Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan
ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on,
voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan,
öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi,
kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän
oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin
ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan,
hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja
lohdutti.
Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut
sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi,
niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain
suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo
oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa
niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja
kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja
tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän
arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella,
pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli
ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi
ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus
ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät
puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa,
hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet
silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt
tekemään.
"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat
nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin
nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä,
joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä
vähäistä vääryyttä, minkä teki."
Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni
ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.
Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan,
(missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli
tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia
ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että
lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi
häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi
musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä
surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen
rakastettu emäntänsä.
Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko,
ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän
takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä
(sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi
sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin
monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi
hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea
vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn
kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä,
ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät,
katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että
se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua
tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.
"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja
tähän olette siis minut saattanut!"
"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi
nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin
ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)
Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten
katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset
kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.
"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti
oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."
"Ottakaa pois kätenne, -- älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.
"Katso, se on verinen!"
"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi
Esmond, "jos te olette minulle tyly."
"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni,
Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi,
joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka
tarjoudut puolestamme kuolemaan -- sinä, jota hän rakasti ja johon
hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin -- sinä, joka vannoit
rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin -- niin, luotin
sinuun -- miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt?
Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, --
ja katumusta, katkeraa katumusta -- korvaukseksi rakkaudestamme ja
hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry?
Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran -- kun sinut ensikerran
näki _hän,_ joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut
lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan
sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme
sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni
sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi -- menetin hänet -- menetin
nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin
-- ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni,
-- rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut,
ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä
rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain
hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja
vaikka sinä olit nuori -- niin, ja avuton ja hyljätty -- oli paha,
tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi
ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa -- ja se tuli;
tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit
rokossa -- kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua
houreissasi -- ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki
mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni
-- minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu
-- kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään -- murhattuna
puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani -- ja sinä olit hänen
luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"
Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti
oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni
viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen
toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa
sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset,
ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen
uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä
muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa
heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen
elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille.
Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä,
ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan
istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan
vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä
noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa
surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen
jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat
nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun
hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä -- tämä hyvä enkeli,
jota hän oli rakastanut ja jumaloinut -- seisoi hänen edessään,
ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.
"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei
ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä
kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi
minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."
"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen
katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen,
että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti
päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen
kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi
veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista
mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin,
niin kuka surisi minua?"
Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton
nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut
hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään
muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin
hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä -- ja sitten hänen korvissaan
humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen
vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa
verilammikossa.
Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan
paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä,
olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa
herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan;
johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen
huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta,
ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.
Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä
oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi
kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan,
jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja
varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun
pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady
parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu
ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä -- mylord Marlborough'n ja
mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen
kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa
ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi
Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin
jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."
Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta
ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet
milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista
kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen
ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset
seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä
ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan
jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen
etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää
ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta
silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään
tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista,
mitä ennen kuolemaansa katui -- vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota
katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.
Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja
hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua
kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli
hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta
ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku
Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin
ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee
sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt,
niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus
iankaikkisesti hallitsee."
Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty
lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta,
joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta
lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan,
huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka
oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli
haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin,
syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana,
ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta
häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui),
vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta.
Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin,
osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa
kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen
täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle --
niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi
hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta
miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin
ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin
hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille
miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston,
toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat
ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne
kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady
Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan
oikealla ajallaan hetimmiten.
Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän
etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein
ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä;
mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset
kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki
havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten
kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden
tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä
poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään
tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä
huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi
vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin
kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä
he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.
Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli
muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän
isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori
Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin
avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja
oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan
eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina
oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat
tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos
hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin
hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi
olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan)
hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden
ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä
ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas
Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä
oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta
vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen,
jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla),
saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä
poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että
lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja
hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää
ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi
ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä.
Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle
Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan
luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin
terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.
Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä -- tämä vuosikausia kestäneen
rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi
mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen
murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä
puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut
hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen
antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä,
hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden
suhteen -- kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta,
joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla
voimallaan.
Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen
pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti
hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka
kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan,
joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan,
jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli
valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan
ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut
epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme
vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, -- "tuomio, jonka julmuutta
ja vääryyttä en välitä valittaa -- tietää hän tämän jälkeen kuka oli
hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa
ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."
Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän
rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän
oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä
ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta _virtute
sua_. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa
että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa.
Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen
torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs
mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran
horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä
aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan,
ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on
ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on
varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi
olla ylpeä -- anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia
silloin tällöin -- ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.
Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa
määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen
ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei
hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja
toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä
menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää.
Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria,
hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen;
hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä
tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon
tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan.
Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja
sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän
aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme
nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette
tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa,
ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun
aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska
suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua
huomaamme, millainen vaara on ollut -- niinkuin mies metsästäessään tai
ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin
ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja
raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan
sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä
haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut --
ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa
pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden _Reficimus rates
quassas_ [korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä
uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli
varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan
miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan -- niinkuin nuoret
intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon
heimonsa keskuudessa.
Mutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän
nuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita
sellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan
päivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin
lohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen
tarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank
Esmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli
puijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin
leskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista
pyhimystä ja tahratonta sankaria -- niin kertoivat vieraat, jotka
toivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona
olikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.
Kaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden
päärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä
suurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet
olivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa
olivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin
piispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien,
kuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että
tuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan
riidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat
mylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen
säilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut
uhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat
maksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei
heitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat
laulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan
vankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin
syösty tyrmään.