Mitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa
-- sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut -- oli se tyyni
käskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi
hänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä
alempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.
"Minä tunnen asemani, Harry", sanoi hän. "Minä en ole ylpeä --
Winchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä
minä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood
Irlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla -- tiedätkö sitä? --
Esmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä.
Mutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi
minun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää -- olet
meidän perhettämme, katsos -- minkä sinä sille voit, ettei kilpesi
ole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen
Englannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja
auta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan
ystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi
Castlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen
täysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen
aina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon.
Minun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi.
Varakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen
perin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää
minua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille.
Minullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on
sekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi,
niin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen
kuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään,
eikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa
huonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin
varokoot _minua!_ Minä nain aikaisin -- todennäköisesti on Trix jo
siihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen
ylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen."
"Kuinka?" kysäisi Harry.
"Vaiti, poikaseni!" virkkoi mylord. "Olet meidän perhettämme --
olet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle
kaikki. Blandford on naiva hänet -- tai --" ja tässä asetti kreivi
pienen kätensä miekkansa kahvalle -- "ymmärrät loput. Blandford tietää
kumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet
kukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos
häntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää,
totisesti, että minä en ole mikään leikinkappale."
"Mutta et tarkoita", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei
kummastustaan, "että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin,
kuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?"
"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole
mitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen.
Ja kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa
kuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa
on vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis
James, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry -- tee nyt vala, ettet
milloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä
sinä _olet_ gentlemanni, vaikka oletkin --"
"No, anna kuulua, anna kuulua!" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.
"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden
jälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion
täytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen
verensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin
me menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa
olimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän
seisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin
teit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa
edesmenneeseen Oranian prinssiin -- en tahdo koskaan sanoa häntä
kuninkaaksi -- ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme
lordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän
kun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin -- mutta kuule, Harry,
ethän sitten kerro?"
Harry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.
"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja
herttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen
tyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti
hänestä. Ja eräänä päivänä Blandford -- hän suuteli Beatrixia oven
takana -- niin hän teki -- ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja
silloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin
korville -- olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän
on heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta;
mutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin
tulimme sieltä Walcote'iin -- Blandford oli pantu arestiin eikä hänen
annettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen.
Minä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka
ääressä hän itki."
"Markiisi", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja
auttanut minut sisään, "te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä
katsos olin vienyt sen mukanani."
"Oi, varakreivi", sanoi hän -- "oi, rakas Frank!" ja hän heittäytyi
käsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: "Minä rakastan Beatrix-neitiä
niin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni."
"Rakas Blandford", sanoin minä, "olet kovin nuori ajattelemaan
naimista." Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen
nuorimies tuskin voi sitä ajatella.
"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii
minusta", sanoi hän. "Minä en mene koskaan naimisiin -- en, en, en,
muiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka
muut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua,
niin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti
lapun, -- hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen
valmis _vereläni alekirioittaman,_ joka, kuten tiedät, Harry, ei ole
oikein -- ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen
neidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis
Jamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin
minä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia."
"Jossako oli Beatrixin hiuksia?" huudahti Esmond.
"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme
juuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä
annoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme
ja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä
myöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's
College'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja
jos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän
tietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan
kukkotaistelua Winchesteriin."
"Mutta olenpa varma", hän jatkoi hetken kuluttua, "ettei Trixin sydän
murru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee,
siellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot
Crawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät
miekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten."
Sinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen
kuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa
jälkeen Walcotiin. "Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet
toiselle", hän ajatteli, "ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat
jo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka
ei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo
hänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina
katkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen
kanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla
ja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? --
miksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä
vain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä
kolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani
miellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin
suloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin
omistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen.
Hänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy
jäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!" (Esmond alkoi
lohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle
lordiparalleen). "Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen
uhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka
rakastaa sinua niin suuresti?"
Sitten tuli kiusaus rajumpana. "Sana vain", ajatteli Harry, "pieni
selitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut
hyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi,
menneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin
hänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa
pysymään sanassani!"
Seuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen
mielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan
koetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella
kohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin
jokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän
katsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja
kun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken
perästä ja koputti hänen ovelleen.
Koko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen,
sillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli
panemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut,
että nopeasti pakenisi tätä kiusausta.
