Tuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta
tuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja
kuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta
virantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista
virallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä
istui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen
poikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen
nuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka;
kiharat lankesivat hänen _point de Venise_ kaulukselleen -- kaunis
kuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva
herra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin,
on vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä
englantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti
hänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin
paletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut
paljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista
kauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun
virsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.
Mutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun
hänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja
katsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka
olivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena
vuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei
ollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi:
"Katso äiti!" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon
toiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen.
Lady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa
oli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond
tunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo
armas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin
nopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti
hänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään
hänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin
jumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä
saattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.
Nuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä
olivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä
innokkaasti. "Rakas, rakas Harry-veikko!" sanoi hän, "oletko tullut
takaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet
uudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse"!
Mr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: "Jumala sinua
siunatkoon, poikaseni!" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja
kiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin
häntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen
kohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö
leski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.
"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry", sanoi lady
Esmond. "Minä ajattelinkin, että sinä tulisit."
"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et
tullut luoksemme Portsmouthista?" kysyi Frank, tai herra varakreivi,
joksi häntä nyt on nimitettävä.
Esmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen
silmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun
hän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän
totellut tätä ja pysytellyt poissa.
"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne", vastasi Esmond.
Lady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli
ainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut
heidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät
he olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut
kokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei,
ei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä
merellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli
majesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui
juomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli
että toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä
saattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin
armaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä,
joka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt
ei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa
ja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä
vanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan
oli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se
on, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa
voi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään,
hänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti
Esmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se
oli sovinnon hurmiota. "Tuossa tulee Hiuksenhalkoja", sanoi Frank.
"Tusher saapuu."
Tusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr
Tom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan
puettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään
saattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?
"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher", sanoi hän. Kappalainen teki
hänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. "On ihastuttavaa saada
kohdata kapteeni Esmond", sanoi hän. "Mylord ja minä olemme lukeneet
_Reddas incolumem precor'in_ [älkää antako hänen haavoittua] ja ihan
varmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun
minä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani
toinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, _Septimi,
Gades aditure mecum_?" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]
"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher",
virkkoi mr. Esmond. "Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja
jossa vietimme varhaisimmat vuotemme."
"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja", virkkoi
mr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä)
-- "talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti
kunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas
asuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea
portit teidän armonne jälkeen."
"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!" huudahti
mylord. "Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen
arvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa
hän on!"
"Sydämesi ei ole koskaan ollut kirkkoon kiintynyt, Harry", sanoi leski
suloisella, matalalla äänellään, kun he yhdessä kävelivät kotiin päin.
(Tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisikaan olleet erossa ja taas
kuin he olisivat olleet loppumattomia aikoja toisistaan kaukana).
"Olen aina miettinyt, ettei sinulla ollut mitään kutsumusta siihen ja
että oli sääli sulkea sinut pois maailmasta. Sinä olisit tuskitellut
ja riutunut Castlewoodissa; ja parempi on, että luot itsellesi nimen.
Niin usein sanoin armaalle lordilleni. Kuinka hän minua rakasti! Mylord
juuri tahtoi, että jäisit luoksemme."
"En pyytänyt muuta kuin saada aina olla lähellänne", vastasi mr. Esmond.
"Mutta parasta oli sinun mennä, Harry. Kun ei maailma voi rauhaa
antaa, niin tiedät, mistä sinun tulee sitä etsiä; mutta sen, jolla on
sinun vahva mielikuvituksesi ja palavat halusi, on koeteltava maailmaa
ensin, ennenkuin hän väsyy siihen. Ei saattanut ajatellakaan -- tai
jos niin kerran tehtiin, niin johtui se vain minun itserakkaudestani
-- että sinä jäisit maalaisherran kappalaiseksi ja pienen pojan
kasvattajaksi. Sinä serkku, olet Esmondien sukua, joka nuoruudessa on
aina ollut hurjaa. Katsopa Francistä: Hän on vain viisitoistavuotias
ja tuskin saatan pitää häntä pesässä. Hänen puheensa on pelkkää sotaa
ja huvittelemista ja hän toivoo pääsevänsä seuraavalle sotaretkelle.
Varmaankin hän ja nuori lordi Churchill menevät sinne yhdessä. Lordi
Marlborough on ollut hyvä meille. Sinähän tiedät, miten ystävällisiä
he olivat minulle onnettomuudessani. Ja niin oli myös sinun -- sinun
isäsi leski. Kukaan ei tiedä, miten hyvä maailma on, ennenkuin surut
koettelevat meitä. Lady Marlborough'n hyvyyden ansiota on, että
Beatrixilla on paikkansa hovissa ja Frankista pitää huolta prinsessan
kamariherra. Ja leski varakreivitär, isäsi leski, on luvannut avustaa
sinua, eikö totta?"
Esmond vastasi myöntävästi. Mitä nykyisyyteen tulee, niin lady
Castlewood oli kovin hyvä hänelle. "Ja jos ladyn mieli muuttuisi",
hän lisäsi iloisesti, "niinkuin naisten mielet muuttuvat, niin olen
tarpeeksi vahva kantamaan oman taakkani ja luomaan oman tieni. Hyvin
todennäköistä on, ettei se tapahdu miekan avulla -- tuhansilla on
suuremmat kyvyt kuin minulla siihen -- mutta on useita mahdollisuuksia,
joissa kyvykäs, kasvatuksen saanut nuori mies voi edistyä maailmassa!"
Esmond oli jo tosiaankin löytänyt suosijoita armeijassa, vieläpä
henkilöitä, jotka erittäin hyvin kykenivät tekemään hänelle
palveluksia. Hän kertoi emännälleen tästä onnen suosiollisuudesta. He
kävelivät, aivankuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa, hitaasti,
harmaan hämärän hiipuessa heidän ympärillään.
