Niistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan
isäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr.
Esmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä
oli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä
ja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa
lukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut
vaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että
hänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta
sitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut
hänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas
Jaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa
tuhota Oranian prinssin hengen tai vallan -- salaliittoihin,
jotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa
puolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on
varmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja
uskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei
voinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla --
sellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten
avulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät
olleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen
väijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja
pyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen
alhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman
kuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän
antoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat
sotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan
yllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden
heikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat
hänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat
särkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas
Jaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä -- katolisia
pappeja ja naisia suurimmaksi osaksi -- jatkoivat juonitteluaan nuoren
prinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja
joksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, -- (tämä prinssi taikka
Chevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin
nuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten
johto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä
niinkuin papit ja naiset johtavat -- viekkaasti, julmasti, heikosti
ja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä
terveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain
ja taitavimpain juonen punojain -- mutta aina tulee päivä jolloin
kiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon
ja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut
tuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja --
valehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille,
heikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista
vihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja
salaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin
kukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään
pienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin
voivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: "Vaihtakaa
kanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan." Taistelu ei
totisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien
ohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia
ja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä
valitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta
ja sydäntä vastaan.
Eräällä monista raukkamaisista retkistään -- sillä arvostellessani
niitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa -- mr. Holt oli tullut mylordin
luo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian
prinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka
olikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä.
Mikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt
oli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut
uusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko
oli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi
suhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään
kumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen.
Vahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä
vasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin
Boynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus.
Tämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle
ranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka
toimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli
näyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty
äitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi,
silloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä
Flanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude,
jonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli
tehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond
nai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin
leskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista
tunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva
lordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin
oli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin -- siitä akkunasta,
josta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle
ei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä
huuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.
Mutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt
itse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon,
ja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin
Toweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa
noista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin
-- kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja
kyyneleet sammuvissa silmissään -- hänen aikomuksensa oli ollut heti
antaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä
perheineen omaan taloonsa Walcote'iin. "Ja Jumalan nimessä soisin,
että niin olisin tehnyt", sanoi lordiparka. "En nyt olisi tässä,
kuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!"
Mylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei
mitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin
lähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että
varakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että
asiat saivat jäädä nykyiselleen.
"Minulla oli ankara kiusaus", lordiparka sanoi. "Jouduttuani tämän
kirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole
ollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon
tiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani
viimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle
velkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut
kaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta
talosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on
ollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti
tuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta
ja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle
velkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka
on riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti
onnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni."
Kun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin
että hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon
puolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet
lähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle
hirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin
mantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond
itse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta
oli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset
nuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun
hänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston
herrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten
saatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita
papereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hänen äitiparkansa oli
kuollut -- mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli
olemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt
olla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut,
olevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa
enimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin
niistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis,
Esmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja
ilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön
omistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin
omistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan,
että nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja
tämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady
ja lordi.
Mr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa
oli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville
olivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä.
Mutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli
hautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau,
Flanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän
vuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä
puutarha -- jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä
leikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä
emintimältään -- olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond
saattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun
leskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen -- tuo vanha mies oli
tuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet
Esmondin viime näkemästä -- muisti vielä vaimon. Kävi selville, että
emintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta,
ottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa
ja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen
pojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr.
Rogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin
oli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista
seitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada
tietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle
kanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan
aikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet
pois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan
auktoriteetin saapuessa.
Kuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli
kuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata
näihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin,
varakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn
äidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki
hyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään
voinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa
ihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että
hänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet
vanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon
taas takaisin Englantiin.
Vänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä
varten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista.
Hänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti;
hän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille
nopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista
hankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden,
ja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi
nauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen
suudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa.
"Punainen", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, "on aina
ollut meidän Esmondien väri." Ja niinpä varakreivitär käyttikin
sitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi
tahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle
sopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin,
mustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja
hopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut
näyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti
myös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat
valitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa,
jonka Dick oli järjestänyt, -- ja olisi maksanutkin, ellei olisi
havainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että
"Sukkanauhassa", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei
isäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.
Vanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt
Esmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä
ystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän
erotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka
postilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota
kehoitti kantamaan kaulassa -- erään mitalin, jonka oli siunannut
ties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond
saapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut
nuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä
tovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla
armeijan herroista hänen aikanaan, -- joista herroista useatkaan eivät
osanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa -- se nimittäin,
että hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli
täydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota
eivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat
onnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen
tietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja
nyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.