Mylord Mohun (jonka urotöistä ja maineesta muutamat yliopiston herrat
olivat antaneet vain huonoja tietoja) oli taas vieraana Castlewoodissa
ja nähtävästi läheisemmin liittynyt mylordiin kuin milloinkaan
ennen. Kerran keväällä nuo kaksi aatelismiestä olivat ratsastaneet
Cambridge'iin Newmarketista, jonne olivat menneet kilpa-ajoihin, ja
kunnioittaneet Harry Esmondia käymällä vierailulla hänen asunnossaan;
tohtori Montague, yliopiston rehtori, joka oli kohdellut Harrya
hieman ylenkatseellisesti, nähdessään tämän tuttavallisuuden noiden
suuruuksien kanssa ja että mylord Castlewood nauroi ja käveli käsi
Harryn olalla, lämpeni mr. Esmondille ja alistui olemaan erittäin
kohtelias tälle. Ja muutamia päiviä saapumisensa jälkeen Harry kertoi
nauraen tuon jutun lady Esmondille, huomauttaen miten outoa oli, että
miehet, jotka olivat opistaan kuuluisia ja ylistettyjä yli Euroopan,
kumartavat arvonimelle ja matelevat aatelismiehen edessä, olipa tämä
miten köyhä tahansa. Tämän kuullessaan Beatrix-neito keikahutti päänsä
pystyyn ja sanoi, että alhaista alkuperää olevien sopiikin kunnioittaa
ylempiään ja että papit yleensä tekeytyivät aivan liian ylpeäksi ja
että hän piti paljon lady Sarkin perheessä vallitsevasta tavasta, siliä
siellä kappalainen, vaikka hän piti vanukkaasta, kuten kaikki papit,
poistui aina ennen kermavanukkaan tarjoamista.
"Ja kun minusta tulee pappi", sanoi mr. Esmond, "niin etkö anna minulle
ollenkaan kermavanukasta, Beatrix?"
"Sinä -- sinä oletkin erilainen", vastasi Beatrix. "Sinä olet meidän
sukuamme."
"Minun isäni oli pappi, niinkuin sinä heitä kutsut", sanoi mylady.
"Mutta minunpa on Irlannin pääri", sanoi Beatrix-neito kohauttaen
päätään. "Tietäkööt ihmiset asemansa. Varmaankin tahdotte minun
polvillani ryömien pyytämään siunausta mr. Thomas Tusherilta, josta
juuri on tullut apulainen ja jonka äiti oli kamaripiika."
Ja hän poistui tulistuneena ja pää kenossa huoneesta.
Kun hän oli mennyt, näytti mylady niin surulliselta ja vakavalta,
että Harry kysyi hänen levottomuutensa syytä. Lady vastasi, ettei se
johtunut ainoastaan siitä, mitä Harry oli sanonut Newmarketista, vaan
myös siitä, että hän oli huomannut, huolekseen ja kauhukseen, että
mylordin, erittäinkin hänen tutustuttuaan lordi Mohuniin, oli uudelleen
vallannut pelihimo, jonka hän oli hylännyt avioliittonsa jälkeen.
"Mutta miehet lupaavat enemmän kuin kykenevät avioliitossa täyttämään",
sanoi mylady huokaisten, "Pelkään, että hän on menettänyt suuria
summia, ja omaisuutemme, joka aina on ollut pieni, hupenee tyhjiin
tässä huolettomassa irstailussa. Kuulin hänen olleen Lontoossa hyvin
hurjassa seurassa. Hänen paluunsa jälkeen on kirjeitä ja lakimiehiä
herkeämättä tullut ja mennyt; hänellä näyttää minusta olevan
taukoamaton huoli, vaikka hän peittää sen hullutteluun ja nauruun.
Katselin -- katselin oven takaa eilen illalla ja -- ja ennenkin",
sanoi mylady, "ja näin heidät korttien ääressä keskiyön jälkeen. Ei
mikään maatila kestä sitä tuhlausta, vielä vähemmin meidän, joka
hupenee niin, ettei pojalleni jää mitään, eikä Beatrix-paralleni
ollenkaan perintöosuutta."
"Toivon, että voisin teitä auttaa, rouva", sanoi Harry Esmond
huokaisten ja toivoen sitä hyödyttömästi ja tuhannetta kertaa
elämässään.
