Kun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut
iloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja
rakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja
palvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla -- vanha
taloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin
oranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi
hänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät
kuvaamattoman rakkaasti. "Tervetuloa", sanoi hän kohottaessaan
katseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa
päähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli,
ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen
kasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui
poikansa käteen -- tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa -- mutta
ei hellittänyt Esmondin käsivarresta.
"Tervetuloa, Harry", toisti nuori lordi hänen perässään. "Olemme kaikki
kokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot -- eikö hän olekin
käynyt sieväksi?" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan
sievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti
mylordia "herkeämään jo".
"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri,
ja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi,
serkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen --
kaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu -- ho, ho!"
lordi purskahti nauramaan. "Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana.
Tiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että
kapteeni tulee illalliselle."
Tämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on
portaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin
johtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä
kädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle
nauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.
Esmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut
tavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen
kauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista
kummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin
loistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen
seuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä
iltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun
jälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui
juuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar
-- tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä
olivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui
hänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen
kuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan
punaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen
suunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset,
ja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle,
mutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli
rakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka
vartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä,
toimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja
joustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat
aina täydellistynyttä suloa -- nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs
kuin kuningatar, -- hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen
sarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut
kaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä
jälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.
Niin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä
käsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia
tervehtimään.
"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään",
sanoi mylord, yhä nauraen. "Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat
paulasi kapteenille?" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille,
joka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä.
Beatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond
suutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.
"Seis", sanoi hän, "olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa,
Harry-serkku!" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen
melkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko
ajan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui
säteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa,
jollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.
"N'est -- ce pas?" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä
riippuen Harryn käsivarressa.
Esmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat
silmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan _filia
pulchrior'ia_.
"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt
ja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry.
Leskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä
jalkaansa", virkkoi mylord. "Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi", virkkoi
neiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla
ja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja
vaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja
otti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: "Oi Harry,
olemme niin, _niin_ iloisia, kun tulit."
"Meillä on metsäkurppia illalliseksi", sanoi mylord. "Hurraa! saarna
toi kovan nälän." "Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on
tullut kotiin."
"Hurraa, Pincot-eukkoseni!" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet
näyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry
veisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin
johdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka
ainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa.
Ja pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten
kertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai
suloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään;
ja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko
oli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä
oli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat
vartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs,
joka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan
rukouksillaan.
Seuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle
perheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti
paljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan
harhailivat hänen silmänsä joka taholla -- ainakin aina, kun Esmond
kohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös
Esmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. "Tämä olisi
voinut olla minun elämäni", ajatteli hän; "tämä olisi voinut olla minun
velvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi
ihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan?
Niin, kunnes -- kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois
kauniin Beatrixin", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom
Tusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista,
ajatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.
Beatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin
edessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun,
joissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään
ruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden
kanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään
hänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär
näytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat.
Beatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli
sitä. "Olen vanha nainen", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; "en
saata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni".
"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän
eläisi satavuotiseksi", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja
suudellen hänen kättään.
"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?" kysäisi Beatrix kääntyen
kokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän
leukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti
hän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä
hänen kädelleen.
"Olen kuin peilisi", sanoi hän, "eikä se voi sinua imarrella."
"Hän tarkoittaa, että sinä katselet häntä aina, kultaseni", sanoi
Beatrixin äiti viekkaasti. Silloin Beatrix juoksi pois Esmondin luota
ja kiiti äitinsä luo ja suuteli tätä, sulkien myladyn suun kauniilla
kädellään.
"Harrya on myös hyvin hauska katsella", sanoi mylady, katsellen
lempeillä silmillään nuoreen mieheen.
"Jos on hauska nähdä onnellisia kasvoja", Harry sanoi, "niin näette
sellaiset. Mylady sanoi 'amen' huokaisten. Ja Harry ajatteli, että
lordivainajan muisto heräsi ja painoi hänet taas takaisin suruun, sillä
hymy kaikkosi ladyn kasvoilta ja niille palasi surullinen ilme."