Lady sulki oven hyvin huolellisesti ja nojasi sitten siihen kovin
kalpeana, kädet ristissä edessään, katsellen nuoreen mieheen, joka oli
polvistuneena matkalaukkunsa ääressä. "Niinkö pian sinä menet?" hän
sanoi.
Esmond nousi seisomaan ja kenties punastui, kun hänet noin yllätettiin
ikäänkuin itse teossa, ja tarttui toiseen ladyn somista pikku käsistä
-- se oli se, jossa oli hänen vihkimäsormuksensa -- ja suuteli sitä.
"Kaikkein parasta on niin, armahin lady", hän sanoi.
"Minä tiesin jo aamiaisella, että sinä menisit. Minä -- minä luulin
ensin, että viipyisit. Mitä on tapahtunut? Miksi et voi kauemmin viipyä
luonamme? Mitä on Frank sinulle kertonut -- puhelitte keskenänne
myöhään viime yönä?"
"Chelseasta myönnettiin minulle vain kolmen päivän loma", Esmond
vastasi niin iloisesti kuin hän kykeni. "Tätini -- hän antaa minun
sanoa itseään tädiksi -- on nyt emäntäni! Häntä saan kiittää
upseerinarvostani ja koreasta takistani. Hän on ottanut minut
kultaiseen suosioonsa; ja uuden kenraalini pitäisi tulla Chelsea'hen
päivälliselle huomenna -- kenraali Lumley'n. Hän on määrännyt minut
adjutantikseen ja minun pitää saada kunnia palvella häntä. Kas, tässä
on kirje leskivarakreivittäreltä. Posti toi sen eilen illalla, mutta
minulla ei ollut halua puhua siitä, sillä pelkäsin, että viimeinen,
hauska yhdessä olomme häiriintyisi."
Mylady vilkaisi kirjeeseen ja laski sen sitten kädestään hieman
ylenkatseellisen hymyn päilyessä hänen kasvoillaan. "Sen lukeminen ei
ole tarpeen", hän sanoi. (Hyvä olikin, ettei hän sitä tehnyt, sillä
Chelsean viesti, joka oli leskikreivitärparan tavallista ranskalaista
sekamelskaa, myönsi Esmondille pitemmän loman kuin hän oli sanonut.
'Je vous donne', kirjoitti jalo rouva, 'oui jour, pour vous fatigay
parfaictement de vos parens fatigans') -- "kirjeen lukeminen ei ole
tarpeen", hän sanoi. "Mitä Frank sinulle kertoi viime yönä?"
"Hän ei kertonut minulle paljonkaan sellaista mitä en olisi tiennyt",
Esmond vastasi. "Mutta olen ajatellut sitä vähäistä ja tämä on tulos:
minulla ei ole mitään oikeutta nimeen, jota kannan, hyvä lady, ja
vain teidän kärsivällisyytenne ansiota on, että saan sitä kantaa. Jos
hetkisen ajattelinkin sellaista, mikä varmaan on liikkunut teidänkin
mielessänne --"
"Niin, se on liikkunut, Harry", virkkoi lady. "Olen sitä ajatellut ja
ajattelen yhä. Ja minä nimittäisin mieluummin pojakseni sinua kuin
ylhäisintä Euroopan ruhtinaista -- juuri niin, kuin ylhäisintä Euroopan
ruhtinaista. Sillä kukapa heistä on niin hyvä ja niin urhea ja kuka
rakastaisi äitiään niinkuin sinä rakastat? Mutta on esteitä, joita äiti
ei voi mainita."
"Minä tunnen ne", sanoi mr. Esmond, keskeyttäen hymyllään ladyn puheen.
"Tiedän, että esteenä ovat sir Wilmot Crawley Queen's Crawleystä ja
mr. Anthony Henley Grangesta ja Mylord Blandfordin markiisi, joka
tuntuu olevan suosittu kosija. Pyydätte vain minua kantamaan rouva
markiisittaren värejä ja tanssimaan hänen häissään."
"Oi, Harry, Harry, mikään näistä hullutuksista ei minua peloita",
lady Castlewood huudahti. "Lordi Churchill on vain lapsi ja hänen
haaveilunsa Beatrixista oli vain poikamaista hullutusta. Hänen
vanhempansa näkisivät hänet mieluummin haudassa kuin avioliitossa
alempiarvoisen kanssa. Ja luuletko, että minulla on halua ryhtyä
tavoittelemaan miestä Francis Esmondin tyttärelle, tai että alistuisin
työntämään tyttäreni tuohon ylpeään perheeseen, missä hän vain
aiheuttaisi riidan pojan ja vanhempien välille ja tulisi kohdelluksi
alempiarvoisena. Semmoinen matalamielisyys on minusta inhoittavaa.
