I KIRJA

HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN

TRINITY COLLEGESTA

Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan

laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita

päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati

näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan

ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan

soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa

alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi

vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti

noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian

runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa.

Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän

aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita,

palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain

hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä

muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana

ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden

mallin ja esikuvan, -- joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa

ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen

näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa

hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka

käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä --

sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen

tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin

tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi

hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö

Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia?

Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin

ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston

rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä --

kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen

patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin

ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän

ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka

polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi

Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada

hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina

tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu

takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin

saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja

mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon

paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin

_The Court Gazette_ ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.

Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa

tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua

(jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin

perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä,

josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä

oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka

heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi

Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee,

vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita

hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta

englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita),

oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti

arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina)

niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän

ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut.

Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti

omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä

sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin,

jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia

tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan

antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward,

joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin

tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä

piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen

taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa

kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa

Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace

Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän

jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut

tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous

rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan

kuninkaalta.

Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka

ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut

onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan

Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain

kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia,

humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava

kapakoitsija -- niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian

runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven -- jolle

maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, -- sulkee oven taakse

hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän

ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi

pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le

Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja

minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan

tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.

Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä -- joka menetti

poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja

urhoollisuuden merkkejä -- tulisi varmaankin hänen sukulaistensa

vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi

häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle

naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta

vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse,

muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän

viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi

loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman

jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen

nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni

sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen

pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi

liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian

äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan

syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka,

sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä

matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä

kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko.

Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin

osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen

jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista

ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja

paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja

kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte

te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä

vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi

sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.

Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana · 第 10 / 95 题