Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin,
oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen
kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet
Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja
matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko
milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin
raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän
ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain
ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen
ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla),
Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä,
joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä
ja ilolla -- niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti
sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin
surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen
vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa
ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat
leskivarakreivittären taloon -- hauskannäköiseen, uuteen taloon,
joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli
sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin
että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan
vanhanaikuinen, ylväs palatsi.
Täällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen
muutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka
varakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän,
kuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva
hänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä,
jousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä.
Se oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien
sanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja
koska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar
kuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä
uskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.
Sitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin
toimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut
nuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar
ilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu
murjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon
varakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen
hänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni
pyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja
katso, sitten saapui itse varakreivitär "tuoksuja tulvien". Esmond
muistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui
hänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas
käy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä,
niin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan
punoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut
heleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen
maalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän
käytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas
Kaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan
hiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä
loistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa.
Sellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.
Henry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa
ansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli
taas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko
sormuksia -- ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai
hänet vapisemaan. "Markiisitar", sanoi hän kumartaen ja polvistuen
toisen polvensa varaan, "onko minulla kunnia suudella kättä?" Sillä
sisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan
olennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän
tunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut
hänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt
häntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen
häntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo
salainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen
tuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä -- ja tunsi ehkä jonkun
verran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi,
että hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma
jalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.
Aina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden
isäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä,
jommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä
milloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään
markiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä
niin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.
Lukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan
pelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa,
että nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä?
Varakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä
johdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin
cambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona
kaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota
taskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä.
Varakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi
vähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:
"Tervetuloa, serkku!" pelästyneellä äänellä.
Nuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen
-- nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt
syntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin
valita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären
palvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet
kahdenkesken, hän sanoi: "'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin
sanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja
äitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'."
"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön", huudahti
varakreivitär antautuen heti. "Paha isäsi se --"
"Tuotti tämän häväistyksen perheellemme", täydensi mr. Esmond. "Tiedän
sen varsin hyvin. En tahdo enää häiritä. Ne, jotka ovat arvonimen
nykyisiä haltijoita ovat olleet rakkaimpia hyväntekijöitäni eivätkä
milloinkaan ole suoneet minulle pahaa. Entinen lordi, rakas isäntäni,
ei tiennyt totuutta ennenkuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa,
jolloin isä Holt ilmaisi hänelle tuon uutisen."
"Tuo hylky, hän kuuli sen rippitunnustuksessa! Hän kuuli sen
rippitunnustuksessa", huudahti leskivarakreivitär.
"Ei niin. Hän sai kuulla sen muuallakin eikä vain rippitunnustuksessa",
mr. Esmond vastasi. "Kun isäni haavoittui Boynen luona, hän kertoi
tuon totuuden ranskalaiselle papille, jonka talossa hän kuoli. Tämä
herra ei pitänyt sopivaisena tuon kertomuksen julkaisemista, ennenkuin
kohtasi isä Holtin Saint Omer'issa. Ja viimeksimainittu salasi sitä
omissa tarkoituksissaan, kunnes sai tietää elikö äitini vaiko ei. Hän
on jo vuosia sitten kuollut, kertoi isäntäparkani minulle kuoleman
kouristaessa hänen rintaansa, ja häntä en epäile. En edes tiedä,
voisinko toteennäyttää avioliiton olemassaolon. En sitä halua, vaikka
sen voisinkin. En halua tuottaa häpeätä nimellemme enkä surua niille,
joita rakastan, vaikka he kohtelisivat minua miten huonosti tahansa.
Isäni poika, madame, ei halua katkeroittaa sitä vääryyttä, jonka
isäni teille teki. Olkaa edelleenkin hänen leskensä ja suokaa minulle
ystävällisyytenne. Sitä vain teiltä pyydän; enkä milloinkaan enää puhu
tästä asiasta."
"Mais vous êtes un noble jeune homme!" [Te olette nuori aatelisherra]
virkkoi lady, puhuen ranskan kieltä, niinkuin oli hänen tapansa
ollessaan kiihtynyt.
