiorovastin kuoleman jälkeen (tuomiorovasti oli aina elänyt hyvin
vaatimattomasti) havaitsi, että hänen isänsä oli jättänyt jälkeensä
sievoisen 3000 punnan erän ja testamentannut sen myladylle.
Tällä pikku omaisuudella kykeni lady Castlewood, sitten kun hänen
tyttärensä palvelus hovissa alkoi, menemään Lontooseen, jossa hän
järjesti pienen, aistikkaan kodin hovin läheisyyteen Kensingtoniin ja
toi lapsensa sinne mukanaan; ja täällä tapasi Esmond nyt ystävänsä.
Nuoren lordin yliopistoelämä oli päättynyt jotenkin äkkinäisesti.
Kelpo Tusher, hänen opettajansa, oli havainnut nuoren herran aivan
hillittömäksi. Mylord haaskasi elämänsä kaikenlaisiin kujeisiin
ja yltyi, niinkuin kotona kasvatetut pojat tekevät, satoihin
poikamaisiin hullutuksiin. Niin siis tohtori Bentleyn, Trinityn uuden
harjoitusmestarin mielestä oli soveliasta kirjoittaa varakreivitär
Castlewoodille, mylordin äidille, ja pyytää häntä ottamaan pois nuori
aatelismies yliopistosta, jossa hän kieltäytyi oppimasta ja jossa hän
yltiöpäisellä esimerkillään sai vain pahaa aikaan. Uskonpa tosiaankin,
että lordi oli vähällä saada aikaan tulipalon Nevil's Courtissa, tuossa
kauniissa uudessa yliopistomme nelikulmiossa, jonka Sir Cristopher
Wren oli hiljattain rakentanut. Mylord töyttäsi nurin erään proctorin
palvelijoista, joka aikoi vangita hänet joissakin yökujeissa; hän piti
päivälliskemut Walesin prinssin syntymäpäivänä, joka oli kahden viikon
kuluttua hänen omasta syntymäpäivästään ja ne kaksikymmentä nuorta
herraa, jotka olivat läsnä, päätyivät kadulle viininsä juotuaan. He
olivat juoneet maljoja kuningas Jaakon terveydeksi avonaisten akkunain
ääressä ja laulaneet kavaljeerilauluja ja huutaneet: "Jumala kuningasta
suojelkoon!" suurella pihalla, niin että harjoitusmestari oli
sydänyöllä tullut asunnostaan ja hajoittanut tuon kapinallisen seurueen.
Tämä oli mylordin kujeitten kukkura, ja kun pastori Thomas Tusher,
jalosukuisen lordin varakreivi Castlewoodin perhepappi, huomasi, ettei
hänen rukouksistaan ja saarnoistaan ollut mitään maallista hyötyä
lordille, hän hylkäsi holhoojan velvollisuutensa ja meni ja nai tuon
oluenpanijan lesken Southamptonista ja vei hänet ja hänen rahansa
virkataloonsa Castlewoodiin.
Mylady ei voinut olla pojalleen vihainen siitä, että tämä oli juonut
kuningas Jaakon maljan, koska hän itse oli lojaalinen tory niinkuin
kaikki Castlewoodin perheen jäsenet olivat, ja tyytyi huokaisemaan,
tietäen varmaankin, ettei hänen kieltonsa ollenkaan vaimentaisi nuoren
lordin halua sotaiseen elämään. Lady olisi halunnut poikansa liittyvän
samaan rykmenttiin, jossa Esmond oli, sillä hän toivoi, että Harry
holhoaisi ja neuvoisi itsepäistä nuorta sukulaistaan; mutta nuori lordi
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin vartioväestä, ja hänelle
hankittiin siis toimi Ormondin herttuan rykmentistä. Esmond sai siis
tietää, kun hän palasi Saksasta Blenheimin taistelun jälkeen, että
mylord oli vänrikki ja palkkaa nauttiva upseeri.
Huomio, jota kumpikin lady Castlewoodin lapsista herätti esiintyessään
seurapiireissä, oli tavaton; ja koko kaupunki alkoi pian laulaa
heidän ylistystään; niin kaunista paria, sanottiin, ei oltu koskaan
nähty. Nuoren hovineidin maljoja juotiin joka pöydässä ja kaikissa
ravintoloissa; ja nuoren lordin muhkeutta ihailtiin vielä enemmän kuin
hänen sisarensa kauneutta. Satoja lauluja kirjoitettiin tästä parista;
ja niinkuin senaikuinen tapa oli, ylistettiin nuorta lordia näissä
anakreonlauluissa yhtä lämpimästi kuin Batyllusta. Voin vakuuttaa, että
hän otti vastaan hyvin kiitollisena kaupungin mielipiteen hänestä, ja
tyytyi vilpittömyydellä ja lumoavalla iloisuudella, joka hänessä aina
ilmeni, ajattelemaan todella olevansa Lontoon kaunein mies.
Vaikka ei vanhaa Chelsean varakreivitärtä koskaan voitu saada
myöntämään, että miss Beatrix olikaan kaunotar (jota kielteistä
mielipidettä, kuten voidaan käsittää, suuri joukko naisia kannatti
hänen kerallaan), hän kuitenkin, heti kun sai nähdä nuoren
Castlewoodin, myönsi rakastuneensa häneen. Ja kun Harry Esmond, taas
palasi Chelseahen, hän huomasi, että hänet oli kokonaan syrjäyttänyt
varakreivittären suosiosta nuorempi sukulaisensa. Kuninkaan
maljanjuomiskuje Cambridgessä olisi ainakin voittanut hänen sydämensä,
vakuutti varakreivitär, ellei mikään muu olisi sitä tehnyt. "Miten
saattaa tuo armas poika olla niin kaunis?" kysyi hän. "Hän ei ole sitä
perinyt isältään -- eikä tietenkään myös äidiltään. Miten on hän voinut
saada niin jalot käyttäytymistavat ja niin täydellisen _bel airin?_
Tuo maalaistunut Walcoten leski ei olisi koskaan voinut hänelle sitä
opettaa." Esmondilla oli omat mielipiteensä maalaistuneesta Walcoten
leskestä, jonka käyttäytymisessä oli tyyntä suloutta ja lämmintä
ystävällisyyttä, mikä oli Esmondista aina tuntunut hyvän kasvatuksen
täydellistymiseltä, vaikka ei hän ylittänytkään väitellä tästä tätinsä
kanssa. Mutta hän voi olla yhtä mieltä useimpien ylistyksien suhteen,
joita hurmaantunut vanha leskivarakreivitär uhrasi varakreiville, koska
ei Esmond koskaan ollut nähnyt mielenkiintoisempaa eikä lumoavampaa
gentlemannia. Castlewoodilla ei ollut yhtä suuressa määrin älykkyyttä
kuin iloisuutta. "Tuon nuorukaisen ulkomuoto on kaikkea hyvää", oli
mr. Steelen tapa sanoa; "ja hänen naurunsa tekee keskustelun yhtä
miellyttäväksi kuin kymmenen mr. Congreven älynleimausta. Istuisin
aivan yhtä kernaasti pullon ääressä hänen kanssaan kuin mr. Addisonin,
ja mieluummin kuuntelen hänen puhettaan kuin Nicolinia. Onko mies
vielä koskaan ennen ollut niin suloisella tavalla humalainen kuin
mylord Castlewood? Antaisin mitä tahansa, että pysyisin tasapainossa
viinini jälkeen" (vaikka totisesti Dick kesti osansa varsin huokeasti,
ja juotavaa sai olla paljonkin) "niinkuin tämä verraton nuori mies.
Kun hän on selväpäinen, on hän ihastuttava, ja kun hän on päissään,
on hän aivan vastustamaton." Ja viitaten lemmikkiinsä, Shakespeareen
(joka oli aivan kokonaan vanhanaikainen, kunnes Steele hänet jälleen
toi muotiin), Dick vertasi lordi Castlewoodia Prinssi Henrikkiin ja
huvikseen risti Esmondin Pistooliksi.
Ylihovimestaritarta, Englannin korkeinta ladyä kuningattaren jälkeen
tai ennenkin hänen majesteettiaan, niinkuin maailma sanoi, ei koskaan
voitu saada sanomaan ainoatakaan ystävällistä sanaa Beatrixille, jonka
hän oli toimittanut hovinaiseksi, mutta tämän veljen hän otti heti
suosioonsa. Kun nuori Castlewood uudessa univormussaan ja näyttäen
sadun prinssiltä meni kohteliaisuusvierailulle herttuattaren luo,
katseli tämä hetkisen vaiteliaana punastelevaa ja hämillään olevaa
nuorta miestä edessään, sitten alkoi lady nyyhkyttää ja suuteli lordia
tyttärensä ja seurueensa nähden. "Hän oli poikani ystävä", sanoi
hän nyyhkytystensä lomassa. "Minun Blandfordini olisi voinut olla
kuin hän." Ja jokainen näki tämän herttuattaren suosionosoituksen
jälkeen, että nuoren lordin edistys oli taattu, ja ihmiset parveilivat
suosikin ympärillä, joka tuli turhamaisemmaksi ja vallattomammaksi ja
iloisemmaksi kuin koskaan ennen.
Sillävälin teki Beatrix-neiti valloituksia omalla puolellaan; ja näiden
valloitusten joukossa oli eräs herraparka, johon hänen nuoret silmänsä
olivat singonneet nuolen kaksi vuotta sitten ja joka ei koskaan ollut
täysin toipunut tästä haavasta. Hän tiesi kyllä, miten toivotonta sille
taholle suunnattu rakkaus oli, ja oli nauttinut parasta, vaikkakin
halpaa, _remedium amorista_ [rakkauden parannuskeino] paetessaan
nopeasti lumoojatarta ja olemalla kauan poissa hänen luotaan. Ja
koska Esmond ei ollut saanut vaarallista tartuntaa aivan heti, toipui
hän pian tästä vaivasta, ja jos se hänellä vielä oli, niin ei hän
sitä tietänyt ja hän kantoi sen helposti. Mutta kun hän palasi
kotiin Blenheimin taistelun jälkeen, oli tuo nuori kuusitoistavuotias
neitonen, joka kaksi vuotta sitten oli näyttänyt kauneimmalta oliolta
mihin hän koskaan oli silmiään kohdistanut, nyt saavuttanut kauneuden
täyden kypsyyden ja täydellisyyden, sellaisen, että se heti otti
lumoihinsa poikaparan, joka jo oli ollut hänen lumojaan paossa. Silloin
oli Esmond nähnyt häntä vain kaksi päivää ja paennut. Nyt hän näki
hänet päivä päivältä, ja kun Beatrix oli hovissa, vartosi Esmond häntä;
kun hän oli kotona, liittyi Esmond perheseuraan. Jos Beatrix lähti
ajelemaan, ratsasti Esmond hänen äitinsä vaunujen jälessä; kun Beatrix
näyttäytyi teatterissa, valitsi Esmond aition hänen läheisyydestään tai
permantopaikan, josta sai katsella häntä; kun hän meni kirkkoon, oli
siellä varmaan Esmondkin, vaikka ei hän mahtanutkaan kuunnella saarnaa,
ja oli valmis auttamaan Beatrixia istuimelleen, jos tämä suvaitsi ottaa
vastaan Esmondin palvelukset ja valita hänet siitä nuorukaisjoukosta,
joka aina oli hänen ympärillään. Kun Beatrix meni pois, seuraten
hänen majesteettiaan Hampton Courtiin, lankesi pimeys Lontoon yli.
Jumalani, minkälaisia öitä Esmond onkaan viettänyt ajatellen häntä,
runoillen hänestä, puhuen hänestä! Hänen ystävänsä Dick Steele
kosiskeli tähän aikaan tuota nuorta naista, mrs. Scurlockia, jonka
hän nai; tällä ladyllä oli asunto Kensington Squaressa aivan lähellä
lady Castlewoodin taloa. Dick ja Harry, jotka olivat samalla asialla,
tapasivat yhtämittaa toisensa Kensingtonissa. He retkeilivät alinomaa
sen ympärillä tai kävelivät synkkinä sieltä tai kiiruhtivat innoissaan
sinne. He tyhjensivät lukemattomia pulloja "Kuninkaan aseissa", ja
kumpikin puhui rakkaudestaan ja antoi toisen puhua ehdolla, että
tämä saisi omalla vuorollaan olla kuulijana. Tästä muodostui heidän
välilleen läheinen ystävyys, vaikka he lienevätkin muiden ystäviensä
mielestä olleet sietämättömiä. Esmondin runot "Gloriana klaverin
ääressä," "Glorianan kukkavihko" ja "Gloriana hovissa" ilmestyivät
sinä vuonna _Observatorissa_. -- Oletteko koskaan lukenut niitä? Niitä
pidettiin kauniina runoina ja muutamat luulivat niitä mr. Priorin
tuotteiksi.
Tämä intohimo ei jäänyt huomaamatta -- kuinka se olisi voinutkaan
jäädä? -- Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle
kaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä
kataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia
kärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä
haki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia,
ihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli,
hymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond
oli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee
hänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi
muuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on
sanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli
menestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä,
kun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut
pyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa
kuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä
elämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon.
Minkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen,
täyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden
päiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin
lakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät
liikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat
pikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista
enempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten.
Beatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri
ja juuri sieti häntä.
Eräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle,
alttiille emännälleen -- useita tunteja -- koko päivän pitkän --
ja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa,
palattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään
edestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi,
taivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja
mielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond
näki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä,
emäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta
kertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington
Squarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa
tuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle
mitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä
seisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä,
mihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen
yli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka
päilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä
hänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi,
jonka teriön Esmond oli repinyt. "Oi, antakaa minulle anteeksi, te
armain ja lempein", virkkoi Esmond; "minä olen helvetissä ja te olette
enkeli, joka tuo minulle vesipisaran."
"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua
aina", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond
poistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä
hämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä
suloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.