"Kukapa voi auttaa? Jumala yksin", sanoi lady Castlewood, "yksin
Jumala, jonka käsissä olemme." Ja niinhän onkin. Perheenhallituksesta
ja käytöksestään vaimoaan ja lapsiaan kohtaan -- alamaisiaan, joiden
yli hänen valtansa on rajaton -- on jokaisen, joka seuraa maailman
menoa, toisinaan vavisten ajateltava tulevaa tiliä. Sillä meidän
yhteiskunnassamme ei mikään laki ylety kotilieden kuninkaaseen. Hän
on omaisuuden ja onnen herra -- melkeinpä hengenkin. Hänellä on
vapaus rangaista, tehdä onnelliseksi tai onnettomaksi -- tuhota tai
kiduttaa. Hän voi vähitellen tappaa vaimon, eikä häntä siitä tutkita
eikä tuomita sen enempää kuin Turkin keisaria, joka keskiyöllä hukuttaa
orjansa. Hän saa tehdä lapsistaan yhtä hyvin orjia ja teeskentelijöitä
kuin ystäviä ja vapaita ihmisiä, hän saa nostattaa ne kapinaan ja
vihaan rakkauden luonnonlakia vastaan. Olen kuullut valtiomiesten ja
kahvilapolitikoitsijain sanomalehtiä lukiessaan raivoavan Ranskan
kuninkaan ja keisarin tyrannivaltaa vastaan, ja olen ihmetellyt heitä
(sillä hekin tavallaan ovat itsevaltiaita) heidän kotoisen hallintonsa
vuoksi, jossa kukin mies on itsevaltias. Kun itsekunkin pienen
hallituksen aikakirjat näytetään Ylimmäiselle Herralle, jonka alaisina
hallitsemme, paljastetaan perhetyrannien historioita, jotka ovat yhtä
julmia kuin Amurathin ja yhtä petomaisia kuin Neron ja yhtä hurjan
irstailevia kuin Kaarlen.
Jos Harry Esmondin isäntä hairahtui, tapahtui se viimemainitulla
tavalla, hän kun oli luonteeltaan pikemminkin mukavuutta rakastava kuin
julma, ja hänet olisi voitu palauttaa paljon parempiin tunteisiin,
jos hänelle olisi suotu aikaa muuttaa katumuksensa pysyväiseksi
parannukseksi.
Koska mylord ja hänen ystävänsä lordi Mohun olivat niin läheisiä
tovereita, suvaitsi Beatrix-neito olla kateellinen viimemainitulle, ja
nuo kaksi herraa huvittivat toisiaan usein nauraen karkeaan, rajuun
tapaansa lapsen vihanpuuskille ja vastenmielisyyden osoituksille.
"Kun tulet tarpeeksi vanhaksi, menet naimisiin lordi Mohunin kanssa",
oli Beatrixin isällä tapana sanoa, silloin tyttö nyrpisti nenäänsä
ja sanoi: "Mieluummin menisin naimisiin vaikka Tom Tusherin kanssa."
Ja koska lordi Mohun aina osoitti ääretöntä ritarillisuutta lady
Castlewoodia kohtaan, jota hän näytti suuresti ihailevan, vastasi
Beatrix eräänä päivänä tähän isänsä vanhaan leikkipuheeseen:
"Luullakseni mylord mieluummin naisi äidin kuin minut ja odottaa vain
sinun kuolemaasi kosiakseen häntä."
Tyttö sanoi nuo sanat kevyesti ja nenäkkäästi eräänä iltana ennen
illallista, kun perheseura oli kokoontunut suuren takkavalkean ääreen.
Nuo kaksi lordia, jotka olivat korttiensa ääressä, säpsähtivät
molemmat. Mylady kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan ja käski
Beatrix-neidon mennä omaan kamariinsa; silloin sanoi tyttö kaikkein
viattomimmin ilmein, kuten hänellä oli tapana: "En tosiaankaan
tarkoittanut mitään pahaa. Ihan varmaan äiti puhuu paljon enemmän Harry
Esmondin kuin isän kanssa; hän itkikin, kun Harry lähti pois eikä hän
milloinkaan itke, kun isä lähtee! Ja eilen illalla hän puhui lordi
Mohunin kanssa niin kauan, niinkauan, ja lähetti meidät pois huoneesta,
ja itki, kun me tulimme takaisin, ja --"
"Peijakas!" huusi lordi Castlewood, joka oli menettänyt kaiken
malttinsa. "Poistu huoneesta, sinä kyykäärme!" ja hän nousi kiivaasti
ja heitti pois korttinsa.
"Kysy lordi Mohunilta, mitä olen hänelle sanonut, Francis", sanoi
varakreivitär nousten pelästyneenä, mutta kuitenkin ulkomuodossaan ja
äänessään suurta ja liikuttavaa arvokkuutta ja vilpittömyyttä. "Tule
pois kanssani, Beatrix." Beatrix nousi myöskin; hän kyynelöi nyt.
"Äiti kulta, mitä olen tehnyt?" hän kysyi. "En tarkoittanut mitään
pahaa." Ja hän riippui kiinni äidissään ja pari poistui huoneesta
nyyhkyttäen yhdessä.
"Kerron sinulle mitä vaimosi minulle sanoi, Frank", huudahti mylord
Mohun. "Harry-pastori voi kuulla sen; ja taivaan nimessä, joka sana,
jonka sanon, on totta. Eilen illalla vaimosi pyysi minua kyyneleet
silmissä olemaan enää pelaamatta kanssasi arpa- ja korttipeliä; ja itse
parhaiten tiedät, oliko se, mitä hän pyysi, sinun omaksi hyväksesi."
"Oli tietenkin, Mohun", sanoi mylord kuivalla, kovalla äänellä. "Sinä
tietysti olet miesten esikuva, koko maailmahan tietää millainen pyhimys
olet."
Mylord Mohun oli eronnut vaimostaan ja hänellä oli ollut ratkaistavana
useita kunnianasioita, joissa naiset olivat olleet tavallisimpana syynä.
