Kun Harry Esmond sai sivuutetuksi taudin käännekohdan ja sai taas
terveytensä takaisin, kuuli hän, että pieni Frank Esmond oli myös
kärsinyt tuon taudin vaivat ja toipunut siitä ja että hänen äitinsä
varakreivitär oli vuoteessa sen vaivoissa; vielä muutamia muitakin
perheen jäseniä oli sairastunut. "On Jumalan sallimus, josta meidän
kaikkein on oltava kiitollisia", sanoi tohtori Tusher, "että mylady
ja hänen poikansa pelastuivat, kun kuolema vei mukanaan linnan
palvelijaparkoja", ja hän moitti Harryä siitä, että tämä kysyi
yksinkertaisella tavallaan: "Kummasta meidän pitäisi olla kiitollisia
-siitäkö, että palvelijat kuolivat, vai siitäkö, että vallasväki siitä
pelastui?" Myöskään ei Esmond voinut olla samaa mieltä, kun tohtori
innokkaasti vakuutti varakreivittärelle käydessään tämän luona hänen
toipuessaan, ettei tuo tauti ollut vähääkään vahingoittanut hänen
ulkomuotonsa viehkeyttä ja ettei se ollut käyttäytynyt niin karkeasti,
että olisi vioittanut Castlewoodin varakreivittären ihania piirteitä;
päinvastoin, huolimatta näistä hienoista puheista Harryn mielestä
kreivittären kauneus oli hyvin paljon vioittunut rokossa. Kun taudin
merkit häipyivät, ei hänen kasvoillaan totta kyllä ollut uurteita eikä
arpia (paitsi kenties yksi otsalla, vasemman silmän yläpuolella),
mutta hänen heleä värinsä ja raikas, hieno ihonsa oli kadonnut, hänen
silmänsä olivat menettäneet loistonsa, hänen tukkansa lähti ja hänen
kasvonsa näyttivät vanhemmilta. Oli aivan kuin karkea käsi olisi
pyyhkinyt pois suloisen kuvan herkän hienot värit ja tehnyt sen,
niinkuin nähdään taitamattomien maalaustenpuhdistajain tekevän, kylmän
värittömäksi. Myöskin on myönnettävä, että kreivittären nenä vuoden tai
pari taudin jälkeen oli ajetuksissa ja punaisempi.
Näiden pikkuasiain mainitsemisella ei olisi väliä muuten, mutta ne
vaikuttivat todellakin useampien henkilöjen elämään, kuten pikkuseikat
maailmassamme usein tekevät; täällä hyttynen useinkin näyttelee
suurempaa osaa kuin elefantti; ja myyränkolo, kuten kuningas Wilhelmin
historiasta tiedämme, voi kaataa kumoon kokonaisen kuningaskunnan.
Kun Tusher erikoisen kohteliaalla tavallaan (jota Harry Esmond aina
pilkkasi ja josta hän puhui ivallisesti) vannoi ja vakuutteli,
että rouva kreivittären kasvot eivät olleet vähääkään entisestään
rumentuneet, puuttui poika puheeseen ja sanoi: "Ne _ovat_ rumentuneet
ja emäntäni ei ole likimainkaan niin sievä kuin hän oli". Tälle
puheelle lady Castlewood parka hymyili surullisesti ja katsoi pieneen,
venetsialaiseen peiliinsä, joka hänelle varmaankin näytti, että se
mitä tuo tyhmä poika sanoi, oli hyvinkin totta, sillä hän kääntyi pois
peilistä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Näiden näkeminen sai Esmondissa aina aikaan jonkinlaisen säälin raivon,
ja nähdessään ne sen naisen kasvoilla, jota hän eniten rakasti, nuori
rikoksentekijä polvistui ja pyysi häneltä anteeksi sanoen olevansa
tyhmyri ja mielipuoli ja että hänen oli petomaista puhua sillä tavalla,
hänen, joka oli aiheuttanut ladyn taudin; ja tohtori Tusher sanoi
Henrylle, että karhu hän totisesti olikin ja karhuna pysyi, josta
puheesta nuori Esmond-parka tyhmistyi niin, ettei edes murissut.
"Hän on _minun_ karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori", sanoi
mylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä
oli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. "Kuinka sinun tukkasi onkaan
lähtenyt! Ja minun myös", lisäsi hän huoaten toistamiseen.
"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut", sanoi varakreivitär
Harrylle pastorin poistuttua; "mutta _olenko_ minä hyvin paljon
muuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta."
"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot
maailmassa minun mielestäni", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli
ja ajattelee vieläkin.
"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?" kysyi lady huokaisten ja
heittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. "Jos hän ajattelee
niinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä -- niin, hirveä juuri sinä
sanoit -- niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki
miehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi
hän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain
päivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva."
"Madame", sanoi mr. Esmond, "Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja
vaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista."
"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa", sanoi rouva
varakreivitär, "tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule
lapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät
ole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi
arvettuneet, -- eihän enkelini?"
Frank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta.
Pojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä
nuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin
kreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun
tunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.
Eräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti
jonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti,
ettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan
tuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin
innostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa
olivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli
sairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat
molemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien
alle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä
ilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä.
Esmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan
(kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan
syvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui
ulkoilmaan.
Tohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin
mieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että
melkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli
siihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen
pikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten
kiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena
oli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä
ahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.
Niinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan,
ettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa
latinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi
dryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään.
Koska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito
oli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä
äkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen
näköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin
mykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot
syntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen
syntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia
niistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää
neitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat
ja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli
ja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan
puhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat
teeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä
kuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät
petä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme
yksinkertaisemmiksi vanhetessamme.
Kun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran
osaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla;
mutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja
sanoi --:
"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin
sinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon
olento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut
tapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä,
jolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko
tehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka!
Kadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?"
Ja ensimmäisen kävelyretkensä sairautensa jälkeen mylady teki Esmondin
käsivarteen nojaten juuri sinne. Mutta hänen käyntinsä ei tuonut mitään
lohtua vanhalle isälle, eikä tämä näyttänyt mitään herkkyyden merkkejä
eikä keskustelun halua. "Herra antoi ja Herra otti", hän sanoi; ja
kyllä hän tiesi mikä Hänen palvelijansa velvollisuus oli. Häneltä
ei puuttunut mitään -- nyt vähemmän kuin ennen, koska oli vähemmän
ruokittavia. Hän toivotti rouva varakreivittärelle ja nuoriherra
Esmondille -- tämä oli kasvanut pitkäksi sairautensa aikana ja oli
saanut vain vähän jälkiä siitä -- hyvää päivää; ja näin sanoen ja
kumartaen synkkänä seppä asteli pajasta taloonsa jättäen kreivittären
jotenkin äänettömänä ja nolona ovelle. Seppä antoi pystyttää
kauniin kiven kahden lapsensa haudalle; kivi nähdään Castlewoodin
kirkkomaalla vielä nykyäänkin; ja ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut,
oli hänen omakin nimensä piirretty tuohon kiveen. Kuoleman, tuon
ylimmän hallitsijan, saapuessa pelästyy keimaileva nainen, eikä hänen
kateellisuutensa juuri mene tuon kolkon valtakunnan rajojen yli. Tuo
tunne on kokonaan maasta kotoisin ja häipyy kylmään sini-ilmaan meidän
ulottuviltamme.
Viimein kun kaikki vaara oli kokonaan ohitse, ilmoitettiin, että mylord
ja hänen tyttärensä aikoivat palata. Esmond muistaa hyvin tuon päivän.
Hänen emäntänsä varakreivitär oli suuren pelon vallassa. Ennenkuin
mylord tuli, meni hän huoneeseensa ja palasi sieltä punertunein poskin.
Hänen kohtalonsa oli ratkaisuaan lähellä. Hänen kauneutensa oli
kadonnut -- oliko hänen hallitusaikansa myöskin mennyt? Lyhyt hetkinen
oli sen ratkaiseva. Varakreivi saapui ratsullaan sillan yli -- hänet
saattoi nähdä suuresta akkunasta, hän oli punaisiin puettu ja ratsasti
tavallisella harmaalla hevosellaan -- ja hänen pieni tyttärensä
ratsasti hänen vierellään puettuna upeaan siniseen ratsastuspukuun
kiiltävällä, kastanjanruskealla hevosella. Varakreivitär nojasi suureen
uuninhyllyyn tuijottaen eteensä, toinen käsi sydämellään -- hän
näytti entistä kalpeammalta, kun hänellä oli nuo punaiset väripilkut
poskillaan. Hän pani nenäliinan silmilleen ja veti sen taas pois,
nauraen hysteerisesti -- nenäliina oli aivan punainen ihomaalista, kun
hän otti sen silmiltään. Hän juoksi uudestaan huoneeseensa ja tuli
takaisin kalpein kasvoin ja punaisin silmin -- taluttaen poikaansa
-- juuri kun herra varakreivi saapui nuoren Esmondin seuraamana,
joka oli mennyt ulos suojelijaansa vastaanottamaan ja pitämään hänen
jalustintaan, kun hän laskeutui ratsultaan. "Mitä, Harry-poika!" sanoi
varakreivi iloisesti, "näytät yhtä laihalta kuin vinttikoira. Rokko
ei ole sinun kauneuttasi lisännyt, eikä sinun osassasi taloa sitä ole
koskaan liiaksi ollutkaan -- ho -- ho!"
Ja hän nauroi ja hyppäsi maahan erinomaisen notkeasti, näyttäen
komealta ja punaiselta iloisine kasvoineen ja vaalean ruskeine
hiuksineen, kuin mikäkin henkivartijahusaari. Esmond polvistui
uudelleen niin pian kuin hänen isäntänsä oli astunut maahan, osoitti
kunnioitustaan ja meni sitten tervehtimään pientä Beatrixia ja
auttamaan häntä ratsulta.
"Hyi! miten sinä näytät keltaiselta!" sanoi tämä; "ja sinun poskissasi
on yksi, kaksi punaista reikää!" Se olikin aivan totta -- Harry
Esmondin karkeatekoisessa muodossa säilyivät läpi elämän tuon taudin
merkit.
