I.

"Aivan niin, juuri tässä pienen Kivi- ja Harmaasaaren välillä ajoi

rovasti vainaja vaimoneen lapsineen sulaan -- (knak, jää ritisee) noh,

eteenpäin nyt, Polle -- noh! ei mitään hätää, mutta tunnin kuluttua en

enää ajaisi tätä tietä, silloin tässä jo on railo."

"Onko toki säädyllistä viedä matkustajaa tämmöistä tietä?" kysyi

turkkiin puetettu herra, joka kyyristyneenä istui reessä, "onko vaan

säädyllistä? Minä teen muistutuksen seuraavan kestikievarin

päiväkirjaan."

"Oh, ei hätää mitään -- heissaa Polle -- ojennapas koipiasi, heposeni!

Saan sanoa herralle, että kun minä uskallan panna eläimeni alttiiksi,

niin ei herrankaan tarvitse pelätä -- (knak!) jää vähän ritisee, mutta

se on ilmanmuutteen tähden -- muuten, niin juuri tässä upposi rovasti

vainaja. Jää ei ole koskaan tällä kohden oikeen vahvaa, sillä tässä on

virtainen paikka, mutta nyt on ollut kovat pakkaset."

Matkustaja vaikeni ajatellen: olkoon menneeksi. Pian oli tuo

vaarallinen paikka kuljettuna ja Polle sai taas mennä lönköttää

tavallista kulkuaan; hevosen kaulassa oleva kellokin soi taas vanhalla

yksitoikkoisella tavallaan.

"Näkeekö herra tuolla kauempana pimeää mäntymetsää kohden siintävän

ikäänkuin saaren, jossa on lehdettömiä koivuja ja suuri tammi, joka

viittaa saaren itäistä puolta kohden?"

"Näen."

"Sitä sanotaan Ulpukansaareksi."

"Vai niin."

"Sillä, katsokaas siellä --"

"Kasvaa ulpukoita."

"Eipä niinkään; sillä on nimensä eräästä naisesta, joka nimitti itseään

Ulpukaksi. Hän eli saarella kaksi vuotta, kuoli siellä ja sinne hänet

hautasikin rovasti, joka upposi Uudentalon häistä palatessaan.

Kuitenkin niin ymmärrettävä, että se tapahtui kuusitoista vuotta sitten

ja rovasti upposi viime vuonna."

"Niin, sen kyllä ymmärrän, vaan miten oli Ulpukan laita?"

"Oi, siitä on pitkä juttu -- en minä tiedä, mutta Ulpukasta käy monta

kertomuta -- toiset sanovat hänen olleen prinsessan, toiset taas

neidin, joka kuului salaliittoon, minkä piti panna Gustavi Adolfi

viralta pois ja joka sentähden tuomittiin Tammisaareen, -- niin

nimitettiin saarta ennen muinoin, mutta se nyt on vaihtanut nimeä --

mutta maakirjassa on sillä vielä eteenkinpäin nimenä Tammisaari. Se

kuuluu Uudentalon alueesen ja on penikulman maasta; meidän käy matkamme

siitä sivutse, missä tupa on ja kapteeni on pystyttänyt uuden kiven

lähelle tupaa, ja kerrotaan että kapteeni käy siellä hyvin usein ja

sitte hän palaa sieltä punaisin silmin, eikä kukaan käy saarella paitsi

näin ja -- hm."

"Mitä sitte?"

"Niin katsokaas, herra. Te saisitte kyllä nähdä tuvan sisustan, jos

tahtoisitte; sillä minä olin utelias kerran kun kuljin tästä sivutse ja

menin sinne; ja miten hölkytinkään erästä luukkua, niin se aukeni ja

minä katsoin sisään --"

"Ja näit tavallisen tuvan."

"Eipä niinkään tavallisen -- uskokaa herra!"

"No, mimmoisen sitte?"

"Oi, siellä oli vaan kultaa ja silkkiä. -- Nyt hämärtää, ja jos herra

tahtoisi nähdä sen, niin voitte kyllä, kun ette vaan sitä kerro

kapteenille."

