Aksel tulee ulkoa Hakon kuninkaan kanssa, jonka oikea
käsivarsi on haavoitettu.
AKSEL.
Me täällä, turvan hetkeks saamme, Herran
Pyhässä huoneess'. Istu penkille
Ja suo mun käsivartes sitoa.
Tuleehan urhon haavanhoito taitaa;
Apua ain' ei käsill' ole. -- Haava
On syvä, tok' ei vaaraa. -- Siteeks vaan
Jos jotain ois.
HAKON.
Mua kipeämmin koskee
Sun hyvyytes, kuin Erling Kalton miekka.
AKSEL.
Uskollisuuttan' älä viero. Vastoin
Sen aiett' ois se aivan.
(Tavottaa povestaan ja saa esiin erään liinan,
säpsähtää, mutta toimentuu kohta ja sanoo:)
Täss' on liinaa.
HAKON.
Miks säpsähdit? Voi, kaikkivaltias!
Sen liinan tunnen.
AKSEL.
Tuskas hillitse!
HAKON.
Sä sidot mua sillä vaattehella?
AKSEL.
Niin, ett'ei kuiviin juokse veresi.
HAKON.
Sä sidot mua sillä vaattehella,
Joll' onnesi ma raastoin?
AKSEL.
Herra, toinen
Tää liina on.
HAKON.
Ei, ei. Se on se vaate,
Jonk' inha Knuuti halkais', Aksel, sun
Ja Valpur sulon välillä. Sen tunnen.
Voi, älä kääri sitä käsivarteen,
Se polttaa enemmän ja lisää tuskaa.
AKSEL.
Se luonnollist' on, että haava polttaa
Ja kääre kivistää. Nyt mieltäs malta
Ja lepää hetki, kuninkaani. Sitte
Vasemmin käsin miekkaan käy ja seuraa
Taas Akselia vihollistas vastaan.
Väkeä kuninkaan läss'olo tukee;
Ja oikeana kätenäs ma olen.
HAKON.
Halveksijanko salakostoa
On tuo? Vai luonnon tosijaloutta?
Kuink' ymmärrän sua? Hakonin pään päälle
Kokootko tulisia hiiliä?
AKSEL.
Ma Jumal' avit' uskollisna tahdon
Sua palvella, en loukata, en syyttää.
HAKON.
Haa, kovin koskee mua tuo mielen uljuus.
Voi, kurja Hakon! Sinun paras urhos
Sua halveksii.
AKSEL.
Kautt' taivaan Herran, arvoss'
Sua pidän, Hakon; kautta Valpurini!
HAKON.
Nyt, serkku, uskon. Valan kalliin vannoit.
No; -- niin jos on, niin -- Hakon käyttäytyi
Kuninkaan-istuimella innokkaana
Rakastajana, vaan ei heittiönä.
AKSEL.
Ken lemmen voiman tuntee, tietää myös
Sen vaikutukset.
HAKON.
Puhut, oiva uros,
Omasta sydämestän'! Jaloutes,
Uskollisuutes mua liikuttaa.
(Yht'äkkia tuimasti.)
Ja kuitenkin, -- jos luulisit, ett' tuo
On naisellista herkkämielisyyttä,
On ruumiin tuskan tuottama; -- niin, Aksel!
Kupeeltan' miekan käsin vasemmin
Mä sieppaisin ja vaatisin sua hengen
Edestä otteluun.
AKSEL.
Ma vannoin kautta
Mun Valpurin', ett' arvoss' sua pidän.
HAKON.
No niin! Myös _korkeassa_ arvoss' on sun
Mua pitäminen. Sillä uhrin teen
Ma sulle, Aksel! Mutta uhrin suuren;
Se tarpeen on, ett' oivallat sen arvon.
AKSEL.
Mun herrani!
HAKON.
Mä näen, mit' uskallan,
Kun moisen lahjan tässä tilass' annan:
"Nyt auenneet tuon uljaan pojan silmät
Tok' on; valaistuimensa turvan tarpeen
Hän havaitsee; nyt täytyy urostensa
Uskollisuuteen hänen turvata,
Ja siksi immen ystävän hän ostaa,
Kun sydän täynn' on tuskaa, hätää!" Hyi!