Varakreivi nauroi taas kovin iloisena.
"Hitto vie!" hän sanoi käyttäen tavallisinta kirosanaansa, "pikku
villikissa näkee kaikki. Toissapäivänä hän näki leskikreivittären
ihomaalin ja kysyi miksi tämä käyttää tuota punaista ainetta -- etkö
vain kysynytkin, Trix? ja Towerin ja St. James-palatsin ja näytelmän --
ja prinssi Yrjön ja prinsessa Annan -- etkö nähnytkin, Trix?"
"He ovat molemmat hyvin lihavia ja haisevat konjakilta", sanoi lapsi.
Isä nauraa hohotti.
"Konjakiltako?" hän sanoi. "Ja mistä sen tiedät, neiti näsäviisas?"
"Siitä, että teidän ylhäisyytenne haisee konjakilta illallisen jälkeen,
jolloin syleilen teitä ennen maata menoa", sanoi nuori neiti, joka
todellakin oli niin näsäviisas kuin hänen isänsä oli sanonut, ja näytti
kauneimmalta pikku mustalaiselta, mitä ikinä on silmin nähty.
"Ja nyt kreivittären luo", sanoi mylord nousten portaita ja mennen
kirjokankaisen verhon taa, joka oli vastaanottohuoneen oven edessä.
Esmond muistaa tuon jalon ulkomuodon, sievän punaisen puvun verhoamana.
Viimeksi kuluneina kuukausina oli hän itse kasvanut pojasta mieheksi,
ja hänen vartalonsa mukana olivat hänen ajatuksensa kehittyneet ja
tulleet miehekkäiksi.
Mylady, jonka ilmeiden muutoksia Harry Esmond oli tottunut panemaan
merkille, hän kun huomasi ja tulkitsi huolestuneella rakkaudella ilon
tai huolen merkit, oli surullisen ja masentuneen näköinen useita
viikkoja varakreivin palaamisen jälkeen; tämän ajan kuluessa näytti
aivan kuin hän olisi hyväilyjen ja rukousten avulla koettanut saada
puolisoaan luopumaan jostain huonosta oikusta, joka tällä oli ja jota
tämä ei tahtonut hyljätä. Miehensä miellyttämisinnossa varakreivitär
käytti sadoittain niitä keinoja, jotka ennen olivat lumonneet hänen
miehensä, mutta jotka nyt tuntuivat kadottaneen tehonsa. Hänen laulunsa
eivät huvittaneet, ja hän keskeytti ne ja hillitsi lapsiaan varakreivin
saapuvilla ollessa. Varakreivi istui vaiteliaana päivällisellä, juoden
paljon, varakreivitär istui vastapäätä häntä katsoen salaa miestään,
äänettömänä hänkin. Varakreivittären äänettömyys vaivasi hänen miestään
yhtä paljon kuin hänen puheensakin, ja varakreivi saattoi ärtyisenä ja
kiroten kysyä vaimoltaan, miksi tämä oli vaiti ja näytti murjottavan;
tai hän karkeasti keskeytti varakreivittären puheen ja kielsi tätä
puhumasta joutavia. Näytti siltä, ettei mikään, mitä varakreivitär teki
tai sanoi, voinut miellyttää hänen miestään tämän palattua kotiin.
Kun perheen isäntä ja emäntä ovat keskenään riitaisia, asettuu talon
väki jommankumman puolelle. Harry Esmond pelkäsi niin suuresti
varakreiviä, että hän olisi juossut kokonaisen penikulman avojaloin
toimittaakseen hänen asiansa; mutta hänen kiintymyksensä lady Esmondiin
aiheutui niin suuresta kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteesta,
että hän joka päivä olisi antanut henkensä poistaakseen tältä jonkun
surun tai tehdäkseen tälle palveluksen, ja tämän kunnioituksen voima
ja suuruus johti hänet aavistamaan miten onnetonta hänen rakastetun
emäntänsä elämä oli ja että salainen suru painoi tätä, vaikka hän ei
itse koskaan puhunut huolistaan.
Jokainen, joka on kulkenut maailman läpi ja tarkastanut miesten
ja naisten luonteita, ymmärtää lady Castlewoodin aseman. Olen
tosin nähnyt muutamien ihmisten vievän mukanaan vanhuuteen asti
nuoruudenrakkautensa kukkeuden kuihtumatonna, ja tiedän mr. Thomas
Parrin eläneen sadan kuudenkymmenen vuoden vanhaksi. Mutta kaikesta
siitä huolimatta on seitsemänkymmentä ihmisten ikä ja harvat pääsevät
sen yli; ja varmaa on, että mies, joka nai vain yksinomaan _beaux
yeux'n_ [kauniiden silmien] tähden, kuten herra varakreivi teki,
katsoo oman osansa kontrahdista olevan loppuun suoritetun, kun nainen
lakkaa täyttämästä omaansa, eikä hänen rakkautensa elä hänen vaimonsa
kauneutta kauemmin. Tiedän kyllä, että useinkin on toisin; ja voin
muistaa kuten useimmat miehet omasta kokemuksestaan, useita koteja,
joissa varhaisvuosina sytytetty rakkauden pyhä lamppu ei ole koskaan
sammunut; mutta niinpä jää meille vielä mr. Parr ja samoin myös tuo
suuri markkinoilla näytetty jättiläinen, joka on kahdeksan jalkaa pitkä
-- poikkeuksia ihmisistä -- ja tuon mainitsemani kurjan lampun, joka
ensin valaisee aviokamaria, sammuttavat savupiipun tuhannet tuulet
ja vedot, tai sen tuikuttava valo sammuu itsekseen öljyn puutteesta.
