Tiedetään, että Esmondin nimi ja Hantsin kreivikunnassa olevat
Castlewoodin tilukset, tulivat nykyisen perheen haltuun Dorothean,
Edwardin, Esmondin jaarlin ja markiisin ja Castlewoodin lordin
tyttären ja perijättären kautta, joka lady nai, Elisabethin 23:ntena
hallitusvuotena, Henry Poynsin, joka silloin oli paashina hänen
isällään. Francis, yllämainittujen Henryn ja Dorothean poika ja
perijä, otti äitinsä nimen, jota perhe oli ennenkin käyttänyt,
ja sai ritarin ja paroonin arvon kuningas Jaakko I:ltä; ja koska
hänellä oli sotilaallisia taipumuksia, jäi hän pitkäksi aikaa Saksaan
vaaliruhtinaan luokse, jonka palveluksessa Francis menetti paljon
ja oli useissa vaaroissa, hän kun lainasi suuria rahasummia tuolle
onnettomalle ruhtinaalle ja sai useita haavoja keisarin puoluelaisia
vastaan käydyissä sodissa, joihin sir Francis otti osaa.
Kotiin palattuaan sir Francis sai palvelustensa ja monien uhrauksiensa
palkan majesteettivainaja Jaakko I:ltä, joka armollisesti lahjoitti
tälle koetellulle palvelijalleen ruokavarastonhoitajan ja kuninkaan
maitoviinin ritarin arvon, jota korkeata ja vastuunalaista virkaa hän
hoiti tuon kuninkaan sekä hänen onnettoman seuraajansa hallitusajan.
Vanhuus ja monet haavat ja sairaudet pakottivat sir Franciksen
toimituttamaan suuren osan velvollisuuksistaan sijaisella; ja hänen
poikansa sir George Esmond, ritari ja lipunkantaja, täytti tämän
viran, ensin isänsä luutnanttina ja myöhemmin isänsä arvon ja nimen
perijänä melkein koko kuningas Kaarle I:n sekä hänen kahden poikansa
hallitusajan.
Sir George Esmond nai alempisäätyisen, kuin hänen nimensä ja arvonsa
edellyttivät, nim. valtuusmiehen ja kultasepän Thomas Tophamin
tyttären Lontoon kaupungista. Appiukko oli parlamentin puolella
silloin alkavissa selkkauksissa ja petti sir Georgen toiveet
omaisuudesta, jonka tämä luuli hänen testamenttaavan hänelle, sillä
appi jättikin rahansa toiselle tyttärelleen, naimattomalle Barbaralle.
Sir George Esmond osoitti puolestaan kaikin tavoin kiintymystään
ja uskollisuuttaan kuninkaan asiaa sekä tämän persoonaa kohtaan;
ja kuninkaan ollessa Oxfordissa V. 1642 sir George isänsä luvalla,
joka silloin oli hyvin vanha ja sairaalloinen ja asui linnassaan
Castlewoodissa, sulatutti kaikki perheen hopealautaset hänen
majesteettinsa hyväksi.
Tämän ja muiden uhrausten ja ansioiden palkkioksi suvaitsi hänen
majesteettinsa (Oxfordissa tammik. v. 1643 päivätyllä kirjelmällä)
antaa sir Francis Esmondille, Castlewoodin varakreiville, Shandonin
varakreivin arvon Irlannissa, ja koska varakreivin tilukset olivat
suuresti köyhtyneet kuninkaalle annettujen lainojen tähden, joita
kuningas ei näinä vaikeina aikoina voinut takaisin maksaa, annettiin
varakreiville maalahjoitus Virginian siirtokunnista, josta maasta osa
nykyäänkin on hänen perheensä jälkeläisten hallussa.
Ensimmäinen Castlewoodin varakreivi kuoli perin iäkkäänä, vain muutamia
kuukausia sen jälkeen kun oli arvonsa saanut. Hänen seuraajansa
oli hänen vanhin poikansa, yllämainittu George, ja paitsi tätä jäi
varakreiviltä perillisiä Thomas, kuninkaan armeijan eversti, joka
liittyi myöhemmin vallantavoittelijan puolelle, ja Francis joka kuului
hengelliseen säätyyn ja kaatui puolustaessaan Castlewoodin linnaa
parlamenttilaisia vastaan v. 1647.
