Pohjanmaa, Häme, Karjala.
Näin laajan, vihreän tasankomaan,
Jota virrat kasteli aalloillaan;
Meren valtavan näin, mut sen ääriä en,
Kesän tenhosan yön valonvoittoisen!
Oi, siellä, siellä
Ma suuria ihanoin, lassa vielä.
Savipalteet viettävät, viljavat näin
Välin männikköharjujen synkeäin,
Selät tummat, veet salat jylhäkköin,
Mäkipihlajat, käen, mi kukkui öin --
Oi siellä, siellä
Ilot lemmen ja tuskat koin salon tiellä.
Maan kunnahisen näin kasketun,
Maat raastetut käymässä koivuhun;
Talot köyhät mä näin, näin sorretun väen,
Mut sen nousevan näin, ajan uuden näen.
Oi, siellä, siellä
Tekemään opin työtä hartaalla miellä.
"Itkulampi."
On metsässä umpilampi.
Kun nään sen, tuskaksi lyö:
Sen tarina on koleampi
Kuin halla ja syyskuun yö.
Oli vuossadan iltarusko,
Ja taistot tyyntyi pois;
Taas kansassa itää usko,
Ett' onnea sillekin ois.
Niin käy yli laajan Suomen
Vilun-haltia harmaapää;
Hän ummisti silmäluomen,
Hän hyytään hengittää.
Hän lämpimän kahlehtiipi,
Lyö luonnon suunniltaan;
Mut nälkä ja rutto hiipi
Yli maan hänen seurassaan.
Mitä kansamme kärsi silloin,
Sen kertoo lammin veet --
Sitä luonto ei luonut milloin,
Sen loivat kyyneleet.
On pohjaton lampi -- sen tiesi:
Mikä mittais itkujen veen!
Koki mies sitä mittoa -- miesi
Vajos kauhusta syvyyteen.
Pientilallinen.
Maat viime kerran tarkastaa
Jo silmä isännän,
Ja työtä sai ja hoidon maa,
Mut nään sen menevän.
Nää kovat aiat, kadot maan
Ne koskee köyhempään;
Vain Kartano on kannoillaan,
Ja torppariks sen jään.
Kenties on muilla sama tie
-- Niin kävi naapurin --
Kenties viel' ajat verkkaan vie
Maan harvain käsihin.
En tohdi luulla käyvän noin,
Ja sentään pelkoon jään.
Mut kuinka työtä tehdä koin,
Ja kuinka käyneen nään!
Pien' luku noinko heitä jää,
Joiss' Suomen turva on?
Oi, onko silloin maamme tää
Niin vapaa, huoleton?
Ja kansa, sorron torjunut,
Mi maastas voimas toit --
Oi, mihin silloin nojaudut,
Mit' irtolaisna voit?
Susikin kestää kankaillaan,
Jos vainottukin lie:
Sä häädä kansa turpeeltaan,
Sa hautahan se vie!
Sua, Jumala, jo rukoilen
Ja huudan hädissäin,
Suo ollakseni viimeinen,
Mi maaltaan sortui näin!
Parasten rinnalla.
Tule, eukko, kirjettä kuulemaan
Ja heitä jo arkihuolet;
Juhon koulut kaikki on suorillaan
Ja opinnoistansa puolet.
Rivit taajat jo nousevat toimintaan,
Mökinpoikakin lisäksi sa'alle;
Tule, eukko, kirjettä kuulemaan:
Oma poika on kunniaks maalle!
Sitä itseeni nähden jo tuumasin:
Jäin orvoksi, kulkijaksi!
Jos oisin heittynyt varkaakskin,
Tai miksi kirjattomaksi!
Mut mies olin aina -- lisänä sa'an!
Mökin sain, kävi koulua lapsi --
Tule, ystävä, kuistille vilppaampaan,
Oma eukkoni harmaahapsi!
Mökin poika.
