Tällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten
tavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen,
kun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta
vuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä
katselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär
harvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti
oli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä
suudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi
antaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän
ollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä
isänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät
silmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen
sen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt -- oli komeammannäköinen,
vartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat,
kuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja
päättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita
Harry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon
syvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se
vallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen
tämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän
enää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen
kohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti
Esmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa
matalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista,
surullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä,
että se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja
suudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen
kunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan
kysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi
tehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon?
Toivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen
hyvinvoivalta.
"Hänellä on viikset!" huudahti nuori herra Esmond.
"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?" kysyi
Beatrix-neiti. "Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa."
"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi", sanoi
varakreivitär. "Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon."
"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä
kolmena päivänä!" huudahti Frank.
"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun
puutarhaani -- muistatko, monta, monta vuotta sitten? -- kun olin aivan
pikkuinen tyttö", virkkoi miss Beatrix innostuneena. "Ja äiti asetti ne
sinun akkunallesi."
"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit",
sanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä
Harry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli
emäntänsä vieressä käsikädessä.
Huonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä
vastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja
vuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi
äidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa
-- varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä.
Kaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi
ja tervetulleeksi. "Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja
sukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa", sanoivat lapset.
Ja niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet
hänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen,
rakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili
siunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.
Lapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet
pian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi
kertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin
mukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George
Harpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä
oli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin,
jossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa
-- niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat
tulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta,
ranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi -- Ranskan kuningas
pelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli
lähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita
varten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen
vierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä
he vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän
opiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta
äiti piti siitä, ja opetti heitä; "enkä luule, että isä pitää äidistä",
sanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle
Harry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja
oli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen
jokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.
"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä", sanoi poika tämän
tunnustuksen kuullessaan. "Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti
kielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix."
Tämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen
ja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä,
jotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki
enää loista? -- sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin
ja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset
muistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja
surullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme.
Niinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan
avuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja
uskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan,
kykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista
ja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava
sairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja _abi in pace_
[mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella --
alkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii
auringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat
erillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe
itkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen
korjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin
papit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi
saattaa!
Heräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin
hän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan
huomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka
valtasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä
hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa
eniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina.
Naisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa
kyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä -- ei väkivaltaisuudella
-- teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä.
Talossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on
pohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin
valehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun
vieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan
vieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä
ja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä
ja valehtelee herralleen ja mestarilleen -- valehtelee pyytäessään
pikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää -- valehtelee vakuuttaessaan
isoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten
vakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa
tietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta
makuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat
sanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä
esiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.
Mylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord
sensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan
puhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja
hiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska
he olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän
käytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin
senaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota
saavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa
lukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten
häntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät
jok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa
mukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan
tohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.
Paljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken
syntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun
hän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava
kaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu
kunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että _hänen,_
eikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen
piilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa,
alkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet
hänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden
lamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa
tavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään!
Miten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette
kokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä
ajaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan
pölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa,
jos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo
hänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että
vaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan,
on hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka
eivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa
päässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita,
ajatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden
olemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät
vaimon silmistä -- rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään,
kun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan -- suloisia kuvitelmia ja
kauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan
-- terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin
aurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien
näiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja
pimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja
että hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja
uppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa,
ja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he
todellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen
kauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku
vaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli
hävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen.
Rakkauden! -- kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää?
Kunnioituksen! -- kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät
kaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien,
kardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa
tuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo
onnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka
eivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja
kiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta,
jossa paras osa hänen sydäntään hukkui.
Näillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta
äitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja
he olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa,
joka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood.
Beatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli
hänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa
pienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja
nauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä
arvon ja piti mielistelyharjoituksia _in corpore vili_ [halvassa
seurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi
valmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden
nauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä
viehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti
suuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi
äänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady
Castlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili
ärtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja
lupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman
huimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut
takaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa
uusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia
katseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän
yllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli
mielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin
osasi.
Castlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että
äiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan
kuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja
lintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut
ratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra
isästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla
perijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan
pojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt
kuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä
jyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä,
päänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja
sanoi kiroten kuten tavallisesti: "Perhana vie, Harry Esmond, miten
vaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan
minustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos
minulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni
nyt. Semmoisia ne ovat -- naiset -- kaikki samaa maata, Harry, kaikki
pettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta -- pidä kiinni
punssista ja vanhasta oluesta -- äläkä koskaan katso naiseen, joka on
sievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni."
Varakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita
vaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana
-- kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya
monta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan,
ja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan
peräytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja
kyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan
ja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin
singahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen,
eikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden
rakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon!
Mikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan -- mutta
nähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä.
Harry Esmondista tuli molempien uskottu, -- toisin sanoen varakreivi
kertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka
olivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi
varakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi
sen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi
tavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen
kasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion
säilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa
rikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja
olevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä
häntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin
vaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä
miestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia
pakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja
kiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.
Niinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen
surulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä
älynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen
ja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja
erään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein
onnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin
ymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.
On sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa
eikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä --
Irlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi
vastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin
hallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.
Hän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen
tehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady
hallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään;
hän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi
uskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua
uskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan
tai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän
tyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään
kiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi
hallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa.
Niinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi
uskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin
hänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.
Vallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin
elinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen
valtaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin
ollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja
silloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin
tärkeisiin salaisuuksiin.
Vuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja
muiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin
tullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen
suunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin
ilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään
herran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat
tavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja
muisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei
hänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi
oli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana
isä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja
valepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä;
jälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri
nimellä.
Seuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto,
joka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset
kärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn
isä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat
uskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat
heille synninpäästön hirsipuun juurella.
On tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville
suuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin
prinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun
luettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää
asiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan,
ettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi
osaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä
miestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön
pappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen
salaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä
mitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä -- mikä
tämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän
milloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä,
että tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi
sitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle.
Luulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi
Englannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat
hänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille --
tuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.
Viimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa,
tapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään
ensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen
tunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja
heidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra
varakreivin kovin kiihdyksiin -- jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa
ja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta
hänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin
luotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi
vaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin
mutisten: "Lapsi parat -- lapsi parat!" tavalla, joka ei voinut olla
mitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli
häntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka
piti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.
Varakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: "Varmaankin on tuo
olento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä" (sillä varakreivin
hulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond
pelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot,
jotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi
Castlewoodin levottomuuden.
Eräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren
Esmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole
mainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille.
Vain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen
talvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika
juoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku
Frank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta
lapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä
lähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen
tuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi
puvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat
pahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä
tapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö
juuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi
palanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti
eikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava
vaaraa vastaan.
Aina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään
soimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa
Harry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä
oli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi
poikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen.
Hänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen
lempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen
lastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä
ajan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä
uskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta
ja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin
tuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin
häneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina
senjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että
hän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja -- niin halveksi mr. Esmond
jo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher
olisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä
milloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian
todenperäisyyden kyseenalaiseksi.
Mylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten
syntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja
vuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli
sellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista
päivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood
yhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä -- silloin mylady pyysi
palvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja
hymyillen suloisinta hymyään sanoi: -- "Mylord, ettekö tekin täytä
lasianne ja salli minun esittää maljaa?"
"Mikä nyt on, Rachel?" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.
"On joulukuun 29:s päivä", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta,
"ja maljani on, Harryn malja -- Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti
poikani hengen."
Mylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta
paukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta.
Mikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.
Harry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut
vai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista
pitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän
asti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia
kuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli
enemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän
vieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut
vaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää
taloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat
velattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että
useat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää;
ei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista
muuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät
saattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut
ja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui
juoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat
laulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan
varakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden
seurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan
ja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan
poikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän
tiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai
myöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja
keskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista
tai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät
äitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan.
Mutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten
vaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun
vuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien
kotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan
lapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen,
ellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon
huolimaton lordi lapsensa vei.
Castlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar
Sark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan
rakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa
maalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä
pienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa.
Lapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja
vastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär -- epäilemättä
varsin oikein -- arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo
huomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen
kahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa
ei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin.
Sanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt
useista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään
-- sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden
voinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä
mainita heille mitään muutakaan estettä -- vaan hän koki lisäksi sen
salaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin
ystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen
halusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin
linna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä
vaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka
päivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat
esiin.
Harry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark
tuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden
kastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin,
paashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia
palvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi
ollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa
tarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä -- nuoremman naisen kylmää
kärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark
ei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa
tarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta
lapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle,
lapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa;
niin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja
toivoi -- kuten hänellä oli syytäkin -- että hänen oma perheensä
olisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt
milloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan -- vaikka olihan tällä
oikeus siihen sekä isän että äidin puolelta -- lady Castlewoodin hipiä
olikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan,
ettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry
Esmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli
tätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja
otsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi _tätä_ vastaan
Sarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.