"En ole mikään pyhimys, mutta vaimosi on; ja saatan vastata teoistani,
kuten muiden on vastattava sanoistaan", vastasi mylord. Mohun.
"Herran tähden, mylord, se on teidän tehtävä", huusi toinen ponnahtaen
ylös.
"Meillä on ensin eräs toinen pieni tili päätettävänämme, mylord",
sanoi lordi Mohun, jolloin Harry Esmond säikähtäen seurauksia, joihin
tämä tuhoisa väittely johtaisi, puhkesi mitä kiivaimmin varoittamaan
isäntäänsä ja tämän vastustajaa. "Taivaan tähden!" hän sanoi, "aiotteko
te, mylord, vetää miekkanne ystäväänne vastaan omassa talossanne?
Voitteko epäillä naista, joka on puhdas kuin taivas, ja kuolisi tuhat
kertaa mieluummin kuin rikkoisi teitä vastaan? Saavatko kateellisen
lapsen mitättömät sanat viedä ystävykset riitaan? Eikö emäntäni ole
kehoittanut teidän ylhäisyyttänne lopettamaan yhteytenne lordi Mohunin
kanssa ja hylkäämään tavan, joka voi tuottaa perikadon perheellenne?
Olisihan mylord Mohun ilman sairastumistaan jo poistunut luotanne?"
"Siunatkoon, Frank, eihän mies, jonka varpaissa on nivelleini, voi
juoksennella toisten miesten vaimojen jäljessä", puhkesi mylord Mohun
puhumaan; hän oli todellakin siinä tilassa, ja naurahti ja katsoi
kapaloitua raajaansa niin koomillisesti, että toinenkin huitaisten
kädellään otsaansa joutui tuon tarttuvan hyväntuulisuuden valtaan
ja sanoi kiroten: "-- vie, Harry, uskonpa sinua", ja niin päättyi
tämä riita ja nuo kaksi herraa, jotka hetki sitten olivat seisoneet
paljastetuin miekoin käänsivät niiden päät alaspäin ja pudistivat
toistensa käsiä.
_Beati fiacifici_. "Mene ja hae vaimoni takaisin", sanoi Harryn isäntä.
Esmond poistui kovin iloisena, kun sai olla niin hyvän viestin viejänä.
Hän löysi tämän ovelta -- hän oli kuunnellut siinä, mutta vetäytyi
takaisin Harryn tullessa. Lady tarttui Harryn molempiin käsiin;
hänen omansa olivat kylmät kuin marmori. Hän näytti haluavan langeta
Harryn syliin. "Kiitoksia, ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Harry,
veljeni!" hän sanoi. Hän suuteli Harryn kättä. Esmond tunsi sillä hänen
kyyneleensä ja johdatti hänet huoneeseen ja mylordin luokse, jolloin
lordi Castlewood, liikutuksen ja rakkauden valtaamana, jommoista ei
ollut useaan pitkään vuoteen näyttänyt, painoi vaimonsa sydämelleen ja
kumartui ja suuteli häntä ja pyysi häneltä anteeksi.
"Minun on jo aika mennä yöpuulle. Syön vellini vuoteessa", sanoi
lordi Mohun ja nilkutti pois koomillisesti Harry Esmondin käsivarteen
nojaten. "Kautta Yrjänän, tuo nainen on helmi!" sanoi hän; "ja vain
sika on häntä arvossa pitämättä! Oletteko nähnyt tuon raa'an, kieppuvan
appelsiinien myyjättären, jonka Esmond", -- mutta tässä keskeytti hänet
mr. Esmond sanoen, etteivät nämä olleet asioita, joita hänen tuli
tietää.
Mylordin kamariherra tuli palvelemaan isäntäänsä, joka tuskin oli
päässyt pukeutumisnuttuunsa ja yömyssyynsä, kun hänen luokseen tuli
vieras, jonka hänen isäntänsä tahtoi lähettää -- ja tämä ei ollut
kukaan muu kuin lady Castlewood itse, mukanaan paahdettua leipää ja
velli, jotka hänen miehensä käski hänen laittaa kuntoon ja omin käsin
viedä vieraalleen.
Lordi Castlewood seisoi katsellen vaimonsa jälkeen, kun tämä meni
asialle, ja kun lordi noin katsoi, ei Harry Esmond saattanut olla
tuijottamatta häneen, ja hän huomasi isäntänsä kasvoilla rakkauden,
surun ja huolen ilmeet, jotka hyvin suuresti liikuttivat ja hellyttivät
nuorukaista. Lordi Castlewoodin kädet vaipuivat alas hervottomina ja
hänen päänsä painui rintaa vasten ja viimein hän sanoi:
"Kuulitko mitä Mohun sanoi, pastori?"
"Ettäkö mylady on pyhimys?"