En kysy kultaa vierivää,
En perittyä maata.
On mulla kulta, joka jää,
Jonk' omaksein voin taata.
Ja mun se on tää kesäyö,
Mun kyntörastaan helke,
Tää kangastaival, metsävyö
Ja veet ja vetten välke.
Miss' siintää mökki yli veen,
Ja rantaleppä lehtii,
Soi laulu yöhön tyveneen,
Ja luokseni se ehtii.
Vain pieni laulu, viaton,
Min laittoi neito ainoin,
Kun ihaninna kesä on,
Ja uhkuu sydän kainoin.
Kun valvomaan jo päivä jää,
Ja pohjan rusko palaa,
Kun sydän etsii ystävää
Ja luokseen häntä halaa.
Mä kysyn viis, jos tyhjäks jäin,
Ja puuttuu maa ja pinta,
Mun oma armas ystäväin
On viiden talon hinta.
Ellilän Maisu.
On liian nuori ja liian hento
Pien' Ellilän Maisu emännäks;
Talo suuri on kylmä ja outo ja vento,
Niin lämmin ol' liesi, min luota läks.
Anoppi saarnaa säästävyyttä,
Ja voita rengit huutavat syyttä.
Hän arkana liikkuu avaimineen
Pää alla ja melkein itkeäkseen.
Mut eilen kun renki rasvattomuuttaan
Yösokeena siinä ilveili noin,
Ja purstosta nosti silakka-juuttaan,
Mi rasiass' istui ja syönyt ol' voin;
Kun tänään anopin näykkäyksistä
Hän kuulee julmasta voinmenekistä,
Hänt' enää ei pilkkana pitää saa,
Hän itkuun, itkuun purskahtaa.
Hän suurilta suruilta harjulle juoksi,
Mihin voi kodin nähdä tuolt' yli veen.
Hän liian nuori ja hento on tuoksi,
Miks ystävä vaatii vanhuksineen.
Vain lapsi on hän, lapsimainen,
Niin pieni ja järjetön lapsi vainen,
Hän vielä on nuori emännäks.
-- Oi, miksi hän äidin turvista läks!
Piika pikkarainen.
Kuink' iltahan laulu metsältä soi:
"Tui tuulia, lehmäni, tuu!"
Hän on kiitoksen saanut, kiitoksen saanut
Talon pikkuinen piika: "tuulia tuu!"
On toimissa tarkka, ei ole maannut,
On kiitoksen saanut:
"Tui tuulia, tuulia tuu!"
On emännän leppeän työssä hän:
"Tui tuulia, lehmäni, tuu!"
Kevyt vaivatun mieli, vilpas ja lauha
Kuin aamulla auer: "tuulia tuu!"
Kuin illalla armas, vienoinen rauha
Niin mieli on lauha:
"Tui tuulia, tuulia tuu!"
Hän riemuten karjaa metsästä käy:
"Tui tuulia, lehmäni, tuu!"
Ei maarisu taitu, kun maita hän kiitää,
Kesäheinä ei heilu: "tuulia tuu!"
Kuin päivänpaiste hän rinteitä liitää,
Hän laulaen kiitää:
"Tui tuulia, tuulia tuu!"
Keinulla.
"Mitä tyttö mä voin, jos tuossa hän kuolis?
Hän ympäri, ympäri keinuu vaan!
Mut Saarelan Ainako siitä huolis?
En huoli, jos täyttäis uhkaustaan."
Ja Mylläri-Matti keinussa pyöri,
Ja otsassa suonet pullistuu.
Mut vieressä neidot veikeinä hyöri,
Ja huusi ja ilvehti naurussa suu. --
Ahon Liisa ja Mäntylän Miina ne kuiskii:
"Viissataa vuodessa mylly tuo."
Ja Viirteen Manta huivilla huiskii,
Ja Lotta se lukee kierrokset nuo.