Ja sitten -- sitten on Chloe pimeässä, täysin valveilla, ja Strephon
kuorsaa välinpitämättömänä, tai _vice versa,_ Strephon-parka on
nainut sydämettömän veikistelijän ja herää tuosta aviollisen onnen
mielettömästä harhanäystä, jonka piti kestää iankaikkisesti ja joka
on kadonnut niinkuin mikä muu uni tahansa. Molemmat ovat tehneet
yhteisen vuoteensa ja niinpä heidän on siis siinä maattava viimeiseen
päiväänsä, jolloin elämä päättyy ja he pääsevät nukkumaan erilleen.
Tähän aikaan nuori Esmond, jolla oli säkeiden sommittelukykyä, puki
muutamia Ovidiuksen epistoloita runomittaan ja vei ne emännälleen tämän
ihailtaviksi. Harry huomasi, että ne, jotka koskettelivat hyljättyjä
naisia, vaikuttivat tähän syvästi; ja kun Oenone huusi Pariksen jälkeen
ja Medea pyysi Jasonin palaamaan, huokasi Castlewoodin lady ja sanoi,
että hänen mielestään nuo osat säkeistä olivat parhaimmat. Hän olisi
varmaankin kaivanut esiin isänsä tuomiorovastin, jos siten olisi saanut
miehensä takaisin. Mutta hänen kaunis Jasoninsa oli mennyt, kuten
kauniit Jasonit tavallisesti menevät, eikä lumoojatarparalla ollut
yhtään taikakeinoa häntä luonaan pidättääkseen.
Mylord oli synkkä vain niin kauan kuin hänen vaimonsa huolestuneet
kasvot tai käytös näyttivät häntä nuhtelevan. Kun lady oli alkanut
hallita näitä ja ulkonaisesti näyttää iloista muotoa ja käytöstä,
palasi hänen miehensä hyväntuulisuus osaksi, eikä tämä enää kironnut
eikä hälissyt päivällispöydässä, vaan nauroikin toisinaan ja haukotteli
pidättymättömästi. Hän poistui usein kotoa ja kutsui sinne enemmän
seuraa kuin ennen, kuluttaen suurimman osan päivistään metsästysmailla
tai pullon ääressä kuten ennenkin, mutta se oli erona, ettei vaimo
enää niinkuin ennen saanut nähdä rakkauden valon sädehtivän miehensä
silmistä. Hän oli vaimonsa luona, mutta tuo liekki oli sammunut, eikä
tuo kerran tervetullut majakkatuli enää loistanut vastaan.
Mitä tunsikaan tämä vaimo, kun hänen oli pakko myöntää se totuus, josta
ennustava peili oli hänelle antanut liiankin todenperäisen varoituksen,
että nimittäin hänen kauneutensa keralla hänen hallituksensakin oli
päättynyt ja hänen rakkautensa päivät menneet. Mitä tekee merimies
myrskyssä kun mastot ja peräsin tuhoutuvat? Hän laatii varamastot ja
ohjaa parhaansa mukaan airoilla. Mitä tapahtuu, jos kattosi romahtaa
rajuilmalla? Kun ensimmäinen onnettomuuden humaus on ohitse, kömpii
alle jäänyt esiin, ryömii katsomaan, että lapset ovat turvassa ja panee
ne suojaan sateelta. Jos palatsi palaa poroksi, otetaan asunnoksi
riihi. Kenen ihmisen elämää ei kohtaa yksi tai useampi valtainen
hirmumyrsky, joka syöksee purjehtijan väylältä ja heittää karille,
mistä saa etsiä suojaa miten parhaiten taitaa?