"Että on kaksi tiliä suoritettavana. Olen kulkenut harhaan nämä viisi
vuotta, Harry Esmond. Aina siitä lähtien kuin toit tuon kirotun rokon
tähän taloon, on kohtalo ajanut minua takaa; ja minun olisi ollut
parasta kuolla siihen eikä pelkurin lailla paeta sitä. Jätin Beatrixin
sukulaistensa luo ja menin Lontooseen ja jouduin varkaiden joukkoon,
Harry, ja lankesin takaisin kirottuihin kortteihin ja arpapeliin,
joihin en ollut koskenut naimisiinmenoni jälkeen -- niin, en sen
jälkeen, kuin kuuluin herttuan henkivartiostoon ja olin noiden villien
Mohockien parissa. Ja olen pelannut yhä huonommin ja joutunut yhä
syvemmälle siihen; ja nyt olen velkaa Mohunille kaksituhatta puntaa,
ja kun se on maksettu, en ole kerjäläistä paljoa parempi. En voi enää
katsoa poikaani silmiin, hän vihaa minua -- tiedän sen. Minä olen
tuhlannut Beatyn pienen osuuden; ja Herra tietää, mitä tapahtuu jos
elän. Parasta minun on kuolla ja pelastaa se osa maatilasta, joka on
lunastettavissa, pojalleni."
Mohun oli yhtä suuressa määrin Castlewoodin herra kuin itse linnan
omistajakin ja hänen hevosensa täyttivät tallit, joissa olikin tilaa
yllinkyllin paljon useammalle kuin Harry Esmondin köyhtynyt isäntä
saattoi pitää. Lordi Mohun oli saapunut ratsain palvelijainsa seurassa,
mutta kun hänen nivelleininsä ilmaantui, lähetti mylord hakemaan
Lontoosta kevyitä kääsejä, jotka hän omisti ja joita kuljetti pieni
parivaljakko; niillä saattoi ajaa, jos tiet vain olivat hyvät, yhtä
nopeasti kuin lappalaisen pulkalla. Kun nämä ajoneuvot saapuivat,
tahtoi lordi Mohun viedä lady Castlewoodin ajelemaan; hän tekikin
sen useita kertoja, ja nopea kulku huvitti suuresti hänen toveriaan,
joka piti tuosta vauhdista ja raikkaista tuulista lakeuksilla, jotka
ovat aivan Castlewoodin läheisyydessä ja levenevät sieltä merelle
päin. Koska tämä huvi miellytti suuresti ladyä, ja hänen miehensä,
puhumattakaan siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa vaimonsa
läheisestä kanssakäymisestä lordi Mohunin kanssa, kehoitti rouvaansa
tähän huvitteluun, -- aivankuin haluten suurella luottamuksellaan
korvata entisen epäluulon, jota mustasukkaisuudessaan oli osoittanut
-- huvittelihe lady Castlewood vapaasti tähän viattomaan tapaan, jota
hänen vieraansa puolestaan oli hänelle hyvin kärkäs suomaan. Ja lady
näytti käyvän pakottomammaksi lordi Mohunin seurassa ja yhä enemmän
pitävän hänen seurastaan jonkin uhrin vuoksi, jonka lordi halusi tehdä
tavotellakseen ladyn suosiota.
Koska Harry Esmond yhä näki nuo kaksi herraa yhtämittaa korttiensa
ääressä iltaisin, hän valitti eräänä päivänä emännälleen sitä, että
tämä hänen herransa tuhoisa hulluus yhä jatkui, ja kun he taas
näyttivät sopineen, pyysi hän emäntäänsä vaikuttamaan mieheensä niin
etteivät he enää pelaisi.
Mutta lady Castlewood vastasi, hymyillen viekkaasti ja ilosesti, että
hän pian aikoi puhua miehelleen ja että tämän ainakin muutamana iltana
vielä oli annettava jatkaa huviaan.
"Ette todellakaan tiedä, rouva", sanoi Harry, "mitä se teille maksaa,
ja helppoa on jokaisen katselijan, joka tuon pelin tuntee, nähdä, että
lordi Mohun on monin kerroin vahvempi vastustajaansa."
"Tiedän kyllä, että hän on", sanoi mylady yhä erinomaisen hilpeästi;
"hän ei ole vain maailman paras pelaaja, mutta myös jalomielisin
pelaaja."
"Rouva, rouva!" huudahti Esmond kiihtyneenä ja ärtyneenä, "kunniavelat
on ennemmin tai myöhemmin maksettava; ja herrani joutuu perikatoon, jos
hän jatkaa tätä menoa."
"Harry, kerronko sinulle salaisuuden?" vastasi mylady, yhä
ystävällisenä ja iloisena. "Francis ei joudu perikatoon, jos hän
jatkaa; hän pelastuu, jos hän jatkaa. Kadun, että olen puhunut pahaa
lordi Mohunista, kun hän oli täällä viime vuonna. Hän on hyvä ja
jalomielinen ja uskoni on, että voimme hänet johtaa paremmalle tielle.
Olen lainannut hänelle 'Tillotsonin' ja sinun lemmikkisi 'Piispa
Taylorin', ja hän sanoo olevansa hyvin liikutettu; ja katumuksensa
todisteeksi (tämä on salaisuuteni), mitä luulet hänen tekevän
Francikselle? Hän antaa Frank-paran voittaa taas rahansa takaisin. Hän
on jo voittanut viimeisinä neljänä iltana; ja mylord Mohun sanoo, ettei
hän tahdo olla Frank-paran ja armaiden lasteni loukkauskivenä."