Kylän poiat ne vait ovat kateekkaina,
-- Juho Kyttyrän viulu se vain yhä soi --
Mut syrjässä istui ynseä Aina
Ja ylpeät silmät säihkettä loi.
"Viiskymmentä kierrosta!" neidot huusi --
Nyt keinu kerran heilahtaa.
Mut taas hän polkee, alku on uusi,
Ja taappäin keinu jo kieppuaa.
Se ryskyy, kirskuu vauhtia tuimaa
Ja hirmuvoimalla lennähtää.
Jo kirkuvat naiset, miehiä huimaa,
Ja Kyttyrä-Jussilta soitto jo jää.
Povi tyrskivi Ainalla alla paulain,
Ei poskilla enää hohtoa näy.
Hän äkkiä nousi! Hän laulua laulain
Pois lehtoa kohden vitkaan käy -- --
Siro laulu se viettäen laski ja nousi,
Ja neito se taakseen vilkui siin'.
Heti hiljeni keinu -- kuin kimmosa jousi
Alas Mylläri-Matti hyppäs niin.
Suut kauhu ja hämmästys kaikilta sulki,
Mut Matti ei neitoparvea nää.
Läpi joukon hän läks ja ääneti kulki
Pois lehtoa kohden pystyssä pää.
Lauttapoika.
Kevätaamuna varhain huoleni sain,
Veet lautan laitaan paiski:
"Pois, loitos -- loitos" -- ja loitos vain
Kesäkultani mennä tais'ki.
Väkijoukossa sillalla neito on,
Punaliivi -- silmissä tulta!
Jos tuon saan, vekkuli, kainalohon,
Mitä virkkisi äitikulta?
-- "Et Vuoksen rannoilta täältä lie,
Kun en sua nähnyt ennen?
Ja vielähän ties taas tännekin vie?"
-- "Jopa kait! jo ainiaks mennen."
Kesän ensi päivä kun hehkuen nous,
Kun kaste kaislassa vilkkui,
Oma kultani kanssani lauttaa sous,
Että kaulahelmet ne hilkkui.
Tukki-Kalle.
Mietelmissä kun horjun öin,
Sortuen aatosten alle,
Nään miten kulkee täysissä töin
Aittoja Tukki-Kalle.
Päivin kun yhtyy neitoa kaks,
Kuiskeet, syyttelyt alkaa:
Kallen suu käy herjaavaks,
Pilkoin heittävi jalkaa.
Kirjaton -- "mailmasta irrallaan"
Hurjana, milloin suittaa;
Halveksii koko matkaa maan,
Leikillä tukkeja uittaa.
Eilen hän väippyi pölkyllään
Kiitäen koskea kohti:
Hyppi ja heitteli keksiään,
Tervatut pieksut hohti.
Itse hän hengestään ei ois
Maksanut piippua pihkaa;
Mailmaa ilkkuen luisui pois,
-- Alhaalla naisille hihkaa!
Mietelmissäni aina nään
Myös tämän Lemminkäisen,
Korkeat kulmat ja leveän pään,
Katseen tuittupäisen.
Isokartanon Jukka.
Isokartanon Jukka
On kyynärän mittainen liinatukka,
Mut liikkuu aikamiehen elkein.
Ei koskaan kiirettä näy,
Kädet liivihousuissa käy
Kuin ois hän isäntä melkein.
Hän on kuin mies,
Hän maalaiskäytöksen vaatimukset ties,
Ei hyvää seuratapaa loukkaa:
Ei naurahda hän,
Kun kuulee leikkiä pistettävän,
On harvapuheinen
Ja istuu juroillen.
-- On rusthollin mies!
Ja neljän manttalin mies! --
Hän sylkäisee,
Hän korvaa raappailee --
Hän ei ole lapsi, eikä torpparimoukka.
Hakko-isäntä.
Pitäjällä Hakkoa naurettiin,
Miten touhunnut oli lauantaina,
Hän laiskista laiskin, mi kuukausiin
Ei tikkua taita ja makaa aina.