"Noblesse oblige" [aateluus velvoittaa], sanoi mr. Esmond kumartaen
hänelle syvään. "Ne henkilöt, joille minä usein olen luvannut elämäni
kiitokseksi heidän rakkaudestaan, elävät. Tulisiko minusta nyt heidän
vihamiehensä riidelläkseni heiltä arvonimeä? Mitäpä siitä kenellä se
on? Se on yhä meidän perheemme hallussa."
"Mitä tuossa pienessä tekokainossa naisessa saattaa olla, jonka
vuoksi miesten täytyy niin hullaantua hänen suhteensa?" huudahti
leskivarakreivitär. "Hän oli täällä kokonaisen kuukauden vetoamassa
kuninkaaseen. Hän on sievä ja hyvin säilynyt, mutta hänellä ei ole
_bel air'iä_. Ja entisen majesteetin hovissa tuntuivat kaikki miehet
ihailevan häntä eikä hän ollut pientä vahanukkea kummempi. Nyt hän
tosin on parempi ja näyttää oman tyttärensä sisarelta, mutta mitä te
kaikki oikeastaan tarkoitatte hänen ylistämisellään? Mr. Steele, joka
oli Yrjö-prinssiä palvelemassa, kirjoitti hänestä runon nähdessään
hänen kahden lapsensa kanssa menevän Kensingtoniin, ja hän vakuuttaa,
käyttävänsä tuon naisen värejä ja toistaiseksi pukeutuvansa mustiin.
Mr. Congreve sanoo kirjoittavansa 'Surevan lesken', josta tulee parempi
kuin hänen 'Sureva morsiamensa'. Vaikka heidän miehensä riitelivät
ja taistelivat kaksintaistelunkin, silloin kuin tuo Churchill-hylky
luopui kuninkaasta (josta teosta hän olisi ansainnut hirttonuoran), on
lady Marlborough uudelleen hullaantunut tuohon pikkuiseen leskeen; hän
loukkasi minua omassa vastaanottohuoneessani sanomalla, ettei hän ollut
tullut katsomaan _vanhaa_ leskeä, vaan nuorta varakreivitärtä. Pienestä
Castlewoodista ja pienestä lordi Churchillista tulee varmaankin
vannoutuneita ystäviä ja he ovatkin jo antaneet toisiaan korville
pari kolme kertaa kuten veljekset ainakin. Ja tuo kehno nuori Mohun
sitten, hän piti tultuaan viimevuonna maalta, jossa oli keksinyt tuon
otuksen, melua koko talven hänestä sanoen, että hän oli sikain eteen
heitetty helmi, ja tappoi tyhmän Frank-paran. Koko riita aiheutui hänen
vaimostaan. Tiedän, että riita oli hänestä. Oliko hänen ja Mohunin
välillä mitään, lanko? Kerro nyt minulle, oliko siinä mitään? Itsestäsi
en pyydä sinua mitään selityksiä antamaan."
Mr. Esmond punastui. "Mylady on hurskas kuin taivaan pyhimys, madame",
hän huudahti.
"Eh! -- mon neveu. Useat pyhimykset pääsevät taivaaseen, vaikka heillä
ensin on ollutkin koko joukko katumista. Uskonpa, että olet samanlainen
kuin kaikki nuo muut hullut ja hurjasti rakastunut häneen."
"Rakastin ja kunnioitin häntä koko maailman nähden", vastasi Esmond.
"En sitä ensinkään häpeä."
"Ja hän on sulkenut sinulta ovensa -- antanut papinviran tuolle
inhoittavalle nuorelle pennulle, tuon inhoittavan vanhan karhun
pojalle, Tusherille, ja sanoo, ettei enää milloinkaan tahdo nähdä
sinua. Monsieur mon neveu, olemme kaikki samanlaisia. Kun olin nuori
nainen, vakuutan, että tuhansia kaksintaisteluja taisteltiin minun
tähteni. Ja kun Monsieur de Souchy-parka hukutti itsensä Bruggen
kanavaan siksi, että tanssin kreivi Springbockin kanssa, en kyennyt
pusertamaan esiin ainuttakaan kyyneltä, vaan tanssin kello viiteen
seuraavana aamuna. Kreivi -- ei, lordi Ormond soitti viulua ja hänen
majesteettinsa teki minulle sen kunnian, että tanssi koko yön kanssani.