Matkustaja myöntyi ehdoitukseen ja matka suunnattiin Ulpukkasaarta

kohti, joka talvisen aamun hohteessa aikoi yhä selvemmin näkyä. Kohta

saapuivat he pienelle tuvalle, jonka haavikko peitti näkymättömiin ja

jota suojasi tuo mainittu suuri tammi. Aurinko nousi kirkkaana ja

ihanana, sen säteet kimaltelivat lumisilla kentillä ja kuuraisilla

puilla -- kaikki loisti purpuran ja hopean värisenä, kun talonpoika,

käyttäen entistä keinoaan, sai avanneeksi luukun ja matkustaja astui

lähemmäksi, tarkastaakseen autioksi heitetyn rakennuksen sisustaa.

Päivänvalon epävakaassa hohteessa, joka ikkunan ruutuihin loistaen

heitti pieneen huoneesen vaalean punaisen valon, näki matkustaja

kauniilla seinäpapereilla verhotun tuvan, jonka seiniä sitäpaitsi vielä

koristeli muutama öljymaalaus. Huone näytti käden koskemattomalta --

pieni kirjahylly oli huoneen toisessa nurkassa, yhdellä seinällä seisoi

mahonkipuinen laatikko ja toisessa nurkassa oli lasikuvun kattamana

marmorilta näyttävä kuva, joka esitti jotakin merenjumalaa, joka

sylissään piteli vesililjaa. Mutta lähinnä sitä ikkunaa, josta

tähysteltiin, oli kullalla rikkaasti koreiltu kannel. Monta kieltä siinä

oli katkennutta -- koko kantele näytti hyvin kolkolta ja rapistuneelta,

mutta sittekin hymyili kanteleen runkoa kaunistava keruupimin pää yhtä

suloisesti ja yhtä autuaana kuin muinoinkin.

Matkustaja vaipui syviin mietteisin, joista hänen kuitenkin pian

herätti talonpoika sanoilla: "Nyt kai sitte suljemme kurkistusreiän.

Eikö ole ihmeellistä -- hä?"

"Hyvin ihmeellistä," lausui matkustava herra. "Miten pitkä on

Niemelään?" kysäsi matkustaja, "se on kai näillä seuduin."

"Mitä vielä, tuolla kaukana se on -- tunnetteko herra Heikkilää?"

"Tunnen ja en tunne -- niin, kyllä minä tunnen hänen."

"Vai niin; hän on kapteenin poika, hän, vaikka on juuri kuin

meikäläinen."

"Ajapa sinne, ukkoseni."

"Vai niin -- no niin -- mutta eihän herra huoli kertoa, että me

saarella kävimme, siitä seuraisi vaan ikävyyksiä."

"En suinkaan; mutta miten on tuon asian laita?"

"Kas sitä minä en tiedä, mutta jossakin merkillisessä yhteydessä

kapteeni Heikkilä on tuon saarinaisen kanssa. Siitä ei enää kukaan koko

pitäjässä tiedä mitään, paitsi kapteeni itse ja vanha Mertta

Veräjätuvassa -- mutta akka on sekä sokea että kuuro, niin että ei

hänestä mitään selkoa saa ja sitä paitsi ei hän ole muiden ämmäin

tapainen."

"Miten niin?"

"Niin, kas hän voi olla kun niin tahtoo -- ja sen hän tekeekin."

Pian ajoivat he Niemelän kartanolle ja matkustaja astui reestä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli nuori mies, joka hakkasi puita. "Onko

herra Heikkilä kotona?" huusi matkustaja jotenkin tuimasti, niin kuin

tapana on, kun puhutellaan alempaa kansaa.

"Hm, se on hän itse," kuiski kyytimies.

"Hm, vai niin."

"On kyllä," arveli kirvesmies naurahtaen, "toden totta, Heikkilä on

kotona. Terve tuloa," lausui hän lähestyttyään vierastansa, "terve

tuloa! Mutta teidän luvallanne kysyen, mikä on nimenne, herra?"

