Senjälkeen kun lady Mary Wortley Montagu toi istutusrokon kotimaahansa
Turkista (vaarallisena tapana ja hyödyttömänä vaaran kitaan
syöksymisenä pitävät sitä useat), luulen että isonrokon, -- tuon
maailman kauhean vitsauksen -- ankaruus on jossakin määrin lieventynyt
meidän osassamme maailmaa, ja muistan ajaltani sadoittain nuoria
ja kauniita ihmisiä, jotka on saatettu hautaan tai ovat nousseet
tyynyiltään hirvittävän arpisina ja muodottomina tämän taudin jälkeen.
Useat suloiset kasvot ovat jättäneet ruusunsa vuoteelle, jolle
tämä kammoittava ja hävittävä rutto heidät saattoi. Varhaisimmassa
nuoruudessani tämä surma saattoi tulla kylään ja hävittää puolet sen
asukkaista. Sen lähetessä, niinkuin voidaan käsittää, eivät yksinomaan
kauniit olleet huolissaan, vaan vahvimmatkin, ja ne, jotka vain voivat,
pakenivat. Eräänä päivänä vuonna 1694, minulla on hyvä syy muistaa se,
tuli tohtori Tusher juosten Castlewoodin linnaan, kauhistunein kasvoin,
sanoen, että tuo tauti oli ilmaantunut sepän talossa Castlewoodin
kylässä ja että eräs palvelijatar makasi siellä rokkosairaana.
Sepällä oli pajansa ja hevosenkenkämyymälän ohella oluttupa ja sitä
hoiti hänen vaimonsa, ja vieraat istuivat penkeillä ravintolan oven
edessä katsellen pajaa olutta juodessaan. Tässä ravintolassa oli kaunis
tyttö, jota miesväki nimitti Nancy Sievewrightiksi, rehevä, raikkaan
näköinen neitonen, jonka posket olivat punaiset kuin rautatammen marjat
paaluaidan yläpuolella puutarhassa ravintolan takana. Tähän aikaan
Harry Esmond oli kuusitoistavuotias poika, ja miten ollakaan, hänelle
sattui kävelyillään ja retkillään usein niin, että hän kohtasi Nancy
Sievewrightin kauniit kasvot. Ellei hänen tarvinnut pajassa mitään
laitattaa, meni hän juomaan olutta "Kolmeen linnaan" tai keksi jonkun
tekosyyn saadakseen nähdä Nancy-paran. Harry poloinen ei tarkoittanut
eikä ajatellut mitään pahaa, yhtä vähän kuin tyttökään; mutta totuus
on, että he aina kohtasivat toisensa -- niityllä tai puron luona tai
puutarhan paaluaidalla tai lähellä Castlewoodia. "Herranen aika, mr.
Henry" ja "Mitä kuuluu, Nancy?" lausuttiin monta monituista kertaa
viikossa. Hämmästyttävä on se magneettinen vetovoima, joka vetää
ihmiset yhteen niin kaukaa. Punastun ajatellessani Nancy parkaa
nyt, punaisine puseroineen ja iloisena, posket loistavan punaisina,
purjekankainen hame yllä, ja sitä, että keksin suunnitelmia ja punoin
ansoja ja laadin sydämessäni puheita, joita minulla harvoin oli
rohkeutta ilmaista ollessani tuon halvan lumoojattaren parissa, joka
lehmän lypsämistä lukuunottamatta ei tiennyt mitään, ja aukaisi mustat
silmänsä kummastuneesti, kun pidin hienoja puheita Wallerista tai
Ovidiuksesta. Nancy-parka! kaukaisen menneisyyden vuosien hämärästä
loistavat sinun rehelliset maalaiskasvosi, ja muistan ystävällisen
äänesi, kuin olisin sen eilen kuullut.
Kun tohtori Tusher toi uutisen, että rokko oli "Kolmessa-linnassa",
jonne eräs maankiertäjä kertoman mukaan oli tuon taudin tuonut,
oli Henry Esmondin ensi ajatus Nancy-paran varoittaminen ja sitten
häpeän tunne ja levottomuus Castlewoodin perheestä, johon hän pelkäsi
tuoneensa tartunnan; sillä totuus on, että mr. Harry oli istunut
eräässä kamarissa tunnin ajan sinä päivänä, ja Nancy Sievewright oli
ollut siellä pienen veljensä kanssa, joka oli valittanut päänsärkyä
ja makasi pökerryksissä itkien joko tuolilla takan ääressä tai Nancyn
sylissä tai minun sylissäni.