Lordi George Castlewoodilla (toisella varakreivillä), kuningas Kaarle
I:n aikalaisella, ei ollut muita miehisiä perillisiä kuin ainoa
poika Eustace Esmond, joka kaatui, ja puolet Castlewoodin miehiä
hänen kanssaan, Worcesterin taistelussa. Castlewoodin maat myytiin
ja jaettiin tasavaltalaisten miehille, koska Castlewoodia pidettiin
osallisena melkein kaikkiin protektoria vastaan kuninkaan kuoleman
jälkeen ja kuningas Kaarle II:n valtaanpalautukseen asti tehtyihin
salaliittoihin. Mylord seurasi tuon kuninkaan hovia maanpakoon,
jouduttuaan taloudelliseen perikatoon sen palveluksessa. Hänellä
oli vain yksi tytär, josta ei hänestäkään ollut isälle suurta
iloa, sillä onnettomuus ei ollut opettanut noille maanpakolaisille
elämänkieltäymyksiä, ja sanotaan sekä Yorkin herttuan että hänen
veljensä kuninkaan riidelleen Isabel Esmondista. Hän oli kuningatar
Henrietta Marian hovinainen ja kääntyi hyvin nuorena katoliseen uskoon;
hänen isänsä, heikko mies, seurasi tyttärensä esimerkkiä pian sen
jälkeen Bredassa.
Eustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond,
lordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen,
tuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut
parlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä,
ja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa
(vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle,
että hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään
viinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria
summia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin
pilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi -- sillä
tämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko;
haavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.
Lordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan,
tämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin
piirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka
oli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä
minään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään
piiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin
asia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt
tätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten
ilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank
Esmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri
Esmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin
raivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen
kihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat
olleet _condiscipuli_ P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta
kiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: "Jack,
sisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei
milloinkaan, kautta Juppiterin!" ja miekat paljastettiin ja vertakin
paljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat
miehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää
syntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa
sukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen
Tangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen,
asettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle
Winchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän
koskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen
setänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä
kotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt
naimasta.
Täydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan
palveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten,
eläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan
avulla -- lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa
-saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman
jälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi
ja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä
rahaa.
Silloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi
pyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita,
kun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille
valtioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli
tehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas
Esmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan,
paheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella
urotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva
englantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista
kokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä
vanhempain perinnöstä, eikä -- totuushan on ilmaistava -- ollut muuta
kuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa
ja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa
Lontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan
tilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.
Hänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä
kauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva
ja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen
ihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt
tekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi,
pääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: _memento mori_
[muista kuolemaasi!] j.n.e. -- sanalla sanoen, hän oli nainen, joka
saattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin
rohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän
ihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut
olivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan
kallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan
viimeistä edellinen takki oli pantissa.
Mylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä
Herttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka
oli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti
rahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän
näytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta
syntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä
papin rippi-isäkseen.
Tämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä,
välit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes
puhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä
juhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti
ohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos
huotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.
Thomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja
näyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja.
Hän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi
sen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli,
sanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman,
vanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia
kokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä
vaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi
nauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen
kuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.
Tästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella
rakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä
huolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä
ei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan.
Sairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain
imartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi
ja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa
kirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo
valmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja
puoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten
patenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta
vaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus
lapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka
kuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen
kuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois
Tom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä
elämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.
Äidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä
suuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin
vaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli
syrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka
oli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.
Hovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo
oli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat
lapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli
Castlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan
ja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen
hullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä
asti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen
välttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja
poskilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien
itseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.
Herrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa,
ovat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta
vanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa
jälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden
keksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa
kuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä.
Hän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen
hänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä
hänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin
vaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren
taistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja
lady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas
suvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme.
Mutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden
olennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä
hänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi
perheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin
virat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin
kunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon
hirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel
Tipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu
kamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan
maitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen),
seurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä
perillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria
eikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista
virkailijaa.] "En koskaan", sanoi lady, "olisi saattanut katsella
hänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien.
Olisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet
kohdannut". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä
oli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti
olisi vetäytynyt tieltä pois.
Pitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi
hän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen
läheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena;
ja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta -- hän oli muuttanut
Lincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon,
jonka hän sieltä oli ostanut -- ja toi nyt sieltä taloutensa,
palvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja
lordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt
lähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n
hallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi
vielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa
linnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja
huonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa
iloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan,
kun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord
vierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella
istuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat
ratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta "alas paavi" huudot
olivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui
kreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään
ulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen;
ja eräs vanha eukko tokaisi: "Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän
on oikea Iisebel!" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet
häntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin
suuressa "alas paavi"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä
hänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen
seurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin
kappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta
varten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja
vaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa),
ei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä
kylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai
jaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli
vielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa
kreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.
Varakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja
säikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina
käytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä
kotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja
voi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. "Jos hän
ottaisi ne pois", sanoi lady Sark, "karkaisi hänen puolisonsa Tom
Esmond ne taskussa ja panttaisi ne." Sekin oli parjausta. Lady Sark
oli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli
ollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä
kanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja
ylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti
laumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun
tuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä,
johon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja
suunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin
yhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin
kuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.