"Nimeni on Arvelin, lääketiedettä lukenut filosofian kandidaati -- ja

matkustan tätä tietä, sanoakseni professori Malmilta terveisiä."

"Kiitoksia, kiitoksia! -- astukaa sisälle -- tehkää niin hyvin! --

miten se olikaan?"

"Kandidaati Arvelin," vastasi matkustaja ja kopisteli lunta jaloistaan;

"vaikka arvonimiä kyllä ei tarvita."

"Astukaa sisälle -- no, älkää kursailko! Kuule muoriseni! -- Tiedätkö,

tämä herra tulee yliopistosta ja tuo terveisiä Malmilta; sepä oli

oivallista -- no, ja Malm voi hyvin?"

"Niinpä todellakin, hän on onnellisin ihminen, minkä tunnen."

Tähän nauroi Heikkilä, nyökytti päätään vaimollensa ja sanoi: "kyllä

kuulee, ett'ei herra tunne meitä."

"Mutta, hyvänen aika!" virkkoi vaimo, joka oli ilomielinen ja erittäin

kaunis nainen, "eläähän Malm naimatonna."

"Niin, hän elää vaan tieteelleen."

"Vai niin; sanotaan hänen keittävän sekoituksia lasivadeissa ja että

hän on jonkinlainen apteekari."

"Hän on kemisti, luonnontutkija, mies, joka on tuottava isänmaalleen

kunniaa."

"Vai niin, mutta mitä hyötyä on semmoisista sekasotkuisista

keitoksista? Viime vuonna kirjoitti hän olleensa vähällä räjähdyttää

itsensä ilmaan, ja taas toisen kerran, että jotakin merkillistä ilmaa

oli joutunut hänen keuhkoihinsa, niin että hän siitä sai säryn

rintaansa. Mutta silloin Heikkilä kirjoitti hänelle, että hän

viisastuisi ja heittäisi mielestään semmoiset hullutukset."

Näiden mietteiden kestäessä oli tuolla kauniilla naisella niin totinen,

melkeenpä surullinen silmänluonti, että oli mahdoton nauraa hänen

pientä kykyään arvostella tieteiden arvaamatonta tärkeyttä.

Nuori matkustaja oli pääasiallisesti tyytyväinen oloonsa tuvassa, jossa

mikään ei ilmaissut enempää, kuin että se oli varakkaan ruotsalaisen

talonpojan maja, ottamatta lukuun muutamaa kaunista vaskipiirrosta,

jotka tavallisten Jönköpinkiläisten puupiirrosten asemesta koristivat

seiniä sekä että ikkunalaudalla raamatun ja virsikirjan vieressä, myös

oli maanviljelyskirjoja. Nuori vaimo askaroitsi lieden ääressä

valmistellen aamiaista ja talon perillinen, pieni, noin vuoden vanha

patruuna, istui orresta riippuvassa kopassa, joka oli kätkyen

sijaisena. Kyytimies oli myöskin jo käynyt sisälle ja Heikkilä tutki

vieraaltaan yhtä ja toista professori Malmista, johon hän myöskin

lisäsi, että se sentään oli kummallista, kun Malmista ei tullut pappia.

Suurus oli hetkisen päästä valmis. Lumivalkea vaate peitti

maalaamattoman pöydän; vastakirnutun voin lisäksi oli pöydälle asetettu

sievään järjestykseen munakeitosta, savustettua sian lihaa, erinomaisen

oiva juusto sekä hyvää surveleipää.

"Kas niin, herra Arvelin ja sinä Antti Ollinpoika, nyt haukkaamme

palasen," sanoi isäntä ja istui pöytään.

Meidän filosofian kandidaatimme mielestä kai oli vähän hullunkurista

syödä kyytimiehensä seurassa, vaan koe onnistui ja harvoin oli hän

syönyt niin ahmivalla ruokahalulla kuin nyt.

