Varakreivi, joka sanoi, että häntä haluttaisi uudelleen käydä
nuoruutensa tyyssijoilla, seurasi ystävällisesti Harry Esmondia hänen
ensimmäisellä matkallaan Cambridge'iin. Heidän tiensä kulki Lontoon
kautta, jossa herra varakreivi toivoi Harryn myös viipyvän muutamia
päiviä näyttääkseen hänelle kaupungin viehättävyyksiä, ennenkuin Harry
kävi käsiksi yliopisto-opintoihinsa; ja heidän täällä ollessaan Harryn
isäntä vei nuorukaisen leskivarakreivittären taloon Chelsea'hin,
Lontoon lähelle, koska Castlewoodin ystävällinen emäntä oli erityisesti
määrännyt, että sekä nuoren että vanhan herran oli käytävä siellä
kunnioittavalla vierailulla.
Hänen armonsa leskivarakreivitär asui kauniissa, uudessa talossa
Chelseassa; talon takana oli puutarha ja sen pääty oli joelle päin
-- aina iloinen ja virkistävä näky merimiesparvineen, huvilaivoineen
ja veneineen. Harry nauroi tuntiessaan vastaanottohuoneessa tuon
mielessäpysyvän, Sir Peter Lelyn vanhan maalauksen, jossa hänen isänsä
leski oli kuvattu metsästäjättäreksi, aseistettuna kultaisella jousella
ja nuolella ja verhottuna vain niillä vähäisillä vaatekaistaleilla,
joita kuningas Kaarlen aikuiset neitsyet näyttävät tottuneen käyttämään.
Rouva leskivarakreivitär oli jättänyt pois tämän metsästäjättärelle
ominaisen pukeutumistavan mennessään naimisiin. Mutta vaikka hän
nyt oli melkoisesti yli kuudenkymmenen, niin uskon, että hän luuli
muotokuvan ilmavan luonnottaren yhä helposti olevan tunnettavissa
siitä kunnioitettavasta henkilöstä, joka soi suosiollisen vastaanoton
Harrylle ja hänen isännälleen.
Nuoren miehen hän otti vastaan vielä suosiollisemmin kuin vanhemman,
sillä hän näki hyväksi keskustella ranskaksi, jossa varakreivi
Castlewood ei ollut mikään mestari, ja ilmaisi tyytyväisyytensä
huomatessaan, että mr. Esmond osasi puhua sujuvasti sitä kieltä. "Se
on ainoa, joka sopii säädyllisessä keskustelussa käytettäväksi",
hän alentui sanomaan, "ja on sopiva ylhäistä syntyperää oleville
henkilöille."
Mylord nauroi naissukulaisensa käytöstä jälkeenpäin, kun herrat
poistuivat. Hän sanoi hyvin muistavansa ajan, jolloin varakreivitär
osasi puhua englantia varsin sujuvasti, ja laski leikkiä iloiseen
tapaansa tappiostaan, kun oli menettänyt niin rakastettavan vaimon.
Rouva varakreivitär suvaitsi kysyä lordilta hänen vaimonsa ja lastensa
vointia. Varakreivitär oli kuullut, että lady Castlewoodissa oli ollut
rokko; hän toivoi, ettei se ollut niin _kovin_ paljon rumentanut tätä
kuin ihmiset sanoivat.
Tämä huomautus hänen vaimonsa taudista sai herra varakreivin
vavahtamaan ja punastumaan; mutta leskivarakreivitär puhuessaan tuon
nuoren naisen rumuudesta kääntyi peiliin ja tutki vanhaa ryppyistä
naamaansa siitä niin tyytyväisesti hymyillen, että hänen vieraillaan
oli täysi työ pidättäytyessään nauramasta päin hänen vanhoja kasvojaan.
Hän kysyi Harryltä, mille alalle tämä aikoi, ja kun varakreivi sanoi,
että poika aikoi kirkonmieheksi ottaakseen vastaan Castlewoodin
seurakunnan, kun vanha tohtori Tusher jätti sen avoimeksi, ei hän
näyttänyt osoittavan mitään suuttumusta saadessaan tietää, että
Harrystä oli tuleva Englannin kirkon pappi, olipa pikemminkin iloinen,
että nuorukaisella oli siten tulevaisuus selvänä. Hän pyysi mr.
Esmondia, ettei tämä unohtaisi saapua hänen luokseen aina kun hän
matkusti Lontoon läpi, menipä hän suosiollisuudessaan vielä niinkin
pitkälle, että lähetti hänelle kaksikymmentä guineata sisältävän
kukkaron ravintolaan ("Vinttikoiraan" Charing Crossiin), jossa lordi
asui; ja tämän tervetulleen lahjan ohella sukulaispojalleen hän lähetti
pienen nuken lahjaksi mylordin tyttärelle Beatrixille, joka näihin
aikoihin kasvoi ohi nukkeiän ja oli melkein yhtä pitkä kuin hänen
kunnioitettava sukulaisensakin.