"Ja mitä Jumalan nimessä annatte hänelle vastalahjaksi tästä
uhrista?" kysyi Esmond kauhistuneena, koska tunsi miehiä tarpeeksi,
ja erittäinkin tätä, ollakseen varma, ettei sellainen koulunkäynyt
irstailija antanut mitään ilmaiseksi. "Miten taivaan nimessä aiotte sen
hänelle korvata?"
"Korvata hänelle! Äidin siunauksin ja vaimon rukouksin!" huudahti
mylady puristaen kätensä yhteen. Harry Esmond ei tietänyt, nauraako
vaiko suuttua, vaiko rakastaa tätä hyvää emäntäänsä enemmän kuin
milloinkaan sen itsepintaisen viattomuuden vuoksi, jolla hän suhtautui
maailmanmiehen käytökseen, miehen, jonka suunnitelmat Harry osasi
paremmin tulkita. Hän kertoi ladylle varovaisesti, mutta saattaen
kuitenkin tarkoituksensa tälle täysin selväksi, mitä tiesi tämän
aatelismiehen entisestä elämästä ja käytöksestä -- toisista naisista,
joita vastaan hän oli punonut suunnitelmiaan ja jotka hän oli
valloittanut -- keskustelusta, jossa hän Harry, itse oli ollut lordi
Mohunin kanssa ja jossa lordi oli kerskaillut vapaa-aatteisuudestaan
ja moneen kertaan tunnustanut pitävänsä kaikkia naisia vapaasti
pyydystettävinä (siksi hänen ylhäisyytensä tätä sievää urheilua
määritteli) ja että he kaikki, poikkeuksetta, olivat voitettavissa.
Ja palkkioksi kehoituksistaan ja vastalauseistaan Harry sai vihan
puuskan lady Castlewoodilta, joka ei tahtonut kuulla hänen syytöksiään;
vastaukseksi sanoi lady, että Harry itse varmaan oli kovin kehno ja
turmeltunut olettaessaan pahoja suunnitelmia siellä, missä ladyn
mielestä sellaisia ei ollut. "Ja tämän palkan saavat välittäjät asiaan
sekaantumisestaan", ajatteli Harry itsekseen katkerasti; ja hänen
hämminkinsä ja mielipahansa vain suurentui, koskei hän saattanut
puhua mylord Castlewoodille itselleen tämänluontoisesta aineesta tai
yrittää neuvoa tai varoittaa häntä sellaisessa asiassa, joka oli niin
perin pyhä kuin tämän oma kunnia, jonka paras vartija mylord itse
luonnollisesti oli.
Mutta vaikka lady Castlewood ei tahtonut kuunnella nuoren holhokkinsa
neuvoa ja näytti vihaisena hylkäävän sen, kun se tarjottiin, huomasi
Harry iloiten, että tämä hyväksyi neuvon, jonka näytti hylkäävän: sillä
seuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä, kun mylord Mohun olisi
vienyt hänet ajelemaan; ja seuraavana päivänä jatkui tuota päänsärkyä;
ja sitä seuraavana päivänä ehdotti lady nauraen iloisen huolettomasti,
että lapset tulisivat hänen paikalleen hänen ylhäisyytensä vaunuihin,
sillä heitä huvitti ajeleminen enemmän kuin mikään muu, eikä hän
tahtonut vallata kaikkia huveja itselleen. Mylord käytti lapsia
ajelulla varsin mielellään, vaikka saatankin vakuuttaa, että raivo ja
pettymys kuohui hänen sisässään; ei siksi, että hänen sydämensä olisi
ollut erittäin vakavasti kiintynyt vilpittömään lady Castlewoodiin,
vaan siksi että sellaisten miesten elämä on useinkin pelkkää
juonittelua, eivätkä he voi viettää päiväänsä ahdistamatta naista
paremmin kuin ketunpyytäjä voi olla urheiluaan vailla aamiaisen jälkeen.
Teennäisen huolettoman käytöksen alta huomasi Harry lordi Castlewoodin
tarkastavan vierastaan kovin tiukasti ja luuli näkevänsä isännässään
luulevaisuuden ja tukahutetun raivon merkkejä, jotka eivät ennustaneet
hyvää. Esmond tiesi, miten arka hänen isäntänsä oli kunnianasioissa, ja
piti häntä silmällä melkein kuin lääkäri potilastaan; hänestä tuntui,
että tämän sairaan tauti kehittyi hitaasti, vaikkei hän voinutkaan enää
heittää myrkkyä pois, sittenkun se oli sekoittunut hänen vereensä.
Shakespearen teoksista luemme (jonka kirjailijan tämän kirjoittaja
puolestaan arvioi paljon yläpuolelle Congreven, Drydenin, tai minkä
tahansa nykyisen aikamme neron), että kun mustasukkaisuus pääsee
valtaan, ei katkojuuret, valmiit eivätkä kaiken maailmankaan unijuomat
voi sitä lieventää tai parantaa.
Taudin oireet näyttivät, sanalla sanoen, niin peloittavilta tästä
nuoresta lääkäristä (joka todellakin, niin nuori kuin hän olikin, oli
tunnustellut kaikkien noiden armaiden sukulaistensa jalojen valtimojen
tykintää), että Harry katsoi velvollisuudekseen varoittaa lordi Mohunia
ja antaa hänelle tiedoksi, että hänen suunnitelmiaan epäiltiin ja
pidettiin silmällä. Niinpä eräänä päivänä, kun lordi Mohun melkoisen
äreätuulisena oli lähettänyt hakemaan lady Castlewoodia, joka oli
luvannut lähteä ajelemaan hänen kanssaan ja nyt kieltäytyi tulemasta,
Harry sanoi: "Mylord, olen teille kiitollinen jos te hyväntahtoisesti
suotte minulle paikan vierellänne; minulla on paljon teille sanottavaa
ja haluaisin puhua teille yksityisesti."
"Kunnioitatte minua suomalla minulle luottamuksenne, mr. Henry Esmond",
sanoi toinen kumartaen suurenmoisesti. Mylord oli aina hieno gentleman;
ja vaikka Esmond olikin nuori, oli hänen käytöksessään jotain, joka
osoitti, että hänkin oli gentleman ja ettei hän suvainnut kenenkään
käyttäytyvän liian vapaasti. Niinpä he lähtivät ulos ja kiipesivät
pieniin ajoneuvoihin, joiden edessä oli kaksi upeasti valjastettua
pientä kermanväristä hannoverilaista hevosta kuolaimiaan pureskellen.
"Mylord", sanoi Harry Esmond, kun he olivat päässeet ulommas, osoittaen
mylord Mohunin jalkaa, joka oli flanelleihin kääritty ja komeasti
asetettu tyynylle -- "mylord, olen lukenut lääketiedettä Cambridgessä."
"Niinkö, Harry-pastori", sanoi toinen; "ja aiotteko ottaa
lääketieteenkin diploomin ja parantaa yliopppilastoverinne --"
"Nivelleinistä", sanoi Harry keskeyttäen hänet ja katsoen häntä
tuikeasti silmiin. "Tiedän melko paljon nivelleinistä."
"Toivon, ettette koskaan saa sitä. Se on helvetinmoinen vaiva", sanoi
mylord, "ja sen kolotus on pirullista. Ah!" ja hän väänsi kasvonsa
surkeannäköisiksi aivankuin juuri tuntisi kolotuksen.
"Teidän ylhäisyytenne voisi paljon paremmin, jos ottaisitte pois koko
tuon käärevaatteen: se vain tulehduttaa varvasta", jatkoi Harry katsoen
miestä suoraan silmiin.
"Ahaa! vai tulehduttaa se varvasta?" kysäisi toinen viattomin ilmein.
"Ottaisitte pois tuon kääreen ja heittäisitte tuon tyhmän tohvelin
menemään ja käyttäisitte saapasta", jatkoi Harry.
"Suositteletteko minulle saappaita, mr. Esmond?" kysyi mylord.
"Niin juuri, saappaita ja kannuksia. Näin teidän ylhäisyytenne kolme
päivää sitten juoksevan käytävää alas varsin nopeasti", pitkitti
Harry. "Olen varma, että vellin nauttiminen iltaisin ei ole teidän
ylhäisyydestänne yhtä miellyttävää kuin punaviinin; ja sitäpaitsi se
pitää teidän ylhäisyytenne pään selvänä pelissä, kun taas isäntäni pää
on juomisesta hämmentynyt ja kiihtynyt."
"Piru vieköön, sir, ette kai rohkene sanoa, etten pelaa rehellisesti?"
huudahti mylord lyöden piiskalla hevosiaan, jotka alkoivat nelistää.
"Olette selväpäinen isäntäni ollessa juovuksissa", jatkoi Harry,
"teidän ylhäisyytenne voittaa isäntäni. Olen pitänyt teitä silmällä
nostaessani lukujeni välillä silmäni kirjoistani."
"Oikea nuori Argus", sanoi lordi Mohun, joka piti Harry Esmondista
-- ja jonka seurasta ja nerokkuudesta ja eräänlaisesta käytöksen
uljuudesta Harry myös suuresti, piti -- "nuori Argus! voitte katsoa
kaikilla sadalla silmällänne ja nähdä meidän pelaavan rehellisesti.
Olen menettänyt pelissä maatilan yhtenä iltana ja olen pelannut
paitanikin päältäni: olen pelannut peruukkinikin ja mennyt kotiin
yömyssy päässä. Mutta kukaan ei voi sanoa, että käytän häntä
hyödykseni muuten kuin pelin suoman hyödyn mukaan. Pelasin konnamaisen
arpapelihuijarin kanssa Alsatiassa hänen korvistaan ja voitin ne ja
minulla on toinen niistä asunnossani Bow Streetillä spriipullossa. Harry
Mohun pelaa kenen kanssa hyvänsä mistä hyvänsä -- on aina pelannut."
"Pelaatte hirveistä panoksista, mylord, isäntäni talossa", sanoi Harry,
"ja useampia pelejä kuin pannaan korteille."