"Ja nyt alamme lähestyä kotia", jatkoi lady. "Tiesin, että sinä
tulisit, Harry, vaikka -- vaikkapa vain antamaan minulle anteeksi että
olin puhunut tylysti tuon kauhean, kauhean onnettomuuden jälkeen.
Silloin, sinut tavatessani, olin puoliksi mielettömänä surusta. Nyt
tiedän -- minulle on kerrottu -- tuo hylkykin, jonka nimeä en voi
milloinkaan mainita, on niin sanonut: sinä koetit estää riitaa ja
halusit kohdistaa sen itseesi, lapsiparka. Mutta Jumalan tahto oli,
että minua rangaistiin ja että rakas lordini kaatui."
"Hän antoi minulle siunauksensa kuolinvuoteellaan", virkkoi Esmond.
"Jumalan olkoon kiitos siitä perinnöstä!"
"Amen, amen, rakas Henry", sanoi lady, pusertaen Esmondin kättä. "Olen
saanut sen tietää. St Briden mr. Atterbury, joka oli hänen luonaan,
on kertonut minulle. Ja minä kiitin myös Jumalaa ja muistin sen
rukouksissani aina sen jälkeen."
"Jos olisitte sen minulle pikemmin kertoneet, olisitte säästänyt
minulta monta katkerata yötä", virkkoi Esmond.
"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi lady niin suloisen nöyrästi, että
Esmond alkoi katua, että hän oli ollenkaan tohtinut nuhdella ladyä.
"Minä tiedän, miten paha sydämeni on ollut; ja minäkin olen kärsinyt,
rakkaani. Mitä tunnustin mr. Atterburylle -- minun ei tule kertoa
enempää. Hän -- minä lupasin, etten kirjoittasi sinulle ja etten tulisi
luoksesi ja parempihan olikin, kun nyt kerran olimme eronneet, että
olimme erossa. Mutta minä tiesin, että sinä tulisit takaisin, sen
myönnän. Eihän se ole kenenkään vika. Ja tänään Henry, kun virressä
laulettiin tuota kohtaa: 'Herra palautti Sionin vangit, niin me olimme
kuin unta näkeväiset' niin minä ajattelin: juuri niin kuin unta
näkeväiset -- kuin unta näkeväiset. Ja sitten jatkui virsi: 'Ne, jotka
kyynelin kylvävät, ilolla niittää saavat; matkansa käyvät itkien ja
siemenen kalliin kylvävät. He riemulla palaavat jälleen ja lyhteensä
he tuovat.' minä kohotin katseeni kirjasta ja näin sinut. En ollut
vähääkään hämmästynyt nähdessäni sinut. Minä tiesin, että sinä tulisit,
armaani, ja minä näin auringon kullan kehystävän päätäsi."
Lady hymyili melkein oudosti kehottaessaan katseensa Esmondiin. Kuu oli
tällävälin noussut ja kimalteli kirkkaana pakkastaivaalla. Nyt vasta
Esmond saattoi oikein selvästi nähdä ladyn suloiset, huolen uurtamat
kasvot.
"Tiedätkö mikä päivä nyt on?" jatkoi tämä. "Nyt on joulukuun 29
päivä -- on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet
sitä maljoin -- ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös
kuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut
viiniä. Mutta nyt -- nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi,
poikaseni." Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi
ja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: "Olet
tuonut lyhteesi mukanasi -- lyhteesi mukanasi."
Esmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä
katsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan
kummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden
nähdessään; -- melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden
syvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet
ja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen
Jumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen
rakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt,
ei ollut hän turhaan elänyt, -- kova ja kiittämätön hän olisi ollut,
jos niin ajattelisi, -- jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta
kuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä
on rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun
toiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan
alle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka
ovat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi --
seuraa muistoasi salaisin siunauksin -- tai menee edelläsi ja puhuu
puolestasi. _Non omnis moriar_ -- jos kuolenkin, niin elän kuitenkin
yhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan
mennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua
rakastaa ja rukoilee puolestani.
"Jos -- jos niin on, rakas lady", virkkoi mr. Esmond, "niin miksi
koskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren
lahjan -- ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua,
olipa hän lähelläni tai poissa luotani -- niin suokaa siis minun saada
tuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin
kuolema meidät erottaa. Tulkaa -- jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka,
jolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä
uudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan
virginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille -- antoi
hänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen
ei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun
arvonimeäni."
"Ja lapseni -- ja velvollisuuteni -- ja hyvä isäni, Henry?" puhkesi
lady puhumaan. "Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni
poistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut
oloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä,
missä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun
lapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata
lapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on -- se
peloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin
tulet toisinaan, Henry, -- niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä
adventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut."
"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä", virkkoi mr. Esmond, "ja ettekö
siis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?"
"Vaiti, poika!" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin
ja ilmein. "Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen
ollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja
rukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen
luostareita -- ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä -- niin olen
usein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni
armoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä -- niin, ei ole mitään
syntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi
taivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet
pois syntini. Ja nyt -- nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä
lasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan
isäparkani luona --"
"Eikä siis minun luonani", sanoi Henry.
"Vaiti!" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille.
"Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun
olit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin,
että saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on
kauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja
se on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen
vaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun
luokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole
koskaan rakastanut minua, Henry kulta -- niin, et nytkään. Ja siitä
olen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä
ja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen
olit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut
isälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan
Lontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön -- molemmat
-- ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja
he antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle
anteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen."
"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa", sanoi mr. Esmond.
Ja niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu
poikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen
lähellään ja siunasi häntä.