Nähtyään kaupungin ja käytyään näytelmiä katsomassa ratsastivat
mylord Castlewood ja Esmond yhdessä Cambridge'iin, viettäen kaksi
hauskaa päivää matkalla. Ei oltu vielä keksitty noita nopeita uusia
kyytivaunuja, jotka toimittivat koko matkan Lontoon ja yliopiston
välillä yhdessä ainoassa päivässä. Mutta tie oli varsin miellyttävä ja
kyllin lyhyt Harry Esmondin mielestä, ja hän muistaa aina kiitollisena
sitä onnellista juhlapäivää, jonka hänen hyvä isäntänsä hänelle soi.
Mr. Esmond otettiin Cambridge'in Trinity College'iin, johon kuuluisaan
college'iin lordikin oli nuoruudessaan kuulunut. Tähän aikaan
oli tohtori Montague rehtorina ja otti vastaan herra varakreivin
erittäin kohteliaasti; samoin teki mr. Bridge, joka määrättiin Harryn
harjoitusmestariksi. Tom Tusher, joka kuului Emanuel College'iin ja oli
nyt nuorempi toisen vuoden ylioppilas, tuli palvelemaan varakreiviä
ja ottamaan Harryn suojelukseensa; ja kun tälle oli hankittu mukavat
huoneet, jotka olivat suurelle pihalle päin portin vieressä, lähellä
kuuluisan mr. Newtonin asuntoa, otti Harryn isäntä häneltä jäähyväiset
monin lempein sanoin ja siunauksin ja kehoitti tätä käyttäytymään
yliopistossa paremmin kuin mylord itse oli aikoinaan käyttäytynyt.
Näissä muistiinpanoissa on tarpeetonta pitemmälti selostaa Harry
Esmondin yliopistoelämän yksityiskohtia. Se oli samantapaista kuin
satojen muiden senaikuisten nuorten herrain elämä. Mutta hänellä
oli se onnettomuus, että hän oli muutamia vuosia vanhempi useita
ylioppilastovereitaan; ja häntä erotti tovereistaan, jotka olivat
häntä nuorempia ja reimaluontoisempia, hänen yksinäinen kasvatuksensa
ja asemansa elämässä sekä se surunvoittoisuus ja miettiväisyys, jotka
luonto oli hänelle perintönä antanut. Hänen harjoitusmestarinsa, joka
oli kumartanut maahan saakka, kun hän näytti mylordille yliopiston
ruohokenttiä, muutti käytöksensä heti, kun tuo aatelismies käänsi
selkänsä, ja oli -- ainakin Harryn mielestä -- äreä ja ilkeä. Aina
kun nuorukaiset kokoontuivat _greges'eihinsä_ salissa, Harry huomasi
olevansa yksin tuon suuren poikaparven keskellä. He nostivat kovan
naurunrähäkän, kun Harry pantiin lukemaan latinaa, jota hän luki
ulkomaalaisesta ääntäen, kuten hänelle oli opettanut hänen entinen
opettajansa jesuiitta-isä. Harjoitusmestari, mr. Bridge, teki hänestä
kernaasti käyttämiensä kömpelöjen kokkapuheiden esineen. Nuoren miehen
luonto kiihtyi, hänen turhamaisuuttaan oli loukattu; ja joksikin aikaa
hän sortui täällä yhtä yksinäiseksi kuin hän konsanaan oli ollut
Castlewoodissa, jonne hän kaihosi palata. Hänen syntyperänsä oli
hänelle häpeän aiheena, ja hän kuvitteli saaneensa osakseen tuhansia
halveksumisen osoituksia ja ilkkumisia nuorilta ja vanhoilta, jotka
epäilemättä olisivat kohdelleet häntä paremmin, jos hän itse olisi
kohdellut heitä avomielisemmin. Ja kun hän nyt, tyynempinä päivinä,
katsahtaa menneisyyteen, tähän elämänsä kohtaan, jota hän piti niin
onnettomana, hän näkee, että hänen oma ylpeytensä ja turhamaisuutensa
olivat melko suurena syynä niihin pettymyksiin, jotka hän laski toisten
pahansuopuuden syyksi. Maailma kohtelee hyväntahtoisesti hyväluontoisia
henkilöitä; ja jokainen synkkä maailmanmurjoma ihmisvihaaja, jonka olen
tuntenut, on itse suhtautunut väärällä tavalla ihmisiin. Tom Tusher
antoi Harrylle yllinkyllin hyviä neuvoja tässä suhteessa, sillä Tomilla
oli sekä hyvä järki että hyvä tahto; mutta mr. Harry näki hyväksi
kohdella vanhempaa ylioppilasta tarpeettoman ylenkatseellisesti ja
tyhmän ivallisesti eikä mitenkään tahtonut luopua hänelle rakkaiksi
käyneistä loukkauksista, joihin ei kukaan muu uskonut kuin hän itse.
Mitä kelpo tohtori Bridge'iin tulee, havaitsi tuo opettaja, tehtyään
muutamia älynkokeita oppilaansa suhteen, että tuo nuorempi mies oli
huono leikin esine ja että nauru usein lopuksi kohdistui häneen
itseensä. Tämä ei suinkaan tehnyt harjoitusmestaria ja oppilasta
paremmiksi ystäviksi, mutta siitä oli kuitenkin niin paljon hyötyä
Esmondille, että mr. Bridgen oli pakko jättää hänet rauhaan; ja
niin kauan kuin Harry piti saarnaharjoituksiaan ja täytti sen mitä
yliopistoharjoitukset häneltä vaativat, oli Bridge tyytyväinen, kun
ei nähnyt Harryn synkkää naamaa luokallaan, ja jätti hänet omaan
huoneeseensa lukemaan ja murjottamaan itsekseen.
Pari latinalaista ja englantilaista runoa, jotka julistettiin verraten
ansiokkaiksi, sekä eräs latinalainen puhe (sillä mr. Esmond osasi
paremmin kirjoittaa tuota kieltä kuin ääntää sitä) tuottivat hänelle
hieman mainetta sekä yliopiston auktoriteettien että nuorten miesten
joukossa, joiden kesken häntä alettiin arvioida suuremmaksikin kuin
hän todellisuudessa oli. Kun hän pari kertaa, oli voittanut heidän
yhteisen vihollisensa mr. Bridgen, rupesivat toiset turvautumaan
häneen ja katsomaan häneen heidän luokkansa esitaistelijana vanhempia
ylioppilaita vastaan. Ne pojista, jotka hän otti uskotuikseen, eivät
pitäneet häntä niin synkkänä ja ylpeänä kuin hänen ulkonäkönsä oli
maattanut uskomaan, ja Don Dismallo, joksi häntä sanottiin, tuli pian
hieman merkitsevämmäksi henkilöksi yliopistossaan, ja oli, niin hän
luulee, vanhempien ylioppilaiden mielestä vaarallinen otus.
Don Dismallo oli piintynyt nuori jakobiitti, kuten muutkin hänen
perheensä jäsenet; hän salli itselleen useita hullunkurisia
uskollisuuden ilmauksia ja kutsui nuoria ystäviä juomaan burgundiviiniä
ja tyhjentämään kuninkaan maljan Jaakko-kuninkaan syntymäpäivänä; hän
käytti mustaa pukua tämän kruunustaluopumispäivinä, paastosi kuningas
Wilhelmin kruunauksen vuosi juhlapäivänä ja suoritti tuhansittain
hupsuja ilveitä, joita ajatellessa häntä nyt hymyilyttää.
Nämä hulluttelut aiheuttivat paljon moitteita Tom Tusherin puolelta,
joka aina oli vallanpitäjäin ystävä, samoin kuin Esmond aina oli niitä
vastustavalla kannalla. Tom oli vapaamielinen, Esmond vanhoillinen.
Tom ei milloinkaan jäänyt pois luennolta, ja tervehti proctoria mitä
syvimmin kumarruksin. Ei käy ihmetteleminen, että hän huokasi Harryn
taipumattomuuden puolesta ja oli vihainen, kun toiset nauroivat
tälle. Ellei Harryllä olisi ollut herra varakreivin suojelusta,
olisi Tom epäilemättä katkaissut välinsä hänen kanssaan. Mutta kelpo
Tom ei milloinkaan hylännyt toveria niin kauan kuin tämä oli maan
mahtavien ystävä. Tämä ei ollut Tomin puolelta harkittua, vaan hänessä
oli luonnollinen taipumus siihen. Hänessä ei imarteleminen ollut
teennäistä, vaan se oli hänelle synnynnäinen tarve, sillä hän oli
luonteeltaan kovin hyvänsuopa, avulias ja orjaileva.
Harryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti
sekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean
leskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui
Esmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä
hyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten
pienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin
näytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi
rahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen,
että hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka
saatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain
hassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa,
näytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin
piironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli
myynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom
milloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei
ollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä,
ja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan
käyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle
toverilleen -- jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia,
hän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla
tavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää;
ja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja
erittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa
tapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher;
ja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja
korein kasvoin laulavan: "Amen!" varhaisessa jumalanpalveluksessa
aamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä
kaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei
saanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli
yhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä
huolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista
Kalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran
suosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän
aikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän
on koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien
ahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen
tapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja
italialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset
tiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa,
erittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.
Sitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä
elämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus
häntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä.
Opintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras
mieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen
itsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo
tunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta
protestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen
vaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut
mielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan
uskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi
vannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen
yhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa
ja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja
loukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja
vieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta
kuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan
yliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo
kaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin
korkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry
toi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi
lisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas
Jaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita
nuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät
kansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat
menneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston
olutruukuista.
Täten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan
joko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden
tähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen
itsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua
ylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun
olivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia.
Hän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen
college'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja
pysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän
sai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista,
omalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä
elämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta
kuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän
oli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti
oli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää
senaikuisten toveriensa parissa.
Eräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei
hän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan
nykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs
ranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan
siellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin,
jossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti
olevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi
jesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle,
joka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä
monia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond
havaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi
kuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei
milloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista,
joihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen
lapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä
puhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle
miekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori
tekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin _escrimen_ jalossa
taidossa.
Seuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa
ja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen
lempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän
aikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään
luovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen
oma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia
muita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi,
että hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla
antamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan;
ja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin
viettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi
vihkiä itsensä papiksi.