Kun lady Castlewood huomasi, että hänen suuri laivansa oli uponnut,
hän alkoi parhaansa mukaan vahingon seurauksista toivuttuaan, panna
liikkeeseen pieniä onnen yrityksiä ja toivoa pieniä voittoja ja
ansioita, kuten pörssikauppias, joka, _indocilis pauperiem pati_
[tottumattomana kärsimään puutetta], kadotettuaan tuhansia kiinnittää
muutamat kultarahansa seuraavaan laivaan. Hän antoi kaikkensa
lapsilleen hemmoitellen heitä rajattomasti -- hänenlaisensa lempeä
luonne ei voinut hemmoittelemista välttää -- ja uhrasi kaikki
ajatuksensa heidän hyvinvointiinsa -- hän opiskeli kyetäkseen
heitä opettamaan; ja täydensi omia luonnonlahjojaan ja naisellista
sivistystään voidakseen lahjoittaa ne lapsilleen. Hyvän tekeminen
toisille on useimpien hyvien naisten elämää. Heidän hyvyytensä on
tavallaan ylitsevuotavainen ja heidän täytyy jakaa siitä jollekin
toiselle. Hän teki itsestään ranskan-, italian- ja latinankielen
etevän taitajan, -- hänen isänsä oli hänelle nuoruudessa antanut
näiden kielten alkeisopetuksen, mutta hän ei näyttänyt kykyjään
puolisolleen, varmaankin peläten että ne loukkaisivat tätä -- sillä
varakreivi ei ollut mikään kirjamies ja hän nyrpisti ylenkatseellisesti
suutaan oppineille naisille ja olisi ollut vihainen siitä, että
hänen vaimonsa saattoi kääntää latinalaista kirjaa, josta hän itse
tuskin ymmärsi kahta sanaa. Nuori Esmond oli apu- tai kotiopettaja,
hänen alaisensa tai ylempänsä, miten milloinkin sattui. Varakreivin
poissaolon aikana jatkuivat nämä koulupäivät keskeytymättä -- ja äiti
ja tytär oppivat hämmästyttävän nopeasti, viimemainittu vain oli
opinnoissaan peräti oikullinen. Pieneen lordiin nähden on myönnettävä,
että hän opinasioissa tuli isäänsä -- hän piti kivipalloista ja
leikeistä ja isosta ja pienestä hevosesta, jotka hänen isänsä hänelle
kasvatti ja joilla hän vei hänet metsästämään ja jotka olivat monin
verroin paremmat kuin Corderius ja Lily. Hän toimi kylän poikain
sotapäällikkönä ja piti pientä hovia heidän keskuudessaan ja ruoski
heitä ja hallitsi heitä hienon itsevaltiaan tavoin, mikä nauratti
hänen isäänsä, kun hän sen näki ja saattoi hänen äitinsä häntä
lempeästi varoittamaan. Kokilla oli poika, puunhakkaajalla kaksi, ja
portinvartijan iso poika sai häneltä korvapuusteja ja käskyjä. Tohtori
Tusher sanoi nuorta kreiviä urheahenkiseksi nuoreksi aatelismieheksi;
ja Harry Esmond, joka oli hänen opettajansa ja kahdeksan vuotta pientä
lordiaan vanhempi, sai ponnistella toisinaan ankarasti pitääkseen yllä
valtaansa kapinalliseen pieneen päällikköönsä ja sukulaiseensa.
Parisen vuotta sen jälkeen kun oli sattunut tuo onnettomuus, joka
oli ryöstänyt lady Castlewoodilta hiukan -- hyvin hiukan -- hänen
kauneuttaan ja hänen huolettoman puolisonsa sydämen (Jos totuus täytyy
kertoa, oli mylady huomannut sekä sen, että hänen hallituksensa oli
loppunut, että myös sen, että hänen seuraajansa oli määrätty; seuraaja
oli jonkun Drury Lanen teatterin neitokaisia; tämän oli varakreivi
valinnut ja tämän luona hän vieraili kaupungissa kahdeksan peninkulman
päässä -- _pudet haec opprobria dicere nobis_) [meitä ujostuttaa
kertoa näin häpeällisiä seikkoja], oli suuri muutos tapahtunut
hänen mielessään, joka, vain hänen itsensä tuntemien taistelujen
kautta -- hän ei ainakaan niistä kellekään koskaan maininnut eikä
niitä aavistanut se henkilö, joka aiheutti varakreivittärelle hänen
kärsimänsä tuskan -- oli kehittynyt sellaiseen tilaan, jota hän ei
vannaankaan olisi voinut kuvitella mahdolliseksi muutamia kuukausia
ennen kuin hänen onnettomuutensa alkoivat.
Hän oli siinä ajassa vanhentunut, kuten yleensä henkilöt, jotka
kärsivät suurta henkistä tuskaa, ja oppinut paljon sellaista mitä
ei milloinkaan ennen ollut aavistanut. Häntä opetti tuo säälimätön
opettaja, kova onni. Pari vuotta sitten hän oli lapsi, joka oli
toisten lapsosten äiti ja hänen lordinsa oli hänen jumalansa: tämän
sanat olivat olleet varakreivittären laki; lordin hymy oli ollut
varakreivittären päivänpaiste; varakreivin velttoja, jokapäiväisiä
puheenparsia varakreivitär oli kuunnellut innokkaana, aivan kuin ne
olisivat viisauden sanoja; kaikki varakreivin toivomukset ja oikut
hän oli täyttänyt orjamaisella hartaudella. Hän oli ollut varakreivin
ylin orja ja sokea palvoja. Muutamat naiset kestävät vielä enemmän, he
eivät alistu vain laiminlyöntiin, vaan myös uskottomuuteen; mutta tähän
tämän vaimon alistuvaisuus loppui. Hänen henkensä kapinoi ja kieltäytyi
tottelemasta. Hänen oli ensiksi kestettävä salaisesti suru siitä,
että kadotti ihailunsa esineen; sitten hän havaitsi jo, että hänen
palvomansa henkilö olikin vain kömpelö epäjumala; sitten hänen täytyi
hiljaisuudessa myöntää se totuus, että hän itse oli ylempi eikä hänen
itsevaltias herransa -- että hänellä oli ajatuksia, joita eivät tämän
aivot milloinkaan kyenneet hallitsemaan, että hän oli heistä kahdesta
lahjakkaampi -- aivan erillinen olento mylordista, vaikka olikin häneen
sidottu, ja tuomittu, kuten melkein kaikki ihmiset (lukuunottamatta
muutamia erittäin onnellisia), työskentelemään koko elämänsä yksinään.
Mylord istui tuolillaan nauraen nauruaan, lasketellen kompiaan, kasvot
viinistä hohtaen -- -- mylady istuimellaan häntä vastapäätä -- eikä
varakreivi koskaan aavistanut, että hänen ylempänsä oli siinä, tuossa
tyynessä, mukautuvassa naisessa, joka oli tavoiltaan kylmä ja joka
istui katse maahan luotuna. Kun varakreivi oli juovuspäissään hyvällä
tuulella, hän saattoi laskea leikkiä varakreivittären kylmyydestä ja
"hitto vie, nyt kun mylady on mennyt, siemaisemme toisen pullon", hän
saattoi sanoa. Hän ilmaisi varsin avomielisesti ajatuksensa, olivatpa
ne mitä tahansa. Mylordin sanoissa ja käytöksessä ei ollut mitään
salaperäistä. Hänen ihana Rosamondinsa ei asunut labyrintissä, kuten
Addisonin oopperan neito, vaan upeili maalatuin poskin ja humalaisin
seuruein maaseutukaupungissa. Jos lady Castlewoodilla olisi ollut
halu kostaa, olisi hän helpostikin löytänyt tien kilpailijattarensa
kotiin, ja jos mylady olisi tullut juomamalja ja tikari mukanaan, olisi
vihollinen työntänyt hänet takaisin Billingsgaten väen kuulasateella:
tuo ihana olento piti aina luonaan sellaista väkeä.
On jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot
eivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry
Esmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja
hymyjä hänelle -- hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia
ja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut,
kun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen
puolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä;
mutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi -- luulen niin tapahtuvan
aina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole
liian raskaita -- ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan
olisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä
synnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä
hyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien
sormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan
mitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä
maanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja
sahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää
neuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne
ominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille
antanut alkusysäystä.
"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti", sanoi lady
Castlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle
käännöstä eräistä Euripideen säkeistä), "Medeasta tuli oppinut nainen
ja suuri lumoojatar".
"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta", lisäsi nuori opettaja; "mutta
Jasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa".
"Mitä tarkoitat?" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.
"En todellakaan tarkoita mitään", sanoi toinen, "paitsi mitä olen
kirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt
muita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen
emäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä."
"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi", sanoi mylady, "Horatiuksesi
ja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä
heitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he
kirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina
olemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat
lainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen
on se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko,
ettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme
sellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän
luotanne."
"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?" kysäisi Esmond.
"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe",
vastasi lady. "He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa
heitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla
saapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden
näkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja."
Ja kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.
Tosiaankin oli "herra opettajalla", kuten varakreivitär Esmondia
nimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme
oppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla
varakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti
varakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä -- silloin kun sattui
nämä saamaan leväperäiseltä isännältään.
Oppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei
mylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä,
oppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä
häntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi
riviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin
varhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli
opettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa
"Vihreähihaisen" "Lillibulleronista", vaikkei mikään huvi ollut hänelle
elämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee
heidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he
istuivat yhdessä kesäisinä iltoina -- kaksi kultatukkaa nuottivihon
ääressä -- lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten
rinnan noustessa ja laskiessa.
Mutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten
innostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan -- ja puolestaan opetti
tätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella -- kyky
käsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin
runokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia
ja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi
kyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden
puolesta -- niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin
selittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat
varmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen
lastensa seurassa.
Nämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne
päättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan
tapahtui, -- Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, --
että hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher
palasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen,
vankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan
stipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää
puhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat
hyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista
edistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä,
lukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös
antautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli
mestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei
myöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän
puhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä
jesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla
rakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan
tuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt
vierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa,
jossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä,
joiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että
se aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja
mennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi
Harry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa
tuotetta -- sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen
ulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen
kun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä
Holt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt
niin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän
ajatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja
mahdollisesti hänet kääntämäänkin.
Nuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä
lähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta.
Tuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan
hallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan
taistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti
mielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä
omilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria
kehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä
tavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti
kiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen
paljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.
Varakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti
varakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita
nidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä
vuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja
Patrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai
lukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä
jättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä
eniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä
tuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista
kirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei
olisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet
vetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin
ja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin
ja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota
kuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.
Myöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon
uskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen
isäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen
ura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei
Esmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden
ja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa
oli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta
sijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa
häirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen
jumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon
jumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin
innoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen
valitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku
toinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen
ääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta
ja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli
mr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet
kirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.
Kun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren
masennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut,
hänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin
ei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden
syyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten
tarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus
häntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin
ne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli
ystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen
antaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen
hyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan
tulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin
kiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta,
eikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen;
toiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat
ohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin,
ja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen
kyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut
mieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä
-- oi, niin säteilevän kirkkaina! -- oi, niin kaihottuina! -- koska
ne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien
vierustalta -- tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne
ovat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, -- kirkkaita, koska
nykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään
keinoa, ovat niiden vastakohtana.
Kaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin
lähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä,
että hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan
synkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse
oli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja
oppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän
kuin tavallisesti. "Sillä kukapa tietää", sanoi kreivitär, "mitä
saattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta
kotiopettajaa".
Frank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää
ja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos
häntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että
hän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja _hän_ kyllä tulisi ilomielin
Castlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.
Eräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli
suuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen
sisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden
jaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja
useita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat
kasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä
häntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua
sukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet
useita vuosia erossa.
Kun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. "Raha
tulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja
kellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja
muutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä.
Ja Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen
Hextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen
ostamiseen", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin
toistenkin rahain suhteen. "Toivon, että tätisi kuolisi kerran
vuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin."
"Minulla on vain yksi täti -- ja -- ja minä tarvitsen vahan muuhun,
mylord;" sanoi varakreivitär käyden kovin punaiseksi. "Tarvitset
muuhun, kultaseni! Mitäpä sinä tiedät rahasta?" huudahti kreivi.
"Ja mitä perhanaa se on, jota minä en sinulle antaisi, jos kerran
tarvitset?"
"Minä aion antaa tämän rahan, -- ettekö voi kuvitella niihin, mylord?"
Mylord käytti muuatta parhaista voimasanoistaan ilmaisemaan, ettei hän
tiennyt vähääkään mitä hänen vaimonsa tarkoitti.
"Tarkoitukseni on antaa se Harry Esmondille yliopistoon menoa varten.
Harry-serkku", sanoi kreivitär; "sinun ei tule viipyä enää tässä
ikävässä paikassa, vaan hanki itsellesi mainetta ja samalla meille,
Harry."
"Hitto vie, Harryn on varsin hyvä olla täällä", sanoi mylord näyttäen
hetkisen synkältä.
"Meneekö Harry pois? Ethän vain sano, että menet?" huudahtivat Frank ja
Beatrix samassa henkäyksessä.
"Mutta hän tulee takaisin ja tämä on aina oleva hänen kotinsa",
huudahti mylady, taivaallisen ystävällisyyden loistaessa hänen
sinisilmistään; "ja hänen oppilaansa tulevat aina häntä rakastamaan,
eikö niin?"
"Herra nähköön, Rachel, sinä olet hyvä nainen!" sanoi varakreivi,
tarttuen varakreivittären käteen, jolloin tämä punastui kovin ja
vetäytyi pois asettaen lapset eteensä. "Toivotan sinulle iloa, serkku",
hän jatkoi taputtaen Harry Esmondia sydämellisesti olalle. "En tahdo
olla onnesi esteenä. Mene Cambridge'iin, poikani; ja kun Tusher kuolee,
saat täältä papinviran, ellet silloin jo ole päässyt parempaan asemaan.
Me katamme ruokasalin ja ostamme hevoset jonain toisena vuonna. Annan
sinulle pienen hevosen tallistamme -- ota mikä hyvänsä, minun ratsuani
ja rautiota valakkaa ja vaunuhevosia lukuunottamatta, -- ja Jumala
sinua suojelkoon, poikani!"
"Ota punaisenruskea ruuna, Harry, se on hyvä. Isä sanoo, että se on
paras koko tallissa", sanoi pikku Frank käsiään taputtaen ja ilmaan
hypähtäen. "Mennäänpä katsomaan sitä talliin." Ja toinen ihastuksissaan
ja innoissaan oli samalla lähtemäisillään huoneesta matkaansa
järjestääkseen.
Varakreivitär Castlewood katsahti hänen jälkeensä surullisin, tutkivin
katsein. "Hän toivoo olevansa jo matkalla, mylord", sanoi hän
miehelleen.
Nuori mies palasi nolona takaisin. "Jäisin todellakin tänne ainiaaksi,
jos teidän armonne minua pyytäisi", sanoi hän.
"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku", sanoi mylord. "Vaiti,
vaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja
ota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan
poika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta."
"Meidän kotimme onkin ikävä", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta
ja satiiria äänessään -- "vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja
muu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa
seuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain
teidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta
teidän huvinne ovat kodin ulkopuolella."
"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai
etkö", sanoi mylord.
"Tosissaniko, mylord!" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa
ääressä. "Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?" Ja hän teki
miehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen,
joka näytti sanovan: "Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän
ymmärrä", poistui huoneesta lapsineen.
