I.

Haaveiluja.

Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla

vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin,

niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen

vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi,

mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin

vuosisadaksi nimitettävä.

Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa

enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta

pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma

satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja

että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta

seuraa mikrobeista ja bakterioista.

Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen

vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin

tytär.

Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin

kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki

väkevät tavallisesti ovat.

Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot,

kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä,

jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan

terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara,

ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin

kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa

ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.

Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat

läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä,

jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet,

eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.

Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin

äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri,

käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.

Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja,

ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti

näytelmätaidetta.

Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra

Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi

arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti

syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle

selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka

lauloi erään arian.

Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat

tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten

kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.

Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota

ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat

vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä

päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet

painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.

Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli

hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen,

esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun

kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi

tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa

keskusteli.

Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin

romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä",

"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten

Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.

Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista

kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori

tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo

vanhan herran ajoilta asti ollut.

Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset

ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja

valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun

hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä,

kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat

viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.

Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu

kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua

ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua

noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan

rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa

lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.

Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä

päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän;

siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de

Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin

suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".

Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen

oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua

semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.

Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen

ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja

tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen

ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten

huvituksekseen nauttivat.

Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen

alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa

neulomuksineen istui.

Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä

hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla

lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään

lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi

kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin

sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti

ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause

huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz

että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen

d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä

timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli

rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.

Mitään muuta kirjallista oppia ei Lorenzilla juuri paljoa ollut.

Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon

huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua,

johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti

häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan

liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä

todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl

siksi otettiin.

Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana

ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä

Lorenzia opetti.

Vindahl oli bergeniläinen, tunnokas luonteeltaan ja ontuva.

Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian

asiansa Lorenzille.

Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin

lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen

hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään

oli hänen kukkavihossaan ollut.

Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle

onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei

rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä

kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan

näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.

Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta

sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta.

Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud;

mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut

romantillinen.

Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle

näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä

liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä

miksikään ihailun esineeksi sopinut.

Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti,

että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan

hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli

rakkauteen taipumusta.

Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa

kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen

mielessään varsin toisessa valossa.

Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin

Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei

lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä

melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.

Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin

lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka

saattavat miehet oikein onnettomiksi -- sen tähden vaan, että heitä

sitten lohduttaa voisivat.

Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti

päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi

hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui

huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja

istahti heidän seuraansa.

Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä

heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat

yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli

seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui

vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä

leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi

joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään

piitannutkaan.