Beatrix halveksisi sitä. Oi Harry, vika ei ole sinussa vaan
Beatrixissa. Minä tunnen teidät molemmat ja rakastan teitä: tarvitseeko
minun sitä rakkautta nyt hävetä? Ei, ei koskaan, ja sinäkö, rakas
Harry, olisit ansioton! Minä vapisen Beatrix-parkani vuoksi -- jonka
itsepäisyys peloittaa minua. Hänen mustasukkaista luonnettaan (minun
sanotaan myös olleen mustasukkaisen, mutta Jumalan kiitos, olen nyt
parantunut tuosta synnistä) ja turhamaisuuttaan eivät mitkään sanani
eivätkä rukoukseni voi parantaa -- vain kärsimykset, vain kokemus ja
perästäpäin tuleva katumus. Oi Henry, hän ei tee onnelliseksi sitä
miestä, joka häntä rakastaa. Poistu täältä poikani, jätä hänet. Rakasta
meitä aina ja ajattele meitä ystävällisesti. Ja minuun nähden tiedät
rakkaani, että näiden seinien sisäpuolella on kaikki se, mitä minä
maailmassa rakastan."
Havaitsiko Esmond myöhemmässä elämässään tosiksi ne sanat, jotka hänen
hellä emäntänsä surullisella mielellä lausui? Esmondia varoitettiin;
mutta varmaan ovat myös muut ennen häntä ja hänen jälkeensä saaneet
varoituksia, ja hänkin hyötyi siitä saman verran kuin useat muut.
Nuori varakreivi oli kovin suruissaan kun hän sai kuulla, ettei Harry
voinut tulla hänen kanssaan kukkotaisteluun, koska tämän täytyi mennä
Lontooseen. Mutta varmaankin mylord tunsi itsensä lohdutetuksi, kun
Hampshiren kukot voittivat kilpailun ja hän sai nähdä jok'ainoan
taistelun ja soveliaasti pöyhkeillä hävinneille Sussexin herroille.
Kun Esmond ratsasti kaupunkia kohti, tuli hänen palvelijansa hänen
rinnalleen ja kertoi nauraen, että miss Beatrix oli ottanut, esiin
uuden puvun ja siniset sukat esiintyäkseen päivällispöydässä niissä
ja että hän oli tullut raivoihinsa ja antanut palvelijattarelleen
korvapuustin saatuaan kuulla, että Esmond oli lähdössä pois. Miss
Beatrixin palvelijatar, mies kertoi, tuli palvelijain saliin itkien ja
poski yhä lyönnistä punaisena. Mutta Esmond käski jyrkästi palvelijansa
vetäytymään taakseen ja vaikenemaan ja ratsasti eteenpäin pää täynnä
ajatuksia -- muutamia surullisia ja muutamia sanomattoman armaita ja
mieluisia.
Hänen emäntänsä, josta hän oli ollut vuoden erossa, oli taas hänen
rakas emäntänsä. Perhe, josta hän oli ollut erotettu ja jota hän
mitä hellimmällä kiintymyksellä rakasti, oli taas hänen perheensä.
Beatrixin kauneus, jos se hänelle säteili, säteili ystävällisesti,
ja hän suhtautui siihen samanlaisella ihastuksella kuin nähdessään
hymyävien madonnain kauniita muotokuvia Cadizin luostarissa, kun hän
oli lippuineen siellä lähetystoimissa. Vaikeata on sanoa minkälaisin
tuntein Esmond suhtautui emäntäänsä. Hänen kohtaamisensa oli tuottanut
onnea eikä eroaminen tuottanut mitään suurta tuskaa. Pojan hellyys,
rakkaus, joka oli sekä kunnioitusta että huolenpitoa, täytti Esmondin
mielen, kun hän ladyä ajatteli. Ja Esmond rukoilee, että se pyhä tuli
aina palaisi, olipa hän ladyä lähellä tai etäällä hänestä, siitä
hetkestä tähän ja tästä hetkestä kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan.