Tämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa
-- hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun
-- jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen
ystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen
ja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko
käsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren
Esmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen
nuorukainen, jolla oli _bel air_ ja iloinen, rohkea, sotainen
ulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut
useita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt
valloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa
useihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin
pelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään
miellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän
ihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu
kohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.
Ensimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä
ja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan
markiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja
ja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni
huvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat
Oliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin
vanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi
pitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin
kostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia
viheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan
tehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä
kiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli
kohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi
Castlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille
uudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta,
ennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.
Aamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi,
että lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka
ei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä,
nauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut
pitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina
varmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies
Englannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan
kuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä
rouva Tekokaino oli hänestä sanonut.
"Totta kyllä on", sanoi lady Castlewood, "että pidän hänen
keskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien
tuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei
siinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui
tarkoittavan."
"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa", virkkoi hänen miehensä,
"ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne
viisitoistavuotias neitonen."
"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias
neitonen."
"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne
enää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen
seuraan vaimoni joutuu", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.
"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan",
vastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli
kuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin
Harry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa
toisistaan -- mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän
välillään.
"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet
tänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää
röyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua", hän jatkoi
vihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi
kätensä nyrkkiin ja jatkoi: "En ole ihminenkään omassa talossani. Minut
pantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin!
Tahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu
minulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla
ilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky,
ja että heidän tulee halveksia minua."
"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan
teistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti", puuttui Harry Esmond
puheeseen.
"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän
halveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin
olisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan.
Ja kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan,
punastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet
hänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa
hänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint
James-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani
tulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt
häntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja
kuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta -- aina siitä lähtien
kun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle
anteeksi, että lähdin pois."
"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni
antaneen sen anteeksi", sanoi Harry Esmond. "Ja muistakaa, miten
innokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka
surullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne."
"Hitto vie!" huudahti mylord, "olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja
hankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa
olen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan
vaaraan -- ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja -- ja sinä
nyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat.
Oli tuo -- tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi
koskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö
minua pyhimyksenä?"
"Tosiaankaan, sir, en pidä", myönsi Harry hymyillen.
"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas.
Vakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta.
Hänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan
ääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani,
vaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä
kirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he
luokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan;
ja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä
siellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys!
Antakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa
minulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten
ihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai
pari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan."
Ja mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen
juomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten
tämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa,
jonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti
oli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen
jäsenten elämässä. "Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat", ajatteli
nuorukainen, "ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä!
Itsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa,
ja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!" Harryn
sisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka
repivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.
"Aivan varmaan, sir", hän sanoi, "toivon Jumalan tähden, että emäntäni
voisi kuulla teidän puhuvan niinkuin minä olen kuullut; hän tietäisi
paljon sellaista, joka tekisi hänen elämänsä onnellisemmaksi, jos hän
sen saattaisi kuulla." Mutta mylord singautti ivaten manauksiaan. Hän
sanoi, että Harry-pastori oli hyvä, mutta että mitä naisiin tulee,
ne olivat kaikki samanlaisia -- kaikki pettureita ja sydämettömiä.
Niin heittää mies hienon maljakon maahan ja halveksii sitä, koska
se särkyy. Se saattaa olla nyt arvoton -- totta kyllä, mutta kenen
huostassa se oli ja kuka sen murskasi? Harry, joka olisi antanut
elämänsä tehdäkseen hyväntekijättärensä ja tämän puolison onnellisiksi,
ajatteli itsekseen nähdessään varakreivin mielentilan ja huomatessaan,
että tällä todellakin oli paljon rakkautta jäljellä sydämessään ja että
hän oli valmiina vaimonsa suosiolle, jos tämä siitä huolisi, eikö hän
saattaisi olla sovun välittäjänä näiden kahden henkilön välillä, joita
hän kunnioitti eniten koko maailmassa. Ja hän suunnitteli mielessään
miten hän ilmaisisi osan tästä emännälleen ja miten hän selittäisi
tälle, että hänen puolisonsa, Harryn järjen mukaan ainakin, yhä ihaili
ja rakastikin häntä.
Mutta hän huomasi aineen hyvin vaikeaksi käsitellä, kun hän mitä
vakavimmin yritti sitä esittää (sillä pitkäaikainen luottamus ja
uudistuneet rakkauden ja uskollisuuden näytteet olivat antaneet hänelle
perheessä eräänlaisen arvovallan, jonka hän omaksui aina kun hän taloon
palasi); hän laati puheen, jonka olisi luullut tehoavan, koska se lähti
aivan puhujan sydämestä ja yritti mitä lempeimmin viitata ihaillulle
emännälleen, että tämä teki miehelleen vääryyttä eikä tuntenut häntä ja
että koko perheen onni riippui ladyn mielenmuutoksesta.
Hän, joka tavallisesti oli tyyni ja mitä lempein ja hymyä ja altista
huomaavaisuutta uhkuva, punastui, kun nuori Esmond puhui siten, ja
nousi istuimeltaan luoden nuorukaiseen halveksumisen ja vihan katseen,
jonka laista tämä ei milloinkaan ennen muistanut häneltä saaneensa.
Mylady oli hetkisen aivan kuin toinen olento ja näytti suuttuneelta
ruhtinattarelta, jota vasalli on loukannut.
"Oletteko koskaan kuullut minun lausuvan moitteen sanaakaan
varakreivistä?" kysyi hän kiihkeästi kähisten ja polkien jalkaansa.
"En suinkaan", vastasi Esmond katsellen maahan.
"Oletteko te tullut luokseni hänen lähettiläänään, -- _te_?" jatkoi hän.
"Mieluummin kuin mitään muuta maan päällä haluaisin nähdä sovun teidän
välillänne", vastasi Harry, "ja ryhtyisin mihin lähettilästoimeen
tahansa siinä tarkoituksessa."
"_Te_ siis olette mylordin välittäjämies", jatkoi hän välittämättä
toisen puheesta. "Olette lähetetty kutsumaan minua takaisin orjuuteen
ja ilmoittamaan minulle, että mylordin suosio on armossa palautettu
hänen palvelijalleen? Hän on väsynyt Covent Gardeniin, eikö niin, koska
tulee kotiin ja haluaisi teurastuttaa juotetun vasikan?"
"Siihen on annettu jalo esimerkki", virkkoi Esmond.
"Niin kyllä, pojan suhteen; mutta mylord ei ole minun poikani. Hän
juuri työnsi minut luotansa. Hän juuri särki onnemme; ja nyt hän
pyytää minua sitä korjaamaan! Hän juuri näytti minulle itsensä
viimeinkin semmoisena kuin hän oli; hän ei ollut se, minä olin häntä
pitänyt. Hän tulee lasteni eteen tyhmänä ja viinistä humaltuneena;
hän jättää seurapiirimme liittyäkseen kapakkain ja huonojen paikkojen
vierailijoihin, -- hän menee kotoaan kaupunkiin ystäviensä luo,
ja kyllästyttyään niihin palaa tänne ja odottaa minun polvistuvan
ja ottavan hänet iloiten vastaan. Ja _teidät_ hän lähettää
kamariherrakseen! Mikä ylevä lähettilääntoimi! Monsieur, onnittelen
teitä uuden virkanne johdosta!"
"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos
voisin yhdistää teidät ja mylordin", vastasi Esmond.
"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän
perille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne
vai aika muuttanut teidän ajatuskantanne", jatkoi lady Castlewood
yhä ivalliseen sävyyn. "Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään
juopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä -- mikä on
teidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun'
matkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent
Gardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään,
sekä herran että -- että lakeijan."
"Taivaan tähden! madame", huudahti Harry, "mitä olen tehnyt, että noin
jo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä,
mistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin
iloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte,
lähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen
teille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?"
"Mitäkö pahaa?" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.
"No, eipä mitään, -- ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota
voisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon", hän lisäsi oltuaan hetken
vaiti, "Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa
meistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme
kaikki onnellisia, Henry." Ja Harry poistui tästä keskustelusta
ajatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun
emäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat
suurta sydämen kiintymystä toisiinsa.
Kiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan,
niin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi
Castlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden
toverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa
ja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin
ja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin
kaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi
huiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille
ja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin _beau langage'a_
myladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan
tämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja
Pariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa
hän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn
klaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta
biljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina
täysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa,
joka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla
kuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja
hänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja
kunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät
tunteet, -- niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen
henkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään
lainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena
tutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja
hiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta
ja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat
burgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli
heidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi
Mohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen
pulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot
juopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin
vapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan
Alsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista,
hovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta
keskustelustaan!) -- vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin
läsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän
poistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata
korttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen
jättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.
Sen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa
huikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan
voinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli
voittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi
mylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet
luotaan "pyh" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää
kuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä
tarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä
tarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen
päivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen;
olen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla
nerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia
seuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän
täytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.
Tuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi
katsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka
tapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on
kääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein
meidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin
muotokuvan; jokin _grain de sable_ [hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa
meidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle
hemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan
surujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.
Tullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten
vaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman
mainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan,
Tanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle
kunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi
Esmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään
pitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket
kertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien
tuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka
kiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan
nähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis,
sellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären
patsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja
nuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä
nuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja
nuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän
kaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä
suloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut
saavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään
ja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia,
sydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä
nousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin
"erikoiseen kirkkaaseen tähteen", joka oli kaukana hänen maastaan)
loppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut
keimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan
ja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia
hyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani
palvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli
silmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten
satulalla.
Hän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia
juonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas
takaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin,
imarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän
isänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat
häneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai
odotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla
heidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella
ja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli _saevo laeta negotio_ [mieltynyt
julmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius
kuvaa ja jonka "pahanilkisestä ilosta" eräs meidän suuri runoilijamme
on kirjoittanut niin jalosti -- runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa
ja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten
kiduttavia juonia.
Vain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain
kymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin
ja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin
välille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa;
Miss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka
Harry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin
leikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein
nyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin
suuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia,
ja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun
he kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska
hän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa
puhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan,
ei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla
itsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja
muka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen
selityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen
voimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni -- kuin kissanpoikasen,
joka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja
surmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä
kokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt
kirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan
vasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi
näytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai
ainakin puolustettavalta.
Tapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle
loma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi,
päätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli
ensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän
tiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän
havaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme
kuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin
poika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen
ja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan,
jonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän,
vaan Beatrix), -- ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän
puolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt
olivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä
puolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan,
että heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä;
ja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry,
jolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin
liittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta
riitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten.
Mylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa
tietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat
palvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain
salaisuuksiin.