Nysä suussa hän loikoo mietteissään,
Ja naisväki kyntää, minkä jaksaa;
Mut rengit on -- kumpikin myllyllään,
Joill' aikoo hän talon velkoja maksaa.
Ja akkavalta kun lukee lait:
"Et vai edes aitoja korjata saata,"
Hän nousee tyynnä ja hiipii vait
Pois myllyille renkien kanssa maata.
Mut vikkeläpäs oli Hakkokin:
Oli mielessä uusi kiinnityslaina,
Ja syyniherroista tiettihin,
Ett' taloon saapuvat maanantaina.
Hän hyppi ja hääräs lauantain,
Mut akka ja tyttö portailla nyyhki:
Hän seiniä huonetten lahoovain
Punamullalla renkien kanssa pyyhki.
Teki kauneiksi tallit ja navetat,
Veti maalia aittahan, karjalatoon,
Ja viime märjän he tuhrasivat
Isä-vainajan kylmenneen pajan kattoon.
Tuli tiistaina naapurit nauramaan,
Ja akka ja tyttö kahvia toivat:
Oli kielletty laina, ja vieraitaan
Oli myllyllä piilossa maalarit oivat.
Kyttyrä-Jussi.
Ja pappi se sanoi: "pää on kiikkuva",
Ja lukkari: "poika kuin kaunis nuotti",
Mut Mäntylän Miinan nauru ilkkuva
Se katkasi nuotin ja pääparan juotti.
Joko taas, minä Jussi julkia?
Ma Mailman Matti ja markkinan kulkija!
Ja viuluko noin lepäs rinnallain?
Sa viuluni, viuluni vain!
Syyslehdet lankesi tielleni,
Maa härmään heittyi, ja yöpyi mieleni;
Ja ainoan ystävän, viuluni, tein
Vain arkimorsioksein.
Et saa mua hyljätä, ainoa,
Tule luokseni, huojenna tuntoni painoa,
Ja itke ja lohduta kuljeksijaas,
Mi eksyi, eksyi taas.
Mua viihdä, liennä, hillitse,
Ett' ei himon ääni mieltäni villitse,
Ole kultani puhdas rinnallain,
Sa viuluni, viuluni ain!
Koitähti on koivussa kaunis ja vilkkuva.
Se karkoitti yön ja aamun jo tuotti!
Ja taas olet, viuluni, vieno ja hilkkuva.
Ja taas olen poika kuin kaunis nuotti.
Rajariita.
Rajalla hirsikuormineen
Päät laiskat vastatusten
On torkahtaneet pakkaseen
Nuot ruunat naapurusten.
Vaikk' kuulevat, ett' isännill' on riita,
Ei havahtaa ne viitsi siitä.
Syrjässä, kuuseen nojautuin,
Tupakkaa rengit jakaa.
He katsoo riitaa ivasuin
Ja nauraa oksain takaa.
He tuumii, kyllä metsässä on puita,
Mut nähdä maksaa ukkoin suita.
Ja koirannahkaturkissaan
Lumessa kahlaa Viikki:
"Et sitä hirttä viekkään vaan!
-- Puu oksaton kuin silkki! --
Vai täällä hakataan taas meidän puolta?
Ja tuoss' on raja, häämyy tuolta!"
Ja Värri tulla kyyryttää:
"Kas vaan, kuink' on hän syytön!
-- Kaadatko kuormas, rumapää,
Tai käräjiin saat pyytön!
Vai metsässäin on isäntä ja renki?
Ja täss' on raja, menköön henki!"
Ja Viikki huitoo käsiään
Kuin kiukkuinen suokukko,
Kuin vanha rakki käheään
Ärisee Värri ukko.
Ja metsävarkait' uhkaa toinen syyttää,
Ja toinen kuormarosvot pyyttää.
