Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon,
että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin
hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin
päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä
harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, joka kokonaan poikkesi mylordin
tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut
mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä,
vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi kohtasi vieraansa
vain muiden henkilöjen seurassa ja näytti välttävän hänen kanssaan
kahdenkesken jäämistä. Eikä hän myöskään saattanut ratsullaan lordi
Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita
hän aina oli halukas lausumaan tervetulleeksi ja haluton päästämään
luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin
olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen
kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi
Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo ja kumartamaan ja toivottamaan
hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennen pitkää,
Mohun", sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa
lopulliset tilit."
"Älä huoli antaa niiden itseäsi vaivata, Frank", sanoi toinen
iloisesti ja kättään ojentaessaan hän näytti hieman hämmästyneen siitä
tylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen
erotervehdyksensä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.
Harry Esmond oli tuota lähtöä näkemässä. Se oli hyvin erilainen kuin
mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin
vanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); ja
tänä päivänä kaikki olivat surullisia ja väkinäisiä, mikä täytti
mr. Esmondin mielen synkin entein ja surullisin, määrittelemättömin
huolin. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän
palvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse.
Sinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi
kohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä
hänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi
koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli
suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten erääseen pylvääseen katsoi
altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa -- se oli entinen
kappalaisen huone pihan toisella puolella -- ja kääntyi mennäkseen
sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan
akkunaverhojen takaa suuresta vastaanottohuoneen akkunasta ylhäältä
mylordia, kun tämä tarkasti suihkulähdettä. Pihalla tuntui vallitsevan
omituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistossa:
Ylhäällä kirkas taivas, rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello
heittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan _memento mori_
kirjoitukseen, kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen
lintukoira, toinen kuono aurinkoa kohti ja toinen nuuskien ruohoa ja
kiviä, ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti pulputti.
On kummaa miten tuo näky ja tuon suihkulähteen ääni pysyvät muistiin
kiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loiston ja vaarankin
näkyjä, joita ei ole säilyttänyt muistinsa kammioissa.
Lady Castlewood -- hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin
iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa -- juoksi, niin
pian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan,
Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja
silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry: olen varma, että
jokin on hullusti." Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä
urkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen
aikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen
emäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä,
että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.
Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä
kuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja
näkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä
siellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui
huoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli
vaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi,
mikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti
karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän
ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä
lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka
hän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja
täytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin)
ihmeellisen hartaasti.
"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota
selville mikä se on", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle
holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän
eräänä toisena päivänä.
"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi
näistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski
erästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli
tätä isännälleen, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni erään
vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi."
"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä
huolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin
saattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen
panttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan
kuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka
vuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana
miehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka
ryhtyvät siihen uhraukseen", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan
naissukua varsin hyvin.
Harry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän
valmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen
suorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon
palvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän
uran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle,
joka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen
tyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen
kutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli
velkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin
heidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi
hyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman
luottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren
perillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla
rakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he
iloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin
hän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille
hyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen
omassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut,
ettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn
laki.
Lady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän
loma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä
ilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän
matkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys
hälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa
kuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla
toivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja
kaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta
ja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.
Synkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata
lääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori
Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond
matkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun
11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti.
Sunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei
mennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen
kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta -- pitäen
erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli
kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja
syleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin
juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat
suurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.
He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle
yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä
matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui
"Vaskitorveen" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt
hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen
asettui Lontoossa käydessään.
Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa
oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja
arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan
kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi,
että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti
asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin
aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse
oli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja
että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää
lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden
kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan,
jonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.
"Luulin, että lordi Mohun oli Pariisissa?" huudahti mr. Esmond, kovin
säikähtyneenä ja hätääntyneenä.
"Hän on minun kutsustani palannut", sanoi herra varakreivi. "Meillä on
keskenämme selvitettävänä lopputilejä."
"Taivas suokoon, että ne jo olisivat selvillä, sir", sanoi Esmond.
"Oh, aivan täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen.
"Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan suhteen, jonka kerroin menettäneeni
hänelle pelissä. Ja nyt on se maksettu ja olemme kuitit noista tileistä
ja kohtaamme taas hyvinä ystävinä."
"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että
teidän ja lordi Mohunin välillä on riita."
"Riitako -- kaikkea vielä! Syömme illallista yhdessä juuri tänä iltana
ja juomme pullollisen. Jokainen mies, joka menettää sellaisen summan
kuin minä olen menettänyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt on se
maksettu ja vihani on mennyt sen mukana."
"Missä syömme illallista, sir", kysyi Harry.