"Totisesti, Harry, olet hieno poika punaisessa, hopeakoristeisessa
puvussa ja mustassa peruukissa!" huudahti mylord. "Äiti, olen väsynyt
omaan tukkaani. Koska saan peruukin? Mistä sait pitsikauluksesi, Harry?"
"Se on leskivarakreivittären pitsejä", vastasi Harry; "hän antoi
minulle tämän ja muita hienouksia."
"Leskivarakreivitär ei olekaan paha nainen", jatkoi mylord.
"Hän ei ole niin -- niin punainen kuin miksi hän on maalattu", virkkoi
neiti Beatrix.
Hänen veljensä purskahti nauramaan. "Kerron hänelle, että sinä sanoit
niin, totisesti Trix, sen minä teen!" huudahti hän.
"Hän tietää kyllä, ettei sinulla olisi ollut järkeä sitä sanoa,
mylord", virkkoi Beatrix-neiti.
"Emme riitele ensimmäisenä päivänä Harryn ollessa täällä, emmehän
äiti?" sanoi nuori lordi. "Saadaanpas nähdä pääsemmekö riitelemättä
uuteen vuoteen. Mutta otahan nyt vähän tätä joulupiirakkaa! Ja tuossapa
tuodaan haarikka -- ei, Pincot tuo teetä."
"Mitä kapteeni suvaitsee?" kysäisi Beatrix-neiti.
"Kuules Harry", jatkoi mylord, "minä näytän sinulle hevosiani aamiaisen
jälkeen; ja tänäiltana lähdemme linnustamaan ja maanantaina on
kukkotaistelu Winchesterissä -- pidätkö kukkotaisteluista, Harry? --
Sussexin ja Hampshiren herrain välillä kymmenestä punnasta taistelua
kohti ja viisikymmentä puntaa maksetaan häviöstä kahdenkymmenen yhden
kukon kilpailtua."
"Mitä sinä, Beatrix teet, huvittaaksesi sukulaistamme?" kysäisi mylady.
"Minä kuuntelen häntä", vastasi Beatrix. "Olen varma, että hänellä
on sadoittain meille kerrottavia juttuja. Ja minä kadehdin jo
espanjalaisia naisia. Oliko se kaunis nunna, jonka sinä Cadizissa
pelastit sotamiesten kynsistä? Palvelijasi kertoi siitä eilen illalla
kyökissä ja mrs. Betty kertoi sen minulle tänä aamuna kammatessaan
minua. Ja palvelijasi sanoo, että sinä olet varmaankin rakastunut,
sillä istuit laivankannella koko yön ja töhersit runoja päivät pitkät
muistikirjaasi." Harry ajatteli, että vaikka hän eilen oli ollut vailla
aihetta runoilleen, niin hän tänään oli sen löytänyt ja etteivät kaikki
runoilijain Lindamirat ja Ardeliat yhteensä olleet puoliksikaan niin
kauniita kuin tämä nuori olento. Mutta hän ei sitä sanonut, vaari sen
teki eräs toinen hänen puolestaan.
Sittenkun ateria oli ohitse ja nuoret olivat menneet, hänen armas
emäntänsä alkoi keskustella Esmondin kanssa lapsistaan ja heidän
luonteistaan sekä toiveistaan ja suruistaan heihin molempiin nähden.
"Mutta minä en pelkää heidän puolestaan vielä", hän sanoi, "kun he
ovat kotona äitinsä pesässä. Minua peloittaa heidän maailmaan menonsa,
maailmaan, jonne en minä kykene heitä seuraamaan. Beatrix ottaa
vastaan toimensa ensi vuonna. Olet kai kuullut erään huhun lordi --
lordi Blandfordista. Mutta he olivat molemmat vain lapsia ja se on
merkityksetöntä jaaritusta. Tiedän, ettei tämä sukulaisrouva koskaan
antaisi poikansa solmia avioliittoa niin köyhän kanssa kuin Beatriximme
on. Euroopassa on tuskin ruhtinatartakaan, jota tuo lady pitäisi
tarpeeksi hyvänä pojalleen ja omalle kunnianhimolleen."
"Euroopassa ei ole ainoatakaan ruhtinatarta, jota voisi verrata
Beatrixiin", virkkoi Esmond.
