Ensimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa,
muistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory
tai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota
johtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä
päivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä
laivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa
oli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen
korkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka
ei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran
lapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta
maasta, jossa oli syntynyt -- siis yksi noista 12,000:ta,
eversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin
epäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja
merelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan,
olisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme
purtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme
Finisterren 31 päivänä heinäkuuta -- niin muistuttaa Esmondin
muistikirja -- ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi.
Tällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa
myöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen -- ja veteen
myöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella,
jossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen
oli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä,
sillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet
tarpeeksi voimakkaitakaan.
Mutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava.
Uusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä
-- vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi -- tempasi mukaansa nuoren
miehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen,
sotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että
laivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen
mieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta,
johon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet.
Hänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja
hän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle
koittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa
sydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin
miehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä
epätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli
hänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten,
melkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla
mielellä.
Parempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea
kaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein
nuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä
kansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki
sodan ensi kertaa, -- sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat,
vaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla
silmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen
kuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta
kertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto.
Neljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli
noissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin
ne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran
näki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut
ja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi
kirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana.
Hänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden
tunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli
päässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko
se huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet
pakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka,
vaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja
lohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan
erilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen
holhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön
kohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut
salaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä
toimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain
orjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa.
Sillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää,
hän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena
oleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen
elämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään
kadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom
epäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle
tarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin
viran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi
kummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla
vapaana.
Urhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut
mukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren
Marlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan
saada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene
kerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota
mestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka
hänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut
vähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät
häntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä
ylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa
selostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet
tuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen
sotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia
kirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.
Kun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä,
lähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera
Cadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä
hänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti
suotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia
ranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi
nyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi
kuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta
hänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki
tiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan
kunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös
samaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas
Filip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin,
oli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja
teatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa
Don Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä
suuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan -- jommoista ihastusta hän
ei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut -- tämän jumalaisen maalarin
taidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja
kun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita
ja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin
kohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat
upseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.
Ylipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa
espanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja
kuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet
tehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia.
Mutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan
turhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme
varteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen
korkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota
espanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului
myös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut
ja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat
sota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen
korkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa
oleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, "että hänellä ja
hänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki
ohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä
vuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro
patria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua
voi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia."
Olipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on
varmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei
kyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti
sen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla
kuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit
raunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus,
johon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että
hän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka
yritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä
kaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka
tämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli
vain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä.
Mutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran
roomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan
sellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he
tuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.
St. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä
vielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja
ainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme
Rooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto,
mukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne.
Sotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset,
kun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin
muut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä.
Kaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa
ja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin.
Miehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat
sen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet
kotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta
yleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta
huomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa
sotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää,
Bagshot Heathin olleen _hänen_ Vigonsa ja että hän oli puhunut La
Redondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa
saalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se
merkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin
sen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä
yleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon
mielenkiintoista hävinneiden puolella.
Mutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä
tavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan
muutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään,
suuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan
kohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin
päättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen
oli lopussa, -- syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, --
pienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden
(luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli
päässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet
ystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti
hän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja
niinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa
suojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan
ennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan,
ja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden
leskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan
kaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä
miten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että
hänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina
oli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä
vaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia
hänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja
edisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti,
että hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan
oman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa
muutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä
anteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää
huolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden
sattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi
Marlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren
miehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat
niin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä
tämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin
syvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta
päällikköä.
Samalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa
myös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa,
teattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta
emännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen
ajatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen
keskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset
pitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen
tapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä -- kahta
kaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja
tyhjensi lasinsa huokaisten.
Tällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja
aina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät
suinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi
nainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä.
Useimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta
ollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys
johtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen)
johtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka
ovat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä,
elävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes
Jussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan
siihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin;
tätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä
tapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun
kahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain
kantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia
kuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä
veljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä
kättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi
nuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä
Tuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja
ratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot
olivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti
hienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi,
kun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr.
Addisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli
täyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman
vetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick
Steele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan
takaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut
oikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja
viulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin
ja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita
kieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin
kuuluisan maksimin mukaan "ystäviemme onnettomuuksissa on meille
jotain salaisesti miellyttävää", samoin on taas toiselta puolen heidän
myötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea
kantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa
sitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti
tuossa koetuksessa: kovan onnen "arvokkaita hyviä puolia" taas on,
että se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden
myötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen
unohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle
entiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on
yhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy,
kun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän
olisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin
inhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia
että luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat
inhimillisiä.
Voitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta
sukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla
jonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi
osaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää
ollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa
(mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että
Isabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli
onnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja
hänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt
olivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi
suojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen,
hänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin
pieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta
j.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin
kaunottareksi.
Mutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden
välisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa
nuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun
heistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen
enemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin
karkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi
Blandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi
Blandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill -- kuningas, jonka hän
oli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli
vieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän
äiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen
mielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet
hovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen
leski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva,
teennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa
ja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.
"Mitä! Tusherinko?" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja
hämmästyksen valtaamana.
"Niin juuri -- Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä,
tuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä
ominaisuudet", huudahti mylady. "Mitä luulet voivan hempeämielisen
lesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa
hän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää
hartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa --
mitä luulet hänen voivan muuta tehdä, _mon cousin,_ kuin antaa tuon
hirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet
vihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä
tyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun,
heillähän ei ole mitään muuta tekemistä."
Ja lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti
ollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin
kokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko
ne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo
jaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta?
Esmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen
holhoojansa lörpötteli tunnin ajan.
Muutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat
luvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja
naisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle,
hänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja
muutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan.
Kuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon
ei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon.
Hän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta -- vieläpä
kaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt --
mr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän
ihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret
miehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä
hänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus
päästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä
ajatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata
viettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on
viisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden
masentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän
jonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä,
kun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä
terveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti
lieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don
Dismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue
"Ruusussa" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin
mennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain
toistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.
Miten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista -- koko juttu
saattoi olla ilkeätä panetteluakin -- aiheuttaneet niin omituisen ja
odottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond
ollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady,
joka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten
niin ilkeästi oli jättänyt hänet -- eikö hän ollut vannonut, ettei hän
nyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja
oikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan
tuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes
tuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja
peltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia
runosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne
tuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan
ovat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta
Tom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä
emäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha
ja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen
perheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen
niin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka
uskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan.
On kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla
mielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli
pitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut
kunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin
arvon -- hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin
leski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille
leskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin
kuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin
todennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei!
koko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin
omassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.
Mr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana
päivälliselle "Ruusuun", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja
hankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on
puolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman
päässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet
käsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa
ilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle
hän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat
huonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein
tapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän
asuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi
hänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan
mikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että _mon cousin,_ tuo
parantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa
tai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut
hartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena
lukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry
Jermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata
jonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi
pantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme)
maksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.
Mylordin pieni talo Walcotessa -- jossa hän oli asunut ennenkuin otti
vastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset -- on noin penikulman päässä
Winchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin
kuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä
hän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa.
Ja se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen
pienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen
tuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen
siellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen
kotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime
vuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä.
Nuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.
Kaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut
Walcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella
olevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän
koittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello
kahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä
ratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs
Lontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä
asiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli
mennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa
jumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi
ihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.
Esmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond
nousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin "George'iin". Sieltä
hän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena
päivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat -- talvinen
päivä alkoi jo hämärtää -- kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon
pihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.