"Mitä tarkoitatte, sir?" huudahti mylord, kääntyen ja punastuen.
"Tarkoitan", vastasi Harry ivalliseen sävyyn, "että nivelleininne on
parantunut, -- jos teillä sitä on koskaan ollutkaan."
"Sir!" huudahti mylord kiihtyen.
"Ja totta puhuaksemme uskon, ettei teidän ylhäisyydellänne ole enemmän
nivelleiniä kuin minullakaan. Joka tapauksessa ilmanvaihdos tekee
teille hyvää, mylord Mohun. Ja tarkoitan vilpittömästi, että teidän
olisi paras poistua Castlewoodista."
"Ja teidätkö määrättiin minulle tätä sanomaa tuomaan?", huudahti lordi
Mohun. "Frank Esmondko antoi teille tämän toimen?"
"Sitä ei ole antanut kukaan. Perheeni kunnia pani minut tähän toimeen."
"Ja oletteko valmis vastaamaan tästä?" huudahti toinen ruoskien
raivoisana hevosiaan.
"Aivan valmis, mylord. Teidän ylhäisyytenne kaataa ajoneuvot, jos
ruoskitte niin kiivaasti."
"Kautta Yrjänän, onpa teillä rohkea luonto!" huudahti mylord
purskahtaen nauramaan. "Luulenpa, että tuo helvetillinen _bolie de
fesuite_ -- jesuiitan hyökkäyskeino -- tekee teidät niin rohkeaksi",
hän lisäsi.
"Ei, vaan rauhan säilyttäminen perheessä, jota rakastan enin
maailmassa", vastasi Harry Esmond heltyen; "jalon hyväntekijäni
kunnia -- rakkaan emäntäni ja hänen lastensa onni. Olen heille velkaa
kaiken elämässä, mylord, ja panisin henkeni alttiiksi kenen puolesta
hyvänsä heistä. Mikä tuo teidät tänne häiritsemään tätä rauhallista
kotia? Mikä viivyttää teitä, kuukauden kuukauden jälkeen, maaseudulla?
Mikä panee teidät teeskentelemään sairautta ja keksimään tekosyitä
viivyttelyllenne? Sekö, että voittaisitte isäntä-parkani rahat? Olkaa
jalomielinen, mylord, ja säälikää hänen heikkouttaan hänen vaimonsa
ja lastensa vuoksi. Sekö, että voisitte leikkiä hyveellisen naisen
yksinkertaisella sydämellä? Voisitte yhtä hyvin hyökätä Toweria vastaan
paljain käsin. Mutta voitte tahrata hänen nimensä puhumalla siitä,
kevyesti tai yrittämällä sopimattomia -- enkä kiellä, että teidän
vallassanne on tehdä hänet onnettomaksi. Säästäkää näitä viattomia
ihmisiä ja poistukaa heidän luotaan."
"Herranen aika, uskonpa, että itse olette iskenyt silmänne tuohon
sievään puritaaniin, nuoriherra Harry", sanoi mylord nauraen
huoletonta, hyväntuulista naruaan ja aivankuin olisi kuunnellut
mielenkiinnolla nuoren miehen kiihkeätä pyyntöä. "Kuiskatkaa, Harry!
Rakastatteko häntä itse? Onko juoppolalli Frank Esmond joutunut kaiken
lihan tielle?"
"Mylord, mylord", huudahti Harry kasvot punaisina ja silmät kyynelissä;
"minulla ei ole milloinkaan ollut äitiä, mutta rakastan tätä naista
äitinäni. Jumaloin häntä kuin pyhäinpalvoja pyhimystä. Kun kuulen
hänen nimeänsä mainittavan kevyessä tarkoituksessa, tuntuu se minusta
pyhäinhäväisyltä. Rohkenisitteko ajatella omasta äidistänne niin tai
suvaita kenenkään hänestä siten puhuvan. Minulle on kauhistus ajatella,
että kukaan mies saattaa hänestä ajatella likaisesti. Rukoilen teitä,
vaadin teitä jättämään hänet. Onnettomuus on oleva tämän seurauksena."
"Onnettomuus, pyh!" sanoi mylord antaen piiskansivalluksen hevosille,
jotka tällä hetkellä -- sillä olimme päässeet lakeuksille -- alkoivat
nelistää niin, ettei mistään pidättämisestä ollut apua. Ohjakset
katkesivat lordi Mohunin käsissä ja pillastuneet hevoset kiitivät
hurjina eteenpäin, ajoneuvot vaappuivat edestakaisin ja ajajat
tarrautuivat niiden laitoihin kynsin hampain, kunnes he näkivät
edessään suuren rotkon, jossa kaatumista ei voinut välttää, silloin nuo
kaksi herraa hyppäsivät henkensä edestä, kumpikin omalta puoleltaan
kääseistä. Harry Esmond putosi nurmikkoon niin rajusti, että hän
hetkeksi pyörtyi; mutta jonkun ajan kuluttua hän kykeni nousemaan,
kovin pahoinvoipana ja vertavuotavin nenin, mutta ilman muuta vammaa.
Lordi Mohun ei ollut niin onnellinen; hän putosi päälleen erästä kiveä
vasten ja makasi nyt maassa, nähtävästi kuolleena.