"Kauneudessako? Niin, kenties ei siinä", vastasi mylady. "Hän on
kaikkia muita kauniimpi, eikö totta? Siinä ei minua petä äidin
puolueellisuus. Pidin sinua silmällä, kun Beatrix tuli alas rappusia
ja luin sen kasvoistasi. Me katselemme silloin kuin ette luule meidän
katsovan ja näemme paremminkin kuin luulettekaan, rakas Harry. Ja
juuri nyt, kun tuli puhe runoistasi -- kirjoitit kauniita säkeitä, kun
olit vain poikanen -- niin ajattelit Beatrixin olevan sievän aiheen
runoiluun, etkö ajatellutkin, Harry?" (Herramme kykeni ainoastaan
punastumaan vastaukseksi). "Ja hän onkin; ja sinä et ole ensimmäinen,
jonka hänen kauniit kasvonsa ovat vanginneet. Se on nopeasti tehty.
Sellainen kirkas silmäpari kuin hänen oppii varsin nopeasti tuntemaan
voimansa ja käyttää sitä hyvin aikaisin." Ja katsellen nuorukaiseen
tutkivasti omillaan, suloinen leski poistui hänen luotaan.
Ja niin se on -- kirkkaan silmäparin kymmenen katsetta riittää
valloittamaan nuoren miehen, tekemään hänet orjaksi ja sytyttämään
hänen sydämessään tulen ja vieläpä saa hänet unohtamaankin. Ne
huikaisevat hänet, niin että menneisyys tulee hänelle heti hämäräksi,
ja hän arvioi tuon silmäparin niin arvokkaaksi, että hän antaisi koko
elämänsä voidakseen omistaa sen. Mitäpä onkaan parhaiden ystäväin
hellä rakkaus tämän aarteen rinnalla? Onko muisto yhtä väkevä
kuin toivova odotus? Onko nautinto yhtä voimakas kuin nälkä? Onko
kiitollisuus yhtä väkevä kuin kaipuu? Olen katsellut kuninkaallisia
jalokiviä Euroopan aarreaitoissa ja ajatellut miten niistä on käyty
sotia. Mogul-hallitsijat panivat viralta ja kuristivat ihmisiä niiden
tähden tai he keinottelivat niillä, miljoonat kurottautuivat niitä
ostamaan ja rohkeimmat menettivät elämänsä kaivaessaan esiin noita
pieniä kimaltelevia leluja, joita en pidä sen arvokkaampina kuin
hattuninappia. Samoin on myös muita loistavia hempuja (jotka myös ovat
kiteytynyttä vettä), joista ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan ja
riidelleet keskenään ihmissuvun alusta asti, hempuja, joiden kimallus
ei kestä kuin muutaman vuosikymmenisen. Missä ovat nyt ne jalokivet,
jotka loistivat Kleopatran otsalla tai säteilivät ihanan Helenan
kulmilla?
Toisena Esmondin Walcote'iin tulon jälkeisenä päivänä sai Tom Tusher
luvan mennä lomalle ja hän läksi kaikkein parhaimmassa kauhtanassaan
ja papinkauluksessaan kosimaan sitä nuorta naista, jonka pastori
halusi naida. Se ei ollut mikään varakreivin leski, kuten ilmeni,
vaan erään oluenpanijan leski Southamptonista. Hänellä oli muutaman
tuhannen punnan myötäjäiset. Kelpo Tomin sydän oli niin erinomaisen
kurin alainen, ettei itse Venuskaan olisi milloinkaan ilman
myötäjäisiä saanut sitä lemmessä loimuamaan. Niinpä hän ratsasti pois
hidaskulkuisella valakallaan tavoittelemaan juurevia rakkaitaan. Hän
jätti Esmondin tämän armaan emännän ja hänen tyttärensä seuraan ja
toverikseen Esmond sai nuoren lordin, joka oli ihastuksissaan sekä
siitä, että sai tavata vanhan ystävän, kuin myös siitä, että sai
syrjäyttää opettajansa ja latinalaiset kirjansa.
