Sitten mr. Esmond ratsasti Lontooseen ja jos leskivarakreivitär olikin
ollut vihainen tämän pikaisesta lähdöstä, niin hän nyt oli tavattoman
iloinen tämän nopeasta palaamisesta.
Esmond meni heti kunniavierailulle uuden kenraalinsa, Lumleyn luo,
joka otti hänet suosiollisesti vastaan. Hän oli tuntenut Esmondin
isän ja hän oli myös, niinkuin häntä huvitti sanoa, saanut mitä
parhaimmat tiedot mr. Esmondista upseerilta, jonka adjutanttina tämä
oli ollut Vigo-retkellä. Mr. Esmond oli kuluneena talvena kirjoitettu
luutnantiksi brigaadipäällikkö Webbin jalkaväkirykmenttiin, joka
silloin oli päällikköineen Flanderissa. Mutta koska Esmond nyt
kiinnitettiin mr. Lumleyn seurueeseen, ei hän liittynyt omaan
rykmenttiinsä ennen kuin vuoden perästä, palattuaan Blenheimin
sotaretkeltä, joka taisteltiin seuraavana vuonna. Se sotaretki alkoi
hyvin aikaisin. Meidän väkemme marssivat leireistään, kun talvi
tuskin vielä oli kulunut, ja sijoittuivat Bonnin kaupunkiin Reinin
varrella, herttuan toimiessa ylipäällikkönä. Hänen ylhäisyytensä
liittyi armeijaan kovin syvän surun painostamana; hänellä oli suruharso
hihassaan ja koko hänen perheensä oli surussa. Ja sama postilaiva,
joka toi ylipäällikön, toi myös kirjeitä sotaväelle, joka oli saapunut
määräpaikkaan ennen ylipäällikköä; kirjeiden joukossa oli myös
Esmondille tämän rakkaalta emännältä, ja se kirje oli Esmondista hyvin
mielenkiintoinen.
Nuori markiisi Blandford, hänen ylhäisyytensä poika, joka oli otettu
oppilaaksi King's College'iin Cambridge'issa, (nuori varakreivi oli
myös ollut Cambridge'issa Trinity College'issa ja mr. Tusher oli hänen
ohjaajanaan) oli saanut rokon ja oli kuusitoistavuotiaana kuollut. Niin
olivat Frank-paran suunnitelmat sisarensa ylenemisestä tuhoutuneet ja
tuo viaton lapsellinen intohimo tukahtunut alkuunsa.
Lady olisi suonut Esmondin palaavan -- ainakin viittasivat hänen
kirjeensä siihen. Mutta vihollisen edessä oltaessa oli tämä mahdotonta
ja nuori mies oli vaatimattomalta osaltaan mukana piirityksessä, jota
ei tarvitse tässä kuvailla, ja hänellä oli onni päästä siitä ilman
minkäänlaista vammaa ja juoda päällikkönsä malja, kun vihollinen
oli antautunut. Hän oli yhtä mittaa sotapalveluksessa tämän vuoden
eikä ajatellut pyytää lomaa kuten muutamat hänen vähemmän onnelliset
ystävänsä tekivät; nämä hukkuivat tuossa hirmumyrskyssä, joka sattui
marraskuun loppupuolella, myrskyssä "mi yllä Britannian raivoon sai",
(kuten mr. Addison siitä lauloi) ja jossa kymmeniä parhaita laivojamme
ja 15,000 merisotilastamme hukkui.
Sanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka
oli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat,
että hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa.
Vaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia
menneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs
voittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni
Englantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin
Hollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot
huhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin
Maesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin,
jossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja
muita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli
joka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi -- Haagissa, Utrechtissa,
Ruremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat
vastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin
tykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne,
missä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille
herroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä
tarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja
Maestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka
olivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia.
Ryhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija
sai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli
siirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten.
Ennenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että
ranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.
Toukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana
päivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä,
menivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa
Ehrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa
juhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja
rakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista
ja loistoa -- suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen
maan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen
nähnyt.
Jalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman
nopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja
eteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen
ylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa
odottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan
palatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas
suurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi
kokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten,
hollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot.
Jalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali
Churchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo
kaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit
(vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja
tuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä
oli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta,
ensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.
Mindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle
ylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin
saadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman
soturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin
eteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista
armeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin
ja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz.
Vaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä
hyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi
Darcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin
kaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia
työsotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.
Heinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa
vastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli.
Herttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista
jalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä
keisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä.
Vaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti --
syöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen
varuksien edessä -- työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä
me olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat
keisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä
vastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä
surmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen
joukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä
vaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme
marssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa
vaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto
polttamalla meidät vuoteisiimme -- sillä talojen alla olevien
kellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä.
Mutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat
livistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi
ja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat
varastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin
laulettiin suuri "Te Deum" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän
armeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin
prinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle
päivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin
lopettavan ne "amenella".
Ja nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi
sekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat,
ankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton
riemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista -- väkemme
saapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään
olevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia,
tallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja
isiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja
kyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar,
joka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun
ihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja,
inhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin
suurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit,
jotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista,
joissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte
hypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte
brittiläisille krenatööreille -- oletteko ottaneet lukuun, että
nämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette
ja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista?
Ylipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta
ainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista
olennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion
tullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein
tavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen
taisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun
talonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten
aatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja
tehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen
patterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja
kasasivat ruumiita hänen ympärilleen, -- hän oli aivan tyyni, kylmä,
päättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen,
hän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän
sanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja
hylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet
surmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin
Klotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen
kuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun
tuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä
loistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia
ja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin,
ollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni
tykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan
olisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut
sydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen
tai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän
älyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon
mihin ihminen kykenee -- valhetteli ja petti rakastavan naisen ja
ryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä
tyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että
matalamielisimpiin tekoihin.
Hänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli
kaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta
hän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä
sotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja
menestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän
surullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti
hyväkseen ja loukkasi; -- (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä,
pieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä
samalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun
ominaisuuden tai aineellista omaisuutta -- hän otti sotilaan veren
tai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua
rahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä;
tai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä
kultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä
naisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen
verran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa
tai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin
kohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina
tilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata
mielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan
rovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan
samoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla
ylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne
-- tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi -- mutta siitä
huolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat
enimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja
kun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa
nelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen
tai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta
voimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat,
että hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.
Blenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata
kohtaan -- hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin --
jonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään
häntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan.
Kukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa
ja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi
väittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli
sinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen
muistaa.
Ranskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan
varrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa
saattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle
ja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä
vastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.
Siellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä
tosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.
Näiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni
puro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse
(joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä
puro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli
tullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello
kuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko
tämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin
pommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita
tunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät
erittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös
oikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin
prinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan,
kun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin
vaikeata kulkutietä tykistölle.
Keskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota
lordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri
johti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi.
Nähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja
saatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta
päästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta
kunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten
poikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa.
Vähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli
suuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi,
marssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in
johtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten
kovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä
olivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri
kulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin
pelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta
tykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan
vastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme
ranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa
vaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin
meikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet
ynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme,
joka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti
eteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen
varuksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti
sivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon
miehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä
jalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin
jalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen
puron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet,
ja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten
meitä maahan.
Mutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin
päällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva
jalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin
kuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi
Blenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä
useita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä.
Mr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä
siis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi
hänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen
huumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän
ajan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan
tainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden
hetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä
valitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja
katkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen
sydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä,
toivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi
äärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu
pois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, -- tuo hyvä
ja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta
John Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina
siitä pitäen ollut luonani. -- H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä,
jonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki
olkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä
kuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli
nyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa.
Sen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai
useat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin
elämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus,
ellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä.
Ruumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden
viruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä
ylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä
Esmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja
leskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli
juuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun
Jack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.
Blenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja
siellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa
hengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri,
ja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori
herramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa
maatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä
loppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä
hurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja
ottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen
haavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että
hän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä.
Näissä mielettömissä kuvitelmissa ja _vana somniassa_ Esmond kulutti
päiviä sillävälin kuin armeija lauloi "Te Deumia" voiton johdosta
ja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa
herttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat
Rooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin
Berliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista,
jotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti
muiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän
kotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden
uudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki
pitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän
olisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen
sydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä
monta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.
Melkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät
loistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista.
Monta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa,
sen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha
leskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten
sekaista sotkuaan, että Esmondilla oli _air noble_, että tämän kalpeus
puki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli
ja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen
rakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa
luona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset,
koska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti
hän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä
uutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki
hänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän
sieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei
ollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen
selville, oliko hänellä _bel air_ ja pukiko hänen kalpeutensa häntä
tosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa
peruukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään
kuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko
ranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne
surmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän
taivaan riemut, miten ne olivat ihanat!
Ja niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan
aamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen,
eräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä,
jotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat
luovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut
luoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet
ja hän astui varjojen maahan.