On haukuntaa ja riitaa siin',
Ja kintain käydään rajaa.
Mut rengit tekee tempun niin
Ja kuormat kotiin ajaa.
He nauraa siinä: "-- onkin pyytön pakko! --"
"-- Ja hyöty --: kummallekin sakko!"
Kirkkomatkalla.
Veit rahtikuormaa tästä,
Mä astelin kirkolta päin;
Ja tie oli pitkä ja raskas,
Mut rinnalles mä jäin.
Me -- kaks hovin köyhää orjaa
Kahen kaupat jo teimme niin.
Kaks tyhjää kättä yhteen
Elinaiaksi liitettiin.
Ja eikö nyt tunnu aivan
Kuin taas sama aamu ois?
-- Mut nyt on harmaja pääsi,
Ja multa on viehkeys pois!
Nyt vanhukset kirkolta ajaa
Tätä tietänsä kiesseissään;
Nyt omaa maatasi kynnät,
Ja tyyneks iltamme nään.
Oli matka pitkä ja raskas,
Mut teimme sen käsikkäin --
Sua, kumppali, kaikesta siunaan,
Oma armahin ystäväin!
Tahvo Rahikainen.
Hän rahtia kuljetti aikoinaan,
Vei Pietarin kuormia halki maan,
Ja silloin ne liikkui lantit;
Ja häll' oli syrjäansionaan
Myös lumput, viina ja kontrapantit.
Mut niin tuli rautatie,
Mi ansiot kourasta vie.
Hän nyt vain maallaan köyhtyä saa,
-- Jäi "virstatolpaksi aidan taa" --
-- "Kuin rotta peltoja kaivaa" --
Ja ummessa on ne ja ryöstetty maa,
Ja mies on laiska, ja nälkä vaivaa.
Nyt katkerin mielin vaan
Hän hautoo velkojaan.
"Elä pellosta -- kylvät vakkaa kaks!
Ei puit' ole metsässä kaskittavaks,
Ei, vuota sen käyvän puuhun!
Mut rästisi maksa, maks pois, maks, maks,
Ja heittäy kauppamiehen suuhun!
Ei, maasta et leipää syö,
On nähty kyntäjän työ!
"Min tuottaa maa, sen kruunu vie,
Ja kruunun töitä on rautatie,
Mi maakuntaan toi näljän --
Ei, oisit, veikkonen, nähnyt sie
Sen entisen ajan hauskan ja väljän:
Ei nuhjottu pellolla, ei,
Joka mies vain rahtia vei.
"En suonut rauhaa itsellein,
Nykypolvi ei kestäiskään mitä tein,
Nää täällä on leikkityötä.
Viron viinoja kerran kun Ouluun vein
Savon kautta, en nukkunut yhtä yötä!
Mut ensimmäisiä vain
Olen työssä ollutkin ain."
Hän vielä on parhaassa iässään,
Mut aikaa ei kai ymmärrä hän,
Se huutaa: väisty tieltä!
On sääli hentoja piirteitään
Ja sääli vilkasta lapsenmieltä.
Talo sortuva kaatuissaan
Jää käsiin kauppiaan.
Markkinamatka.
Jäfs, Vöyriltä, markkinoille läks
Ja matkalekkerin rekeen peitti.
Jäi akka portaille kieltäjäks,
Jäfs ruunaa ruoskalla veikaten heitti.
Kun suomen maahan hän saapui niin,
Hän sen maan lähtijät ajoi kiin,
Ja vanhan harmonsa virhein kaikin
Hän vaihdetuks Kyrön sillalla saikin.
Ja mielissään hän kaupastaan
On suomenäijille hyvää kuomaa.
Mut kun hän niin tuli Veikkarilaan,
Taas selvään ruotsiin saavutun huomaa;
Hän heimolaisia veljestää:
"Ja niin hyvä tamma! ja viisas pää!