Poika puhui asioista ja ihmisistä ja myös paljon itsestään,
avomieliseen, teeskentelemättömään tapaansa. Helppoa oli havaita,
että hän ja hänen sisarensa pitivät puolensa hellää äitiä vastaan,
eikä ollut vaikeata huomata, että Frank oli äitinsä lemmikki ja
suosikki, vaikka he usein riitelivät ja vaikka hyvä lady väitti
rakastavansa molempia lapsiaan yhtä paljon. Lordi hallitsi koko
taloa (lukuunottamatta kuitenkaan kapinallista Beatrixia) aivan
yhtä yksinvaltaisesti nyt kuin ollessaan lapsi ja johtaessaan kylän
poikia sotilasleikeissä ja kärkkäästi ruoskiessaan heitä, niinkuin
mikäkin ankara korpraali. Tom Tusher puolestaan kohteli nuorta lordia
niin kohteliaasti ja huomaavaisesti kuin aina arvohenkilöitä olipa
tämän koko tai ikä mikä tahansa. Tätä nuorukaista tosiaankin olikin
mahdotonta olla rakastamatta, niin avomieliset ja miellyttävät
olivat hänen tapansa, hänen kauneutensa, hänen iloisuutensa, hänen
naurunsa helinä ja hänen äänensä suloinen soitto. Minne ikänä hän
meni, siellä hän lumosi ja hallitsi. Luulenpa hänen vanhan isoisänsä,
tuomiorovastin ja jäykän, vanhan taloudenhoitajan, mrs. Pincotin,
olleen yhtä suuressa määrin hänen orjiaan kuin hänen äitinsäkin
oli. Esmond puolestaan havaitsi myös pian joutuneensa eräänlaisen
lumouksen valtaan, jonka poika loi, ja olevansa tuon lumouksen orja
kuten muutkin perheen jäsenet. Ilo, joka hänelle koitui jo Frankin
seurasta ja keskustelustakin, oli suurempi kuin hän koskaan on tuntenut
kenenkään muun miehen seurassa, olipa tämä keskustelussaan miten
miellyttävä tahansa tai nerokkuudestaan kuuluisa. Hänen läsnäolonsa
toi auringonpaistetta huoneeseen; hänen naurunsa, hänen lörpöttelynsä,
hänen jalo kauneutensa ja muotonsa iloisuus ilostutti ja lumosi
kuvaamattoman suuresti. Kun hän sai kuulla pienemmästäkin kurjuudesta
painuivat hänen kätensä heti kukkaroa tavoittelemaan ja hän halusi aina
antaa myötätuntonsa ja apunsa. Tapa, jolla naiset häntä rakastivat
ja hemmoittelivat kun hän pari vuotta jälkeenpäin, vielä poikasena,
tuli suureen maailmaan ja hullutukset, joita he tekivät hänen vuokseen
(niinkuin hänkin heidän vuokseen) toi mieleen Rochesterin vaiheet,
ja hänen voittonsa olivat Grammontin menestyksiä suuremmat. Hänen
velkojansakin rakastivat häntä ja mitä kovasydämisimmät koronkiskurit
sekä myös muutamat kauniin sukupuolen taipumattomat veikistelijät eivät
saattaneet häneltä mitään kieltää. Hän ei ollut vähääkään älykkäämpi
kuin kuka tahansa muu mies, mutta sen, mitä hän sanoi, hän toi ilmi
sen näköisenä, että ei kukaan muu olisi voinut sitä niin sanoa eikä
näyttää sennäköiseltä. Olen nähnyt naisten huvinäytelmään mennessään
parveilevan hänen ympärillään Brysselissä teatterin eteisessä.
Ja kun hän istui näyttämöllä, katselivat useammat henkilöt häntä
kuin näyttelijöitä, pitäen silmällä hänen liikkeitään. Ja muistan
Ramillies'ssa, kun hän haavoittui ja kaatui, miten iso, jykevä,
punatukkainen skotlantilainen vääpeli heitti piilukeihäänsä maahan,
purskahti itkemään kuin nainen, riuhtaisi hänet käsivarsilleen
aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi ja kantoi hänet pois tulesta.
Tämä veli ja sisar olivat kaunein pari mitä koskaan on nähty, mutta
heitä sai harvoin nähdä yhdessä sitten kun Frank lensi pois emon
pesästä.