"Usein olen professori Malmin kuullut puhuvan herra Heikkilästä," sanoi

kandidaati.

"Niin isästäni."

"Ei, vaan teistä itsestä, herra."

"Minä en ole mikään herra -- sen kyllä hyvin näette -- minä olen

talonpoika ja tahdonkin olla talonpoika -- sen tietää Malm yhtä hyvin

kuin minä itsekin."

"Kyllä -- mutta minä ajattelin että --"

"No niin, kas siten ajattelee kaikki, siitä ei ole mitään sanomista;

mutta jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin sanokaa vaan minua

Heikkiläksi tai ennemmin Erkiksi, sillä se on ristimänimeni, ja

vaimoani Kristiinaksi tai Tiinaksi ja poika tuolla kopassa on nimeltään

Pekka Aapo Malmin mukaan, josta pidän kuin veljestäni, vaikka hän onkin

vaan lankoni ja vaari Uudessatalossa isäni jälkeen."

"Uudessatalossa," virkkoi kandidaati, "Uusitalo on kai suuri kartano?"

"Ei suinkaan, vaan talo, ja tämä on neljännes kruunun manttaalia."

Ulpukkasaari oli liiaksi jännittänyt kandidaatin uteliaisuutta,

voidakseen olla sen nimeä mainitsematta, etenkin kun hän luuli Erkki

Heikkilältä saavansa tietoja tuossa historiassa.

"Vai niin, eikö suurempi; mutta (kyytimiehelle) luulen kuulleeni sinun

sanoneen, että saaret, joiden sivutse kulimme, olivat Uudentalon

aluetta."

"Ei muut kuin yksi."

"Niin, nyt muistankin, se -- miten se taas olikaan?"

"_Tammisaari_," virkkoi Erkki.

"Aivan niin, siten se olikin, -- se näkyi, olleen jotensakin suuri."

"Eipä niinkään, isäni käyttää sitä vaan lammaslaitumena."

"Onhan siellä toki torppa; luulin nähneeni siellä rakennuksen."

Erkin kasvot synkistyivät ja vaimonsa heilutti häälyvää kätkyttä

kiivaammin kuin ennen.

"Se on tyhjillään," sanoi Erkki; "mutta olkaa hyvä ja ottakaa mitä on

tarjottavaa -- tehkää niin hyvin!"

Oli siis selvää, että jotakin salaista, jotakin erinomaisen merkillistä

eli yhteydessä Ulpukkasaaren jutun kanssa -- mutta miten saada selvä

siitä? Tietohalu on nuoren kansan hyvä avu, emme siis saa paheksia,

että kandidaati Arvelin tahtoi saada selon asiassa. Hän ei kuitenkaan

saanut tilaisuutta tarttuakseen johtolankaan, vaan hänen täytyi jatkaa

matkaansa, saatuaan tuhansittain terveisiä professori Malmille.

"Kuinka pelkäsin, että herra puhuisi pääni paulaan," pakisi kyytimies,

kun he olivat ehtineet vähän matkan talosta.

"Mitenkä niin?"

"Niin, kun herra mainitsi saarta."

"Eihän se ollut vaarallista; luulen itselläni olevan oikeuden nähdä

omilla silmilläni ja ottaa selko asiasta."

"Niin, niin, se on tietty."

"Mutta etkö sinä tiedä siitä asiasta mitään?"

"Tiedän kyllä vähäsen."

"Noh, tuo kuuluville sitte!" jupisi kandidaati närkästyneenä samalla

tavalla kuin jos joku, kokiessaan päästä laatikkoonsa, huomaisi lukon

olevan sekaannuksissa ja avaimen suulle jääneenä eikä kiertyvän edes

eikä takaisin. Kyytimies kertoi jutun, jossa oikeastaan ei ollut mitään

ajatusta, niin että kandidaati sen kuultuansa oli jotenkin yhtä viisas

kuin sitä ennenkin; mutta uteliaisuutensa on hän juurruttanut muihin,

joten historia on tullut niin tutuksi, että se voi olla kertomuksen

aineena.