Pikkuinen lady Beatrix kirkaisi kuullessaan tohtorin uutiset ja
kreivi huudahti: "Jumala sinua varjelkoon!" Hän oli rohkea mies, eikä
pelännyt kuolemaa missään muussa muodossa kuin tässä. Hän oli hyvin
ylpeä punertavasta hipiästään ja vaaleasta tukastaan; mutta rokkoon
kuolemisen ajatus peloitti häntä enemmän kuin mikään muu. "Otamme
lapset ja ratsastamme huomenna Walcote'iin" -- se oli mylordin pieni
talo lähellä Winchesteria, ja sen hän oli perinyt äidiltään.
"Se on paras turva, jos tauti leviää", sanoi tohtori Tusher.
"On hirveätä ajatella, että se alkoi oluttuvasta. Puolet kylän
kansasta on käynyt tänään siellä tai pajassa, joka on aivan
sama. Kanslia-apulaiseni Nahum asui heidän luonaan. En voi mennä
kirjoituspöytäni ääreen tuon henkilön ollessa lähelläni. En _tahdo_
pitää tuota miestä lähelläni."
"Jos rokkoon kuoleva pitäjäläinen lähettäisi teitä hakemaan, niin
menisittekö?" kysyi mylady, katsahtaen käsityökehyksistään tyynillä
sinisilmillään.
"Herran tähden, minä en ainakaan menisi", ehätti mylord.
"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse
välttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua", vastasi
tohtori. "Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi
silloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta
milloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen
seurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi
(ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja
vieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi,
joka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka
pappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai
mielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi,
kunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan --"
"Jumala armahtakoon!" huudahti lordi.
"Amen!" jatkoi tohtori Tusher. "Amen siihen rukoukseen, parahin
herrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni", -- ja tohtorin
tulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein
päättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.
Lasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa
pikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli
tavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se
hänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään
ollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös
piirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka
oli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan
väsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa.
Onni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa,
jonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä
Beatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä,
joka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois
äitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän
vuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa
pienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he
olivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta,
jos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä
Frankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko
iltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman
leivoksen kuin hänen omansa, -- hän heitti pois koristenauhan, jos
näki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan
alkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä
vastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui
koruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota
osoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin
kuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin
teeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja
ulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei
mylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt
sen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti
monta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan
kuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun
kukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa
saadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan
toistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa
juoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella
vaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein
toi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn.
Talon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän
köyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina
sekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa
tallit, koirakopin ja kellarin -- jonka hän sekä täytti että tyhjensi.
Niinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut
sekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka
mielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli
tällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa,
ja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen,
erilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän
puuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia
olkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido
rakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä
ajan.
Kun siis tuotiin uutinen, että "Kolmen-linnan" pieni poika oli
rokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin
paljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut
vaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka
aina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja
temppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan
mentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt
tohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla
oli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi
ja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.
Mutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli
murjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin,
jolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady
Castlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka
tietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: "Madame, lapsi ei saa
lähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona
ja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni."
"Johon sen jälkeen otitte minun poikani", sanoi lady Castlewood
kovin vihaisena ja punastui. "Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle
semmoista seuraa. Beatrix", hän sanoi englanninkielellä, "kiellän sinua
koskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi -- tule huoneeseesi, tule
huoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö
teidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?" Hänen silmänsä,
jotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita
hänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas
taivutettu, ruhtinattaren elein.
"Hei vain!" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, -- hän oli juuri
siinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta --
"hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi
koskaan vihastua -- eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä
Rachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan
kauniilta vihaisena."
"Se johtuu siitä, mylord, että mr. Henry Esmond, joka ei saa aikaansa
mitenkään kulumaan luonamme ja joka ei pidä meidän seurastamme, on
ollut oluttuvassa, jossa hänellä on _muutamia ystäviä_."
Mylord virkkoi nauraen ja kiroten; "Sinä nuori kelmi, olet ollut Nancy
Sievewrightin luona. Hitto vie tuota nuorta tekopyhää, kuka olisi sitä
uskonut? Vakuutan, Tusher, että hän on ollut --"
"Tarpeeksi, mylord", sanoi lady; "älkää loukatko minua tällä puheella."
"Kunniasanallani", sanoi Harry raukka, itkuun purskahtamaisillaan
häpeästä ja nöyryytyksestä, "tuon nuoren henkilön kunnia on kokonaan
tahraton." "No niin tietysti, tietysti", sanoi mylord, nauraen ja
humaltuen yhä enemmän. "Hänen _kunniasanallaan,_ tohtori -- Nancy Sieve
--"
"Viekää Beatrix-neiti vuoteeseen", huudahti lady samalla hetkellä mrs.