Sua vihaisin, sua sanoisin ma raa'aks
Viholliseksi, tylyn tunnottomaks,
Jos arvelisit niin.
AKSEL.
Mun kuninkaani!
HAKON.
Valpurin tähden Hakon Norjan kruunun
Nyt kadottaa, mut Valpurin -- hän itse
Valpurin tähden kadottaa. Niin, huomaa
Mun lahjan' arvo! Voitonhalun vuoks ei
Vähempää suuremmalla palkita.
AKSEL.
Oi, jalo serkku!
HAKON.
Mut ma horjahduin;
Sun puhdas sielus, jalo mieles silmän'
On aukaissut; ja urheasti -- sillä
Mä hyvää tarkoitan -- mä hillitsen
Mun sydämeni himoa, ja annan
Sun Valpurisi sulle; annan sulle,
Min rakkaimpana maailmassa pidän.
Mua oikein tunne, -- uhrauksen' huomaa!
AKSEL.
Sen näen, sen taivas näkee, jalo Hakon!
HAKON.
Syleile mua nyt!
AKSEL.
Käs'varttas varo!
HAKON.
Nyt haav' ei enää polta, kivistä
Ei vaate; raittiin yrtinmehun lailla
Se vilvoittaa.
AKSEL.
Oi, kuninkaan'!
HAKON.
Nyt Erling
Hakonin voittakohon! Hakon itsens'
Uljaasti voitti; hänen voittonsa
On suurin.
AKSEL.
Mut ei saa se jäädä sikseen;
Myös voiton toisen voittaa tahdomme.
(Hälinää kuuluu kirkon ulkopuolelta.)
Nyt huolet' ole. Vähän vielä lepää!
Sun kultakypäris on raskas, pääsi
Jo kevennystä kaipaa: kypäris
Mun anna ottaa! Tuoss' saat mun sen sijaan,
Se köykäisemp' on.
(Hälinä paisuu; Aksel viskaisee hartioillensa kuninkaan
purppurakaapun, joka haavaa sidottaissa on hellinnyt.)
HAKON.
Mitä teet sa, Aksel?
AKSEL.
Vaan huolet' ollos, herra! Joku tulee;
Vihollisia ehkä; kilpenäs
Suo Akselin siis olla.
Vihollisjoukko ryntää sisään.
PÄÄMIES.
Tuolla on
Hän, tuolla! Tuopa kultakypärissä,
Purppurakaapuss'. Se on kuningas.
Sen päälle syöskää, surmatkaa hän.
HAKON.
Aksel!
Oi, nyt ma kumman käytöksesi tajuun.
Takaisin kypär' anna.
AKSEL.
Vedä miekkas!
Asetu niin, ett' oikeata kättäs
Ruumiini suojaa. Kun saat tilaisuuden,
Niin lyö, ja vetäy jälleen takaisin!
(Huutaa:)
Tulkaatte tänne, raukat! Täss' on Hakon,
Ja paljas miekkans' on. Hän Herran huoneess'
Ei ilkimurhaa pelkää. Tänne tulkaa,
Te heittiöt, jotk' ette tohdi seista
Mies miestä vastaan kunnon taistelussa,
Vaan kultaa kuninkahan murhall' ostaa.
Janosta leijonan tää kieli vilkkuu,
Verellä ilkiöin se virvoittaitkoon!
HAKON (vetää miekkansa).
Hän peijaa teitä! Norjan valtias
On tässä; rosvot käsin vasemmin
Hän kaataa.
AKSEL.
Vaiti, Aksel Thordinpoika!
Sa haavoitettu olet; Hakon itse
Voi puolustaita.
VIHOLLINEN.
Käykää päälle, käykää!
(Ottelu. TOISTEN SOTURIEN hälinää kuuluu ulkoa; huudetaan:)
Avuksi! Kuninkahan avuksi!
Hänt' ahdistetaan.
VlHOLLIS-SOTURI (Akselille).
Apu myöhästyy!
(Haavoittaa hänet.)