-- Vain huono heinävuosi sen laihti" --
Ja siellä hän jälleen tammansa vaihti.
Hän ko'issa on seljässä kolmannen yön,
Ja akka on vastassa lyhdyn kanssa.
Jäfs heittää hälle suitsivyön
Ja huutaa reestä noustessansa:
"Viis hevosta vaihdin! ja voitin ain!
Ja nöyrä on tää! -- sata väliin vain!"
Huus akka: "'pässi!' -- Ja näin tulet tälleen -- --"
Ja Jäfs näki saaneensa harmonsa jälleen.
Kokko-vanhus.
Kokko-vanhus oli hetken vaiti.
Leikkien hän vastas, ettei vuotta
Nähnyt lie hän täysin hallatonta
Koko elämänsä pitkään ikään;
Katsoi päin ja tarjos sikarreitaan.
-- Mutta emäntä jäi kuuntelemaan.
Kokko oli hallanpesän ukko,
Toimenmies, min talo tiettiin vankaks.
Päätään pyhkien hän puhui tyynnä:
"Suuri nälkävuos se kaasi kaikki,
Torpat, talot, melkein myös tän meidän;
Suurempi ei tämä ollut muista.
Nuori eukko, ystäväni tässä,
Taloon vielä laittoi lopputingan."
Kokko-vanhus hymyili ja kertoi:
"Pidin poikana jo heinän puolta,
Olin aina isästäni ykspää:
Tuli suuri hallavuos -- vei puhtaaks,
Yössä viljan tähkä pystyyn kääntyi! --
Otin viikatteen ja niitin, niitin,
Renkejä ei silloin ollut meillä,
Niitin kiinteästi iltaan asti
Syömättä ja väliin lepäämättä.
Nuori eukko ikkunassa itki,
Povessansa kantain esikoistaan.
Viimein illalla hän tuli juosten,
-- Tämä reima emäntäni tässä --
Tuli juosten, itkust' tyrtyneenä:
'Antti, Antti! säästä vilja meille!'
Ja hän maahan vaipui tunnotonna.
"Niittämättä sarat pitkät jäivät,
Kuihtumaan jäi melkein puolet viljaa;
Jätin kaikki silmänlumehiksi,
Vaikka tiesin: tää tuo taloon tingan!"
Ja hän jatkoi Kokko-ystäväni:
"Pidin alkujaan jo heinän puolta,
-- Karjansärvin, siin' on talon voima! --
Kestin läpi suuren nälkävuoden,
Johon suuremmatkin talot hukkui.
"Monta hallaa koimme tämän jälkeen,
Mutta nyt on vakaa myös ja taattu
Tämä reima emäntäni tässä."
Maisemakuva.
(Hämeestä.)
Tien mutkasta katsele viljelysalaa:
Maat laajat, muokatut aukeaa --
Kas, kartano puistosta vilkkuu salaa!
Niin kaunis, vihreä, runsas maa,
Ett' oikein syömesi sinne halaa!
Heti luonasi loiva, multava rinne
Lepin, pihlajin, hiirenherneineen;
Maa neitsyellisen tuore, minne
Jää Ayrshire-karja pitkälleen,
Ja aura ei koskaan saapunut sinne.
Heti toisella puolen männikönlaita
Ja mökki, salvettu äskettäin,
Ja piirinsä sillä ja ympärysaita:
Mies laiha, mut harteva allapäin
Kivimäkeen kangella murtaa maita.
Ja maantieportilla kaksi lasta
-- Mökinlapsia -- pitkissä paidoissaan:
Pölypilvi on jäljellä matkustajasta,
Mut vielä he vartoo palkkiotaan,
Surun lapset, min suita särvin ei kasta.
Yli kaiken kellervä taivas päilyy,
Ja sappii päivä ja auteriss' ui;
Sää raskas, mut rauha luonnossa säilyy.
-- Vain taivaanranta punertui,
Ja musta lonka päällinnä häilyy.