Tuckerille, seuranaiselleen, joka toi hänen armonsa teen. "Asettakaa
hänet minun huoneeseeni -- ei, teidän huoneeseenne", hän lisäsi
nopeasti. "Mene lapsi, -- mene heti -- ei sanaakaan!" Ja Beatrix oli
niin hämmästyksissään tästä äkillisestä vallannäytteestä, sillä äiti
koroitti harvoin ääntään, että hän poistui huoneesta säikähtyneenä ja
pidättäytyi itkemästäkin, kunnes pääsi ovelle mrs. Tuckerin kanssa.
Tällä kertaa hänen äitinsä ei vähääkään välittänyt hänen
nyyhkyttämisestään, vaan jatkoi kiivasta puhettaan. "Mylord", hän
sanoi "tämä nuori mies -- teidän holhokkinne -- kertoi minulle juuri
ranskaksi -- hän häpesi puhua omaa kieltään -- että hän on ollut
oluttuvassa koko päivän, jossa hän on pitänyt sylissään tuota pientä
poloista, joka nyt on rokkosairaana. Ja hän tulee tuosta paikasta
löyhkäten kotiin -- niin juuri, löyhkäten -- ja ottaa häpeämättä
syliinsä minun poikani ja istahtaa minun viereeni, niin juuri _minun_
viereeni. Hän on voinut hyvinkin tappaa Frankin -- tappaa meidän
lapsemme. Miksi hänet tuotiin perhettämme häpäisemään? Miksi hän on
täällä? Antaa hänen mennä -- antaa hänen mennä, sanon minä, tänä
iltana, ettei hän enää saastuta tätä paikkaa."
Hän ei ollut milloinkaan vielä lausunut epäystävällistä sanaakaan Harry
Esmondille ja hänen ilkeät sanansa koskivat poikaparkaan, niin että
tämä oli muutamia minuutteja vallan surusta ja raivosta suunniltaan
saadessaan niin epäoikeutetun iskun sellaisesta kädestä. Tulipunaisesta
hän muuttui kalmankalpeaksi.
"En voi auttaa syntyperääni, rouva", hän sanoi, "enkä muitakaan
onnettomuuksiani. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin jos -- jos
minun läheisyyteni nyt saastuttaa häntä, niin ei aina ole niin ollut
laita. Hyvää yötä, mylord. Taivas palkitkoon teidän ja omaistenne
hyvyyden minulle! Olen kyllästyttänyt hänen armonsa hyvyyteen ja tahdon
poistua"; ja polvistuen Harry Esmond otti hyväntekijänsä karkean käden
ja suuteli sitä.
"Hän haluaa mennä oluttupaan -- antaa hänen mennä!" huudahti mylady.
"Piru vieköön minut, jos sen teen", sanoi mylord. "En luullut, että
voisit olla niin h--tin kiittämätön, Rachel."
Vastaukseksi tämä purskahti kyyneltulvaan ja poistui huoneesta
katsahtaen nopeasti Harry Esmondiin, kun mylord, välittämättä
kyynelistä ja vielä varsin hyväntuulisena, kohotti nuoren holhokkinsa
tämän polvistuneesta asemasta (sillä tuhannet hyvät työt olivat saaneet
pojan kunnioittamaan mylordia isänään) ja laski leveän kätensä Harry
Esmondin olalle.
"Semmoinen hän on aina ollut", virkkoi mylord; "vihjauskin naisesta
tekee hänet ihan hulluksi. Siitä syystä juuri rupesin ryyppäämään,
hitto vie -- en mistään muusta syystä; sillä eihän hän ainakaan voi
olla mustasukkainen oluttynnyrille eikä rommipullolle, vai mitä,
tohtori? Hitto vie, katsokaapa piikojamme -- katsokaapa vain talon
piikoja. Oletteko missään nähnyt semmoisia piikoja? Ette nyt ottaisi
vaimoa Castlewoodista, vai mitä, tohtori?" Ja mylord purskahti nauramaan.
Tohtori, joka oli kulmainsa alta katsellut lordi Castlewoodia, sanoi:
"Mutta leikki sikseen, mylord, en saata hengenmiehenä käsitellä tätä
ainetta leikillisesti enkä tämän seurakunnan sielunpaimenena ajatella
mitenkään muuten kuin surren sitä, että niin nuori lammas joutuu
harhateille."
"Sir", sanoi nuori Esmond puhjeten vihaisena puhumaan, "hän kertoi
minulle itse, että te itse olette kauhea äijä ja tarjouduitte
suutelemaan häntä maitohuoneessa."
"Häpeä, Henry", huudahti tohtori Tusher karahtaen punaiseksi kuin
kalkkunakukko mylordin ulvoessa naurusta. "Jos kuuntelet tyttöhylkiön
valheita --"
"Hän on yhtä kunniallinen kuin kuka hyvänsä Englannin naisista ja
minusta yhtä puhdas", huudahti Henry, "ja yhtä lempeä ja hyvä.
