HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN
TRINITY COLLEGESTA
Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan
laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita
päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati
näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan
ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan
soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa
alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi
vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti
noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian
runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa.
Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän
aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita,
palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain
hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä
muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana
ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden
mallin ja esikuvan, -- joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa
ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen
näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa
hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka
käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä --
sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen
tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin
tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi
hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö
Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia?
Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin
ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston
rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä --
kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen
patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin
ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän
ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka
polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi
Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada
hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina
tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu
takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin
saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja
mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon
paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin
_The Court Gazette_ ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.
Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa
tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua
(jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin
perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä,
josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä
oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka
heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi
Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee,
vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita
hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta
englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita),
oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti
arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina)
niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän
ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut.
Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti
omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä
sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin,
jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia
tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan
antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward,
joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin
tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä
piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen
taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa
kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa
Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace
Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän
jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut
tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous
rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan
kuninkaalta.
Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka
ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut
onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan
Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain
kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia,
humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava
kapakoitsija -- niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian
runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven -- jolle
maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, -- sulkee oven taakse
hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän
ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi
pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le
Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja
minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan
tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.
Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä -- joka menetti
poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja
urhoollisuuden merkkejä -- tulisi varmaankin hänen sukulaistensa
vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi
häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle
naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta
vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse,
muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän
viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi
loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman
jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen
nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni
sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen
pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi
liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian
äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan
syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka,
sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä
matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä
kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko.
Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin
osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen
jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista
ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja
paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja
kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte
te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä
vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi
sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.