"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille", sanoi
mylord, -- "ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! -- ei hän
ole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin
karjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar", ihmetteli mylord. "Kuule
minun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen
kun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole
minulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo,
jonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää,
sillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää
minut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten
tuo tätisi, sillä tätisi hän on -- Isabel-täti, olipa se kaunista
elämää, jota isäsi _hänen_ kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni.
Kun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän
näytti sellaiselta lapselta -- ja se hän olikin, -- että kuudenpennyn
nukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on -- kädet
ylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä
keisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry
poikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku
ja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää
oluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!"
Arvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord
sammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan
puhumaton.
Kun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady
Castlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran,
kun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan
(mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi
jättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden
ja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden
tunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat
suojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady
Castlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut
kuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn
maineesta ja edistyksestä elämässä. "Pieni lahjoituksemme suo sinulle
neljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi,
ahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood
on aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja
opettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry", hän sanoi (ja tämä
oli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin),
"luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois
heidän luotaan ja heidän isänsä luota -- ja -- ja he tarvitsevat
uskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille
uskollinen -- niinkuin -- niinkuin minä luulen olleeni sinulle -- ja
äidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi."
"Sen teen, Jumala minua auttakoon", sanoi Harry Esmond polvistuen ja
suudellen armaan emäntänsä kättä. "Jos nyt suotte, minun jäädä, teen
sen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä
tuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että
minulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä
teidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle."
"Onnelliseksi!" sanoi varakreivitär; "mutta minunhan pitäisi olla
onnellinen omistaessani lapseni ja --"
"En tarkoittanut onnelliseksi", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä
varakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut
sanaakaan emäntänsä kanssa). "En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin
huoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne
-- antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne."
"Parasta on tosiaankin, että menet pois", sanoi varakreivitär nauraen
laskiessaan hetkiseksi kätensä pojan pään päälle. "Sinä et jää näin
ikävään paikkaan. Menet yliopistoon ja teet itsesi huomatuksi, kuten
nimellesi sopii. Siten voit minua paraiten miellyttää -- ja -- ja jos
lapseni sinua tarvitsevat tai jos minä sinua tarvitsen, tulet luoksemme
ja tiedän, että voimme luottaa sinuun."
"Taivas minut hyljätköön, ellette voi", sanoi Harry nousten seisaalleen.
"Ja ritarini kaipaa juuri tällä hetkellä lohikäärmettä voidakseen
taistella", sanoi varakreivitär nauraen -- joka puhe saattoi Harry
Esmondin säikähtämään ja punastumaan; sillä juuri se ajatus oli hänen
mielessään, että hän olisi onnellinen, jos tapahtuisi jotakin, jolla
hän voisi osoittaa alttiuttaan. Ja häntä miellytti suuresti, että hänen
emäntänsä oli häntä sanonut "ritarikseen;" ja monta monituista kertaa
palautti Esmond tämän mieleensä ja rukoili, että hän todella voisi olla
hänen uskollinen ritarinsa.
Varakreivittären akkunasta aukeni laaja näköala ympäristöön, ja siitä
saattoi nähdä Castlewoodin kylän takana olevat punaiset nummet ja kylän
ja linnan välillä olevan viheriän tasangon ja joen yli vievän vanhan
sillan. Kun Harry Esmond tähti Cambridge'iin, juoksi pikku Frank hänen
ratsunsa rinnalla sillalle saakka; ja siinä Harry pysäytti hetkiseksi
hevosensa ja katsahti takaisin taloon, jossa paras osa hänen elämästään
oli kulunut. Se aukeni hänen eteensä tuttuine harmaine torneineen, pari
huippua loisti auringossa ja pilarit ja pengermän vallit heittivät
suuria sinisiä varjoja ruohikkoon. Ja koko elämänsä sen jälkeen Harry
muisti, miten hän näki valkopukuisen emäntänsä akkunassa katsomassa
häntä, ja miten pienen Beatrixin kastanjan väriset kiharat olivat äidin
vieressä. Molemmat heiluttivat hänelle jäähyväisiksi, ja pikku Frank
nyyhkytti jättäessään hänet. Hän _tahtoi_ olla emäntänsä uskollinen
ritari, niin hän vannoi sydämessään; hän heilutti tälle jäähyväisiä
hatullaan. Kylän kansallakin oli hänelle sanottavana jäähyväiset.
Kaikki tiesivät, että nuori herra Harry oli yliopistoon menossa, ja
useimmilla heistä oli ystävällinen sana ja hyvänsuopa katse hänelle
antaa. En pysähdy selittelemään mitä vaiheita Harry alkoi kuvitella,
tai mitä elämää itselleen suunnitella, ennenkuin hän vielä oli
ratsastanut kolmea peninkulmaa kotoa. Hän ei ollut vielä lukenut
Monsieur Gallondin nerokkaita arabialaiskertomuksia; mutta varmasti on
muitakin henkilöitä, jotka rakentavat pilvilinnoja ja hautovat suuria
suunnitelmia ja potkaisevat ne taas maahan, kuin kelpo Alnaschar.