-- Miten olet kasvanut! Sinulla on _bel air_. Olet tumma mies. Meidän
Esmondimme ovat kaikki tummia. Pienen tekokainon poika on vaalea
samoin kuin isänsäkin -- hän oli vaalea ja tyhmä. Olit inhoittava
pikku hylky kun ensin tulit Castlewoodiin -- olit pelkkinä silminä
kuin variksenpoika. Tarkoitimme tehdä sinusta papin. Tuo inhoittava
isä Holt -- miten hänellä oli tapana säikytellä minua kun olin sairas
Nyt minulla on mukava opettaja -- Abbe Douillette -- herttainen
mies! Pidämme pieniä paastoja aina perjantaisin. Kokkini on hurskas,
jumalinen mies. Tietysti sinäkin olet uskonasioissa oikealla tolalla.
Oranian prinssin sanotaan todellakin olevan kovin sairaana."
Tähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille,
joka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä
hänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär
oli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää
hänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin
häntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena
miehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen.
Leskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli
nuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon --
kuningas Jaakon kannattajia tietysti -- ja hänen pelipöytiensä ääressä
punottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin
sukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti
nuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa
ajatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse
teki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen,
ettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja
oli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä
huomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa
oli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen,
hiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä
orjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden
vuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta
vuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä
kaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa -- ainakin
haluamaan nähdä muutamia sotaretkiä -- ja hän kehoitti uutta emäntäänsä
hankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai
kunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin
jalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.
Tuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo
onnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti
suurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä
Englanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata
tämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he
ja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat,
on todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond
oli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin,
voidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi
esiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan
ruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen
valtiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä
kohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr.
Esmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto
ja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin
suulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille
ajanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai
teekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä
sekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja
St. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset
Versaillesista, -- niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman
ja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka
oli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja
hovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä
saapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut,
vannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä
kuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä
oli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä,
joka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen
ja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär
uskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän
tiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon
kuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen
hiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa
joukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä
parantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä
vuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n,
Avergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi
kuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla
oli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja
välityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka
taholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin,
Saksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen
reumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut
olla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen
ovat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa
avustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia
uskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa
suuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.
Englantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja.
Mutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät
karkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan
yhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa
Esmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin
enemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti,
vaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt
omintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään
mielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen
yksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta
alamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas
Wilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä
ja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää
kuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon
tekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen
vaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan
tässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut
liian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan
ja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä,
kiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui
että nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen
hellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig,
olisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja
ja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut
syntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset
takit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa
väittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli
Esmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä
paljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.
Melkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä
puolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme
kuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen
kuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan,
ihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen
historiaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois,
miten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä
lojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia
he olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu
uskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän
asemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse
kaikkein tuhoisimmat.
Kun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin
onnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä
sodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen
hallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin
maa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka
kuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa.
Englannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa
ovat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan,
että heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja
prinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi
ollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä
heidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas
Jaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten
tilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä,
kun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen
olisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen
olisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa
kykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa.
Kohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin
tavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan
tuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin
paljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta
epätoivoisesti ja hyödyttömästi.
Kuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko
kaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan
(leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden
tyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.
Seuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan
ritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä
määräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka,
kuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan.
"Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee
vierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä
tapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?"
virkkoi leskikreivitär. "Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi
Marlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden
kanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee
hänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten
hylkyjen kynsiin."
Tällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta
jokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi,
näiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti
Englannin elokuussa, -- hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli
astunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään
käyttötaitoa -- hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli
myönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori
Beatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli
leskiparan Lontoon vierailusta ollut -- hän ei saanut kostoa miehensä
vihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät
ja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan
onnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana
Hollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä
ja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin
heidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa
-- ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka
oli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen,
oli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa
Hannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen
korkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.