Hävetkää, kun solvaatte häntä."
"Kaukana olkoon se minusta että sen tekisin", huudahti tohtori.
"Taivas suokoon, että olen erehtynyt tuon tytön suhteen ja teidän
suhteenne, sir, jolla on totisesti _pikkuvanhan_ nerokkuutta; mutta
siitä ei nyt ole kysymys. On ilmennyt, että rokkoon sairastui pieni
poika 'Kolmesta-linnasta' ja että se oli hänessä teidän käydessänne
oluttuvassa _omissa_ tarkoituksissanne, ja että istuitte lapsi
sylissänne jonkun aikaa ja heti sen jälkeen nuoren lordin kanssa."
Tohtori koroitti ääntään puhuessaan ja katseli varakreivittäreen päin,
joka oli tullut takaisin ja näyttäen hyvin kalpealta piti nenäliinaa
kädessään.
"Kaikki aivan totta, sir", sanoi lady Esmond katsellen nuorta miestä.
"Nyt on pelättävissä, että hän on tuonut tartunnan mukanaan."
"Niin juuri -- oluttuvasta", sanoi mylady.
"Hitto vie, unohdin sen tarttuessani kaulukseesi, poika", huudahti
mylord peräytyen. "Pysy poissa, Harry poikaseni; ei kannata syöksyä
suden kitaan, tiedäthän sen."
Mylady katseli häntä hieman hämmästyneenä, meni heti Henry Esmondin
luo ja tarttui tämän käteen. "Pyydän sinulta anteeksi, Henry", hän
sanoi; "puhuin kovin epäystävällisesti. Minulla ei ole mitään oikeutta
sekaantua sinun -- sinun --"
Mylord kirosi. "Etkö saata jättää poikaa rauhaan, mylady?" Kreivitär
näytti hieman punaiselta ja puristi hiljaa pojan kättä hellittäessään
sen.
"Ei se enää hyödytä mitään, mylord", sanoi hän. "Frank oli Henryn
polvella, kun hän piirteli kuvia ja juoksi yhtämittaa Henryn luota
minun luokseni. Jos paha oli tullakseen, se on jo tullut."
"Ei ainakaan minuun nähden, hitto vie", huudahti mylord. "Olen
tupakoinut", ja hän sytytti piippunsa uudestaan hiilellä -- "ja se
estää tartuntaa, ja koska tauti on kylässä -- paha sen periköön!
-neuvoisin sinua lähtemään täältä. Menemme huomenna Walcote'iin,
rouvani."
"Minä en pelkää", sanoi mylady; "minuun se olisi voinut tulla lapsena.
Se alkoi meidän talossamme silloin; ja kun se oli neljässä sisaressani
kotona kaksi vuotta ennen avioliittoamme, säästyin minä siitä ja kaksi
armasta sisartani kuoli."
"Minä en tahdo heittäytyä vaaraan", sanoi mylord; "olen yhtä rohkea
kuin kuka mies tahansa, mutta tuota en voi kestää."
"Ota Beatrix mukaasi ja mene", sanoi mylady. "Meidän suhteemme on tuho
tehty; ja Tucker voi palvella meitä; hänessä on jo ennen ollut tuo
tauti."
"Sinä kyllä katsot, että valitset tarpeeksi rumia", sanoi mylord,
jolloin varakreivitär painoi alas päänsä ja näytti tyhmältä; ja
mylord kutsui Tusherin mukaansa tammikamariin polttamaan piippua.
Tohtori kumarsi syvään varakreivittärelle (tervehdyksissään hän aina
liioitteli) ja käveli pois narisevilla, nelitahoisilla varpaillaan
isäntänsä perästä.
Kun lady ja nuorukainen jäivät kahdenkesken, syntyi muutamien
minuuttien hiljaisuus, jonka kuluessa nuorukainen seisoi lieden ääressä
katsellen tyhjin katsein hiipuviin hiiliin, sillävälin kuin kreivitär
askaroitsi ompelutarpeittensa ja neulojensa parissa.
"Olen pahoillani", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen
kovalla, kuivalla äänellä -- "_toistan_ olevani pahoillani siitä,
että osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani
turvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen
vakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy
huomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on
mahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa
olette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja
luulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt
tätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin
-- aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin
ennenkuin -- ennenkuin nämä _asianhaarat_ tulivat päivän valoon. Ja
pyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan
Frankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen
pohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette
minulle opettanut -- ja -- ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond."
Ja näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä
poistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond
seisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä.
Poika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä,
mutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina
hänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja
vahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen
punahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän.
Esmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea,
kuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän
luki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut
Montaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen --
se on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa
hän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin
päivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan
virkistymättömänä.
Hän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan "Kolmesta-linnasta",
ja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin
mökkipahastakaan.