"_Me!_ Muutamat herrat suvaitkoot odottaa kunnes heidät kutsutaan",
sanoi herra varakreivi naurahtaen. "Menet Duke Streetille katsomaan mr.
Bettertonia. Pidät siitä kappaleesta, se on varma. Anna minun seurata
omia halujani; ja aamulla aterioimme yhdessä sellaisella ruokahalulla
kuin voimme, niinhän näytelmässä sanotaan."
"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry
Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole
minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi
Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia
hänen puoleltaan ole ollut muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."
"Tiedät, ettei mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta ole
ollut lordi Mohunin ja vaimoni välillä", sanoi mylord jylisevällä
äänellä -- "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"
"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, -- tuhat kertaa
enemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää,
mikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?"
"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."
"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.
"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko
milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen
elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan,
että _hän_ joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi
intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen
luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön,
rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen -- niin,
enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli --
kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli
tapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä --
kun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin
lapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää
joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, -- enemmän kuin silloin,
kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, -- kun hän, kautta
Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren
kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän -- tiedän sen. Kukapa olisi --
taivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, --
tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te
nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut --
tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias
poikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja
kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin
valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja
minä rakastin sinua -- tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei
vaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni
ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin
kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten
tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä -- tiedän, että hän pitää
hänestä."
"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti
Esmond.
"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord -- "katsopas
tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra.
Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki
löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden
kirotulla teatterisoperroksella: "Jumalainen Gloriana; -- Miksi
katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään
sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse
antaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla
sydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä."
"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.
"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa
hänelle -- niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen."
"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne
kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.
"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme
riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto
saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain
helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia
opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja
tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni
ja sinut lasteni holhoojiksi."
Nähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa
ja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan,
ajatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja
rajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset
ovat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä
hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette
päättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne
velvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi
itselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos
olisin luotanne poissa vaaran hetkellä."
"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi
mylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, "ja olisi suuri
vahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun."
"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry;
"eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan
Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani,
sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä
luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan." Ja sitten selitti
Harry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi,
että hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten
hän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut
miekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. "Ja olisin
voittanut hänet, sir", sanoi Harry nauraen. "Hän ei milloinkaan
veisi puolustautua tuota _bottea_ [hyökkäystapaa] vastaan, jonka
toin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan
-- voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin
hyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne
miekka teidät lävistävä."
"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää", sanoi mylord
synkkänä. "Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni
juoppo laiskiainen", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja
katsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.
"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus
ennen illansuuta", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä
miehekästä kättä.
"Olet vasta pikkuinen pojan naskali", sanoi mylord iloisesti, "mutta
luulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei,
poikaseni", hän jatkoi, "en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi;
minäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman
riitani omalla tavallani."
"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä",
huudahti Harry.
"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi." "Koska
taistelu tapahtuu, sir?" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että
mylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.
"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen
haluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee
tänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten
menemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten
menemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'.
Sitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä;
ja sitten -- Jumala meitä auttakoon -- poistuu maailmasta joko roisto
ja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen
jäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon
onnellisemmaksi, kun olen poissa", sanoi mylord päästäen huokauksen,
joka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys
isäntänsä kättä pidellessään.
"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, --
Castlewoodista tarkoitan", jatkoi mylord. "Vein tuon kirjelipun hänelle
luettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut
kieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton."
"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!" huudahti Harry.
"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton",
sanoi mylord. "Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä
sattumalta."
"Mutta mylord, _minunkin_ nimeni on Harry", huudahti Esmond polttavan
punaisena. "Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'"
"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi", huudahti
mylord raivostuneena. "Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun
lieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää -- sinä? Ei, poikani, sinä
olet rehellinen poika, hyvä poika." (Ja tässä hänen vihansa muuttui
kyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) "Olet rehellinen
poika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton,
etten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack
Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry
Esmond."
"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry
kumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää
espanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.
"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä
välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi
sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord
selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän
riiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa
puntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra
varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa
puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa
lähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan
tuloksia.
Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan
viiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin
teatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".
Harry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla
tuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa
huvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli
seisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli
olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja
kysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia
Bullockin markkinoilta?
Näytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat
vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä,
sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen,
hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja
kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö -- mylord Warwickin ja
Hollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi
ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun
mylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen
päin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko
hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he
olivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä
synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka
sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.
Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord
Castlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan
illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin
määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo
kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury
ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi
Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä,
joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut
kirjan nimeltä "Kristitty sankari" ja sai vaivansa palkkioksi koko
henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa
käskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin.
Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan
ottamatta osaa esillä olevaan riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan
hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi
helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä
mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli
voivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.
He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta
ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat
juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan
kuin palvelijat olivat huoneessa.
Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä
puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa
etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin.
"Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi
parhaaksi olla koettelematta tuota _botte de Jesnite'a_), -- "nuorten
yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian
nuori."
"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan.
"Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"
"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.
Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä
moidoresta, Mohun", hän sanoi. --
"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te
Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan
(sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu
ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä,
ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.
"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.
"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.
"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.
"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan
kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."
"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi
kapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan
ja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.
Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän -- silloin toivat
tarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen -- jolloin
herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun
typerä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."
"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord", kiivastui toinen.
"Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja --, tai pyytävät
anteeksi, jos sen tekevät."
"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.
"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan mies ei saa
sanoa minua kirotun typeräksi."
"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö
kortitkin samaa tietä?"
"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury
ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti
huoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa
syttyneestä riidasta.
"On jo tarpeeksi sanottu", sanoi eversti Westbury. "Kohtaavatko teidän
ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"
"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin jaarli.
"Mylord Castlewood on oleva -- ensimmäinen", sanoi eversti Westbury.
"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty
loukkaavaa puhetapaa -- hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."
"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä.
"Missä kohtaamme ja milloinka?"
"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen,
ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun.
"Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."
"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?"
kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.
"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada
kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."
"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi
kapteeni.
"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi
Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi
Harryn kättä -- viimeistä edellisen kerran elämässään.
Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra
varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat
ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut
ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille
juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.
Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa
astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester
Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä.
Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen
akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan
tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät
kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat
rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut
kohtausta häiritä.
Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja
varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan
ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta
koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja
oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta),
ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto -- he polttivat piippujaan ja
nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua --
että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan
miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa
haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt
haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan
maassa.
Mylord Mohun oli hänen luonaan.
"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.
"Kuolema kai tästä tulee", vastasi mylord maasta.
"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank
Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut
minulle siihen tilaisuuden. Ensi -- ensi aiheena meidän riitaamme, ei
kukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja -- ja se että mylady
--"
"Vaiti!" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan
ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista -- noista kirotuista
korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua
auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku
Frankiani -- ja -- ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."
Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia,
joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan
tajuttomana.
Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond
ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä
vietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää,
Long Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri
kannettiin sisään.
Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä
ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän
oli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli
myös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla
tiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi,
miten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet
huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt
hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella
sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan
näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka
on kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita
luotaan poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen
kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja
suuteli sitä.
"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi
katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen
kylmällä kädellään. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle
kuolinvuodetunnustukseni."
Ja oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen
sanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä
ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden -- hän ilmoitti
nöyrästi katuvansa virheitään -- ja kristillistä suhtautumistaan
maailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat
koskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja
herra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten
tunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän
oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.
Tämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista
arvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko
kaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika,
ja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin
vieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni
lähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta
mr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.
Sanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello
viideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa
varakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen
viimeiset sanansa.
Kun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen
Esmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti
heidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat
rukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord
oli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista -- ilmoittanut
hänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen
hänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun,
henkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin
keskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa
tapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin
rinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.
Tunnin kuluttua -- ehkä enemmänkin -- tuli mr. Atterbury huoneesta,
katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.
"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän
on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja
tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä
allekirjoittamaan?"
"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt
minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."
Pappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi
hänen silmissään.
"Se on rippitunnustus", sanoi hän.
"Se riippuu teistä", vastasi mr. Atterbury.
Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita
varten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini
veren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon
paperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä.
Miten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme
pikkuseikat! -- kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa
-- viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen
kaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä.
Värilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka
kuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun
esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.
"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän
nojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä.
Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut
lordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän
siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen
masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden
sanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.
"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen
huoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti
lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät,
joissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri
oli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui.
Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea
hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.
"Herra varakreivi", sanoi mr. Atterbury, "mr. Esmond ei halua mitään
todistajaa ja on polttanut tuon paperin."
"Rakkain isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen
ja suudellen sitä.
Mylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille.
"Jumala siu -- siunatkoon --" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti
hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää
ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys
miehekkäässä sydämessään.
"_Benedicti benedicentes_", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen
polvistuneena vuoteen ääreen huokaisi "amen."
"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr. Esmondin seuraava
ajatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin.
Hän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr.
Atterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun
muistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset
mr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin
oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja
antautua vangiksi.