Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja
heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa
olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö,
palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon
ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva
varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren
kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin
kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat
tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus
Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta
varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen
rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan
taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa
hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.
Uusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston
asujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan
vieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli,
nousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle -- osoittaen ujoa
kunnioitusta linnan emännälle.
Lady ojensi kätensä -- koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään
hyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? "Ja tämäkö on
sukulaisemme?" sanoi hän; "mikä on nimesi, serkku?" "Nimeni on Henry
Esmond", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa
lady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin _Dea certe_ -- tosi
jumalatar -- ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli
katsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen
ihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen
silmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen
hyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.
"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady", sanoi mrs. Worksop,
taloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän
kuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan
kuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja
ankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki,
jonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa
turkkilaisia vastaan.
Havaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja
pojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa
tarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian
toiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.
Kun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi
siinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua
mustalle takilleen.
Ladyn sydän heltyi luullakseni -- ja tosiaankin, hänhän on
sen sittemmin myöntänyt -- hänen ajatellessaan menettelevänsä
epäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai
pieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren
jollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan
takaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään,
tarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan
pään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin
lempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei
milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan
kuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt
hänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista
suojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn
semmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, -- hänen kauniissa
sormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät
silmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla
hymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen
hiustensa ympärille.
Pojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli
pyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra
purskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan
omituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine
mustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan
hillitsemään iloisuuttaan -- sillä tulija oli herra varakreivi, jonka
poika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.
"Tämä siis on pikkuinen pappi", sanoi mylord katsahtaen poikaan. "Terve
mieheen, sukulaisemme!"
"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen", sanoi pikku tyttö, hypähtäen
isänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja
Henry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa
vastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä
seikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.
"Le pauvre enfant, il n'a que nous" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta
turvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi
hänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti
häntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.
"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan", sanoi mylord
ystävällisellä äänellä; "vai mitä, pikku Trix?"
Pikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä
lyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään
ja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin
keruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen
kiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen,
kun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt,
nämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti
sitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän
kuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen,
jotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi,
olivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän
ei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän
ennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys
ja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan
ja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia
tervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin
alistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi
suvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken
hälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa
(jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi
tykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun
vaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään
huomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet
löysivät.
Kun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen
yhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. "Sinä
hylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix", sanoi hänen
isänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten
käsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka
kauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar
Elisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala
auringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi
ja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää
hyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä,
kaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka
luota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.
"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel", sanoi mylord katsellen
ympärillään olevaa näköalaa, "on sinua vaikea tyydyttää".
"Olen onnellinen siellä missä sinä olet", sanoi lady, "mutta kaikkein
onnellisimpia olimme Walcote Forestissa;" ja sitten mylord alkoi
selittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista,
minkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän -- nimittäin linnan
historiaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin
perijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka
keropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä
kaatui. "Olin vasta kaksivuotias silloin", sanoi hän, "mutta vähennä
neljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen,
Henry-lanko?"
"Kolmenkymmenen", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.
"Vallan liian vanha sinulle, Rachel", vastasi mylord katsoen häneen
hellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin
vielä täyttänyt kahtakymmentä.
"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi", sanoi hän,
"ja lupaan vanheta joka päivä."
"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi",
sanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen
äitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi --
tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin
jokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat,
maisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään
syvälle muistoon!
Auringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana
nukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin
lupa istua illallispöydässä sinä iltana. -- "Ja tulethan sinäkin,
sukulaisemme, vai miten?" sanoi lady.
Harry Esmond punastui. "Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa", hän
sanoi.
"Hitto vie", sanoi mylord, "syöt illallista meidän kanssamme tänään,
Henry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?" Ja he kaikki
ihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä
hän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä
hälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä
valmistuksissa.
"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!" pahoitteli mylady,
kasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan
myöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry
kulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen "kuninkaan malja". Mylord oli
halukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas.
Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin
kotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen -- hän ei
vielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi
tähän kyllästynyt, -- joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille
seuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin
jotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen
ylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut
hänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.
Nuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli
täynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan,
jotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla,
odottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa
nähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa -- tuon lempeän suosijansa
ja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen
ystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku
Beatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä
yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti
linnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana).
Lady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti,
muistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen
suojeluksestaan.
"Ymmärrätkö?" sanoi tämä punastuen; "siinä tapauksessa, sir, saat
opettaa minua ja Beatrixia." Ja lady kysyi pojalta vielä paljon muuta
hänestä itsestään; mutta tämä voidaan kertoa paremmin, täydellisemmin
ja selvemmin kuin niissä lyhyissä vastauksissa, jotka poika antoi
emäntänsä kysymyksiin.