Kun he istuivat päivällisellä kaksi päivää Esmondin saapumisen jälkeen
(oli vuoden viimeinen päivä) päivänä, joka oli niin onnellinen Harry
Esmondille, että sen nauttiminen veti vertaa kaikelle sille tuskalle,
minkä hän oli kestänyt ja nyt unhottanut, nuori lordi täytti maljan
ja pyysi Harrya täyttämään toisen ja joi sisarensa maljan, onnitellen
häntä markiisittaren nimellä.
"Markiisitarko!" virkkoi Harry kummastuneena, sillä hän tunsi jo sekä
uteliaisuutta että mustasukkaisuutta.
"Järjettömyyksiä, mylord", virkkoi Beatrix päätään kohauttaen. Rouva
varakreivitär kohotti hetkiseksi katseensa Esmondiin ja loi sitten
silmänsä maahan.
"Markiisitar Blandford", sanoi Frank. "Vai et sinä tiedä -- eikö
Punamaali-lohikäärme ole sinulle kertonut?" (Mylordilla oli tapana
mainita Chelsean leskivarakreivitärtä tällä ja useilla muillakin
nimillä.) "Blandford on saanut kiharan Trix-neidin hiuksista."
Herttuatar tapasi poikansa polvistuneena Trix-neidin edessä ja antoi
hänelle korvapuusteja ja sanoi, että "tohtori Haren on annettava
hänelle vitsaa."
"Toivon, että mr. Tusherkin antaisi vitsaa sinulle", virkkoi Beatrix.
Mylady sanoi ainoastaan: "Minä toivon, ettet kerro mitään tällaisia
tyhmiä juttuja muualla kuin kotona, Francis."
"Sanani takeeksi sen totuudesta", jatkoi Frank. "Katsos äiti, miten
Harry murjottaa ja miten Beatrix punastuu yhtä punaiseksi kuin
hopeakaistoilla koristetut sukkansa."
"Meidän lienee parasta jättää herrat viinin ja oman seuransa varaan",
sanoi miss Beatrix, ja hän nousi kuin nuori kuningatar ja ravisti
kahisevat, aaltoilevat verhonsa ympärilleen ja poistui huoneesta
äitinsä seuraamana.
Lady Castlewood katsahti uudestaan Esmondiin kumartuessaan suutelemaan
Frankia. "Älä kerro noita tyhmiä juttuja, lapsi", hän sanoi. "Älä
myöskään juo paljon viiniä, sir. Harry ei ole milloinkaan pitänyt
viinin juomisesta." Ja ladykin poistui; hänellä oli yllään musta
surupukunsa. Hän katsahti takaisin Esmondiin lempeä ilme kauniilla
kasvoillaan.
"Se on totista totta", virkkoi Frank siemaisten viiniä lordin elein.
"Mitä pidät tästä Lissabonin viinistä -- väärentämätöntä Collaresta?
Se on parempaa kuin päihdyttävä portviini. Saimme sitä eräässä
espanjalaisessa laivassa, joka saapui Vigosta viime vuonna. Äitini
osti sitä Southamptonista laivan ollessa siellä -- se oli 'Ruusu',
kapteenina Hawkins."
"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa", virkkoi Harry.
"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä", virkkoi mylord.
"Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta
kilvessäsi."
"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta", kysäisi toinen.
"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani -- kaikki
herrat menevät sotaan -- kuka silloin pitää huolen naisväestämme?
Trix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun -- niin, minä
uskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui
sinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan,
keksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme
Englannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan
mukana. Me olimme tosin vain parooneja -- mutta mitä se haittaa. Se
oli olosuhteiden pakko -- Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän
isän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset
ylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska
haluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar
Jennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat,
nostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun
esi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa
ja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta
Yrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän
_nai_ Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon
Englannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan
suvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni.
Mutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme
neljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa.
Seisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena.
Sinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen -- ei kukaan ihminen
voi."
Vanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään.
Nuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain
laulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen
kutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen
liikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin
mieleen lordivainajan, Frankin isän.
Ja niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen
keskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä
uudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen
seurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin
yksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella
tuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond
kuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan
siellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen
viimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja
tuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten
ja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.
Näiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan
toisia valomeriä. "Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan",
ajatteli Esmond, "mutta keneen? -- kuka voi sen minulle kertoa?"
Onni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei
hänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan
yksinkertaisista puheista.