Tämä onnettomuus tapahtui herrojen ollessa kotiin päin palaamassa --
ja mylord Castlewood kohtasi mennessään poikansa ja tyttärensä kanssa
ratsastamaan nuo parihevoset niiden nelistäessä ajopelit takanaan
ja katkonaiset ohjat jalkoihin sotkeutuneina; mylordin palvelijat
käännyttivät ja pysäyttivät ne. Nuori Frank havaitsi lordi Mohunin
punaisen takin ja seurue kiiruhti tuon onnettoman herran ja Esmondin
luo; Harry oli jo noussut maasta. Lordin suuri peruukki ja töyhtöniekka
hattu olivat pudonneet, ja otsassa olevasta haavasta oli vuotanut
runsaasti verta. Hän näytti olevan ja olikin jo ruumiina.
"Suuri Jumala! hän on kuollut!" sanoi mylord. "Jonkun on ratsastettava!
Hakekaa tohtori -- jääkää! Menen kotiin ja noudan tänne Tusherin; hän
tuntee kirurgiaa", ja mylord nelisti pois ja hänen poikansa hänen
jäljessään.
Tuskin he olivat poistuneet, kun Harry Esmond, joka juuri oli tullut
tajuihinsa, muisti mielessään samanlaisen onnettomuuden, jonka oli
nähnyt ratsastaessaan Newmarketista Cambridge'iin; ja reväisten
hihan mylordin takista Harry aukaisi kynäveitsellä suonen hänen
käsivarrestaan ja rauhoittui hetken kuluttua kokonaan nähdessään veren
vuotavan. Kesti lähes puoli tuntia, ennenkuin lordi tuli tajuihinsa;
sillävälin tohtori Tusher ja pikku Frank saapuivat ja huomasivat, ettei
mylord ollutkaan vainaja, niin kalman kalpea kuin olikin.
Hetken kuluttua, kun lordi kykeni sen kestämään, asettivat he hänet
rengin ratsulle ja antoivat toisen ratsun Esmondille; miehet kävelivät
molemmin puolin lordi Mohunia tukien häntä, milloin tarve vaati, ja
arvoisa tohtori Tusher heidän kanssaan. Pikkuinen Frank ja Harry
ratsastivat yhdessä antaen hevosen kävellä.
"Kun ratsastimme kotiin yhdessä", sanoi poika, "kohtasimme äidin, joka
käveli pengermällä tohtorin kanssa ja isä pelästytti häntä kertomalla,
että sinä olit kuollut --"
"Ettäkö minä olin kuollut?" hätäytyi Harry.
"Niin. Isä sanoi: 'nyt on Harry-parka saanut surmansa, kultaseni',
jolloin äiti kirkaisi kovasti, ja voi, Harry, hän kaatui ja minä
luulin, että hänkin kuoli. Enkä ole milloinkaan nähnyt isää semmoisella
tuulella. Hän kirosi voimakkaimmalla tavallaan ja tuli aivan kalpeaksi
ja sitten hän alkoi omituisesti nauraa ja käski tohtorin ottaa hänen
hevosensa ja minun seurata tohtoria; me poistuimme isän luota. Ja
kun katsoin takaisin, näin hänen valavan vettä suihkulähteestä äidin
päälle. Oi, miten äiti pelästyi!"
Miettien tätä omituista tapausta -- sillä mylord Mohunin nimi oli
myöskin Harry ja ystävykset sanoivat toisiaan usein Frankiksi
ja Harryksi -- ja kovin kiihtyneenä ja huolestuneena ratsasti
Esmond kotiin. Hänen rakas emäntänsä oli yhä pengermällä ja hänen
palvelijattarensa oi hänen luonaan, eikä mylord ollut enää siellä.
Sieltä johtivat rappuset ja pieni ovi tielle. Lordi Mohun ratsasti,
näyttäen kovin aavemaiselta, nenäliina pään ympärillä ja ilman hattuaan
ja peruukkiaan, joita renki kantoi; mutta hänen kohteliaisuutensa ei
hänestä luopunut ja hän kumarsi ylhäällä seisovalle ladylle.
"Taivaan kiitos, että pelastuitte!" sanoi tämä.
"Ja Harrykin on pelastunut, äiti", riemuitsi pikku Frank, -- "hurraa!"
Harry Esmond astui ratsulta ja juoksi emäntänsä luo ja samoin pieni
Frank, ja toinen rengeistä otti huostaansa nuo kaksi hevosta,
sillävälin kuin toinen, hattu ja peruukki kädessä, käveli mylordin
ratsun ääressä pääportille, joka oli puolen kilometrin päässä.
"Oi oma poikani! millaisen säikähdyksen oletkaan minulle tuottanut!"
sanoi lady Castlewood Harry Esmondin saapuessa hänen luokseen, hän
tervehti nuorukaista loistavine ilmeineen ja lempeätä tervetuloa
soivin äänin; ja hän oli niin hyvä, että suuteli nuorukaista (toisen
kerran lady häntä niin kunnioitti) ja kulki sisälle Harryn ja poikansa
välissä, pidellen kumpaakin kädestä.