Paetkaa! Joutuin! Hän jo kaatui. Syöskää
Väkevin voimin läpi virsupoikain
Luo Erlingin. Jo Hakon kaatui. Pois!
Reinen Sigurd ja Wilhelm syöksevät sisään,
virsumies-joukko muassaan.
SIGURD.
Murhaajat lyökää, pistäkää! Ja takaa
Niit' ajakaa!
(Viholliset ajetaan pakoon. Kuninkaalle:)
Sun henkes pelastui.
(Havaitsee Akselin.)
Ka, mitä? Akselilla kuninkaan
On kaappu, kypäri? On verissään?
AKSEL (kuninkaalle).
Taas kypäris nyt ota! Liian raskas
Nyt _mulle_ on se. Seuraa urhojas
Ja kera sotaveljen' jätä minut.
HAKON.
Oi, serkku! Onko haavas --
AKSEL.
Jätä minut,
Kuningas! Vihollista vastaan rynnä!
Häväistys kosta! Sigurdia seuraa,
Uroita koskusverhoisia!
SIGURD.
Niin, Hakon!
Trondhjemin kuningasta puoltamaan
On itse Norjan metsä varustaunut.
Kas noita urhoj', ohtoj', aarnia!
Oikeita tunturien kuusia.
Ja haarniskoina kaarna verhoo uljaat,
Ravakkaat rinnat; leppäsaitat, kärjin
Liedessä karaistuina, keihäin' ovat.
Niin sotivat he eestä kodin rauhan,
Kuninkaan kunnian. Käy joukon johtoon!
Niin ryntäin veikon kuolon kostoon saamme.
Sa kuolon oivan kuolet, Aksel veikko!
Edestä kuninkaasi. Mekin pian
Kenties sua seuraamme ja tervehdimme
Sua luona Jumalan. Nyt tule, Hakon!
Hän ystävänsä kanssa jätä. Elo
Se halaa sotaa, mutta kuolo rauhaa.
HAKON (urhoille, osottaen Akseliin).
Te Norjan miehet! Eestä kuninkaansa
Hän kalpen'.
VIRSUMIEHET (sysäävät maltittomina puukeihäitänsä laattiaan).
Eestä kuninkaamme mekin
Halaamme kalveta! Vie meitä kuoloon,
Vie vihollista vastaan!
HAKON (syleilee Akselia).
Hyvästi!
Viel' eellä päivän laskun tavataan.
(Seuraa uroita.)
WILHELM (lähestyy Akselia).
Mun veikkon', onko haavas kuolettava?
AKSEL.
On. Hartioiltan' olus ota; tuppi
Siit' irroita, se hieno vaate anna,
Sill' että hetken veren juoksua
Voin estää, koettaa elää. Kiitos! Vie
Nyt tuonne minut, pylvään luo, joss' on
Mun Valpurini nimi. Tässä on
Mun hyvä olla. Pane pylvään nojaan
Mun selkän', ett'en kaadu, kun ma kuolen.
WILHELM.
Kärsitkö tuskaa?
AKSEL.
En; vaan rauhallinen
On sydämeni.
WILHELM;
Valpurias etkö
Viel' ennen kuolemaasi mieli nähdä,
Elossa tässä kerran viel'?
AKSEL.
Oi, Wilho!
WILHELM.
Ma kohta riennän hänet tuomaan.
AKSEL.
Varro!
Niin, Wilho, käydä vois, ett' Akselia
Ei enää olekaan, kun Valpur saapuu;
Siis sielun' valiolle sano: Valpur
Nimeä kuiskas Aksel kuollessaan.
WILHELM.
Sen sanon.
AKSEL.
Ett' on Hakon kunnon urho;
Ett' Aksel hänen suhteen toivossaan
Ei pettynyt.
WILHELM.
Sen teen.
AKSEL.
Vie Immersborgiin
Terveisen' oiva Helfrid siskolleni,
Ja hälle sulin kiitos sano niistä
Tunteista, murheist', iloista, hän joita
Veljensä kanssa lapsest' asti jakoi.
Ah, hyvin tunsi, ymmärsi hän minut.
Ja sano: Aksel Helfrid siskoaan
Ei unhottanut kuolinhetkellään.
WILHELM.
Niin teen. Mä hälle tervehdykses sanon.
AKSEL.
Vaan Valpurille ennen kaikkia!
Hellästi halaan haudass' saada vieress'
Armaani ruumiin nukkua, kun hänen
Elonsa tääll' on päättynyt.
WILHELM.
Niin saat.
Viel' onko muut'?
AKSEL.
Ei muuta.
WILHELM.
Siis -- nyt lähden.
AKSEL (kättään hänelle kurottaen).
Mun oiva, kunnon sotaveljen'! Kiitos
Uskollisuudest', ystävyydestäs!
Sen töin sa osotit, vaan sanoin harvoin.
Nyt ota kädestäni väsyneestä
Eloni hyväst'jättö!
WILHELM.
Hyvästi!
Hyvästi!
AKSEL.
Ystäväskö olin, Wilho?
WILHELM.
Mun ainoan'. Nyt ei mull' ole ketään.
(Menee.)
AKSEL (yksin).
Ma kuolen eestä maani, kuninkahan;
Mik' urho toivoo kuoloon parempahan?
Ma turvall' luokses tulen, Jumalan'!
Taas tapaan siellä Valpur rakkahani,
Siell' Akselin hän ompi morsian,
Siell' ei vie kenkään multa armastani.
(Päivä paistaa kuorin akkunasta.)
Oi, nuori Koitar kaunis! Koittamahan
Sa saavut, rauennutta katsomahan;
Sa kasvot kalvaan saatat lempeiksi.
Pian aamurusko armas mulle loistaa,
Mi milloinkaan ei ehdi helteeksi,
Ja iltarusko, jot' ei mikään poista. --
Ei pettäneet mun toivon': uskollisen
Jumala antoi mulle armahisen,
Ja ystävän ja kunnon kuninkaan,
Min maine hyvä on ja sydän ynnä,
Jonk' elon pelast' Aksel kuolollaan.
Niin, Aksel, kuole, -- oletp' elänynnä.
Tuoll', armas, seppelehen ikuisista
Enkelit sitoo sinisirkkuisista;
Ei siihen koske miekka himoisen.
Siell' Aksel, kirkastumia vastaas tullen,
On ansaitseva sinut, ainoisen,
Miss' sula rakkaus ei rikos mullen.
Hyvästi, Valpurini!
(Kuolee.)
Wilhelm tulee, Valpuri hänen muassaan.
WILHELM.
Hän viel' elää.
Sa kuulitko? Hän Valpuria maini.
VALPURI.
Ma sain jäähyväisensä viimeisen.
(Katselee häntä.)
Ei elä hän. Oi, Aksel, elätkö?
Jos elät, silmäs avaa viime kerta,
Sa jalo henki, vala siunaus
Lakastuneesta kalman katseestasi
Valpuris päälle. Ei hän elä enää. --
Jo kuoli hän. -- Ja "Valpur" huulillaan. --
Niin, loppuun taistellut sa olet, sulho! --
Edestä kuninkaansapa hän kaatui?
WILHELM.
Niin, sankarina.
VALPURI.
Kuinka kaunis kuolo!
Se paljon paremp' on, kuin mailla vieraill'
Eloa koetella maanpakolaisna,
Ja sydänsuruun, Aksel, surkastua.
Nyt, armas kulta, et sä kärsi enää.
Ikuisen kunnian nyt olet saanut.
Sun synnyinmaasi, jalo Norja-emo,
Upeilee uljaast' Aksel pojastaan.
Sun nimes kauan vereksessä muistoss'
Alati hänen huuliltansa kuuluu
Ja maine keräjillä usein puhuu
Sun urotyöstäs; naisten tuvass' illoin
Monesti vanha laulu lauletaan
Uskollisuudestasi, lemmestäs.
(Wilhelmille.)
Kuink' kaunis kuoloss' on hän! Kelmeällä
Otsalla kutrit kiemuroivat.
(Käsin järjestäen niitä.)
Noin!
Ei saa tuot' otsaa peittää. Jalona
Ja korkeana kaartuu se, kuin taivas.
Hän kuolossansa hymyy.
(Suutelee häntä.)
Armas Aksel,
Hyvästi! Valpuris jo tulee pian.
Jo pian!
WILHELM.
Sa vaalas olet, jalo Valpur!
VALPURI.
On Aksel vaalaamp'. Ollos, hyvä Wilhelm,
Nyt vait. Äl' aatteitani häiritse!
(Haaveksien:)
Kuin herttaista on täällä kirkossa!
Iloisna päivä ikkunasta paistaa,
Kuin eilen tähän aikaan, jolloin, Aksel,
Ens'kerran Valpurin sä syliis suljit.
Kuin kotoist', ihanaa on täällä kirkoss'!
Elämme täällä ihan tyytyväisnä,
Asumme vastatuksin, hiljaan; sinä
Isäsi luona, Valpur äitinsä.
Ja kello kun kakstoista lyö ja koivuss'
Edessä akkunamme rastas laulaa, --
Niin muuri aukee, marmor'peite poistuu;
Me Harald Gillen haudall' yhdymme;
Käs'kädess' alttaria kohden käymme
Ja kuoriin kuutamolla istumme;
Kuu kasvoillemme kalpeille kun luopi
Hopeisen valon, kuuntelemme rastaan
Keväistä laulua ja muistelemme
Uskollisuuttamme ja lempeämme
Elossa tässä. Tuonne kuu kun piilee,
Taas huolin vitkaan peräydymme, kiertäin
Kolmasti Harald Gillen hautakiven.
Pysäämme sitte; hellät, lemmekkäät
Hyvästit tulevaksi yöksi teemme.
Syvässä haudass' sikein uinoamme,
Tuoll' ulkona kun ihmislapset hyörii.
WILHELM.
Sit' Aksel toivoi, että samaan hautaan
Sijansa sais, kuin Valpur.
VALPURI.
Samaan hautaan?
Ah, sehän suloista. Mut, jalo ritar',
Ei käy se laatuun. Kihloiss' eivät Aksel
Ja Valpur olleet. Voi, ei käy se laatuun.
Mit' antaisinkaan, sama tammiarkku
Jos Valpurin ja Aksel sulhon ruumiin
Sais tallettaa; -- vaan, jalo Wilhelm,
(Tirkistää eteensä.)
mikä
Tomussa, Harald Gillen hautakiven
Raossa tuolla kiiluu?
WILHELM.
Sormus, jos
Näen oikein.
VALPURI.
Sormus?
WILHELM (ottaa ylös sen).
Niin, se Akselin
On sormus. Tunnen sen.
VALPURI.
Se hautaan siis
Ei kierinyt? Es'isämme! Oi, nyt mä
Tajuan sinut; tajusinpa kohta.
Mun sormukseni mulle anna!
(Panee sen sormeensa.)
Aksel!
Nyt kihlattusi olen. Akselin
Nyt olen morsian! Nyt samaan hautaan
Me saadaan haudata.
WILHELM.
Oi, tyttö raukka!
VALPURI.
Vai raukka? Ei, vaan tyttö onnellinen!
Sa, jalo ystäväni! -- ystäväksen'
Sua sanon, sillä ystäv' Akselin
Sa olit; -- ystäväni, taidathan
Tuon vanhan laulun Aake ritarista
Ja Elsa neidosta?
WILHELM.
Sen Tanskan piispa
Ol' äitilleni opettanut; hän sen
Opetti mulle piennä ollessani.
VALPURI.
Sen vielä toki muistat.
WILHELM.
Varsin hyvin.
VALPURI.
Se hupaist' on! -- Mun Akselini sanoi
Sull' oivan äänen olevan; ei hennon,
Mik' eloss' ihmisiä himartaa,
Vaan jalon, vahvan, järeän, kuin ois
Se haudasta. Niin, jalo Wilhelm, teetkö
Sen hyvän mulle Akselin ja teidän
Välisen ystävyyden tähden, että
Sen laulun Valpurille laulat, jolloin
Hän vastavuoroon panee sormuksensa
Akselin kelmeähän sormeen.
WILHELM.
Sit'
En epää, jos se sulle lohduks on.
VALPURI.
Sua oivaks harpunsoittajaksi sanoi
Mun Akselini.
WILHELM.
Kuohuvata mieltän'
Useinkin harpun ääni vaimentaa.
VALPURI.
No niin! Sä näetkö, jalo Wilhelm, tuolla
On loukoss' äitin' haudan luona harppu.
Mont' unetonta yötä Valpur ääntään
Korotti hautain keskellä sen kanssa.
Mont' erää ritar' Aaken laulun sillä
Aloitti hän. En päähän koskaan päässyt,
Kun kuuma kyynelvirta vienon äänen
Jo vaivutti. Vaan, jalo ritarini,
Jumala lujemman soi luonnon sulle;
Sa harppu ota, tuonne vastapäätä
Mun Akselian' istu, pylvään viereen;
Ja laula kielten soitoll' laulu loppuun,
Joll' aikaa Valpur vieress' Akselinsa
On polvillaan. Äl' ylös nouse
Myös ennen, kuin on kaikki ohi, Elsa
Kun Aakeaan on kuoloon seurannut.
WILHELM.
Ma koitteess' aamun lohdun sulle laulan.
(Valpuri lankee polvillensa Akselin ruumiin viereen,
Wilhelm ottaa harpun, istuutuu ja laulaa:)
Oli ritari Aake,
Hän saapui saarehen;
Hän kihlas Elsa neidon,
Tuon immen suloisen;
Hän kihlas Elsa neidon,
Kullalla kihlasi;
Kuukausi siitä kului --
Hän maassa makasi.
Olipa Elsa neito,
Hän hivui huolessaan;
Sen kuuli ritari Aake
Syvässä haudassaan.
Jo nousi ritari Aake,
Sai arkkuns' olalleen,
Ja luoksi neidon joutui,
Vaan vaivaks itselleen.
Hän arkull' ovea kolkkoi,
Kun haamu oli hän.
Sa kuule, Elsa neito,
Ylkä laske sisähän.
Ja vastasi Elsa neito:
Ma lasken, jos vieläkin
Voit Jesusta mainiella
Niin kuin voit ennenkin.
Aina kun iloitseva
Sa olet ja riemuinen,
Niin ompi arkkuni sisus
Juur' punaruusuinen.
Aina kun sureileva
Sa olet ja murheinen,
Niin ompi arkkuni sisus
Juur' verinen, hurmeinen.
Jo kukko valpas laulaa,
Mun täytyy hautahan;
Kaikk' kuolleet hautaan käyvät,
Siis riennän seurahan.
Taivasta kohden katso
Ja tähtein kulkua,
Niin huomaat, kuinka hiljaa
Yö ompi kulussa.
Katsoipa Elsa neito
Jo tähtein kulkua.
Vaan hautaan kuollut vaipui,
Ei näy nyt sulhoa.
Men' Elsa neito kotiin,
Hän syvään sureksi;
Kuukausi siitä kului --
Jo maassa makasi.
(Wilhelm on ääneti; Valpuri makaa
liikkumatonna, pää Akselin käsivarrella.)
WILHELM.
Jo laulu loppui, jalo Valpur! -- Valpur!
(Nousee seisoalle.)
Taas ylös nouse! Laulu loppui. Hän
Ei liikahda. -- On kalvas, kylmä. Enää
Ei hengikään. -- Tät' aavistin! Oi, Valpur
On kuollut! Niin kuin Nanna Baldurinsa,
Kuin Inker' Hjalmarinsa keralla
Ja Elsa Aaken. Hänen sydämensä
Surusta särkyi sulhon ruumiin ääreen. --
Uskollisuutta oi, kuink' olet suuri
Sa Pohjan perillä! -- Tuoss' sylitysten
Hengettöminä ovat nyt, mut hengin
Yhdistyneinä luona Jumalan!
Ja hautavirren teille Wilhelm veisas'.
Se ystävyyden viime tehtäv' oli.
(Sotasoitantoa kuuluu ulkoa.)
GOTTFRID tulee.
Kuningas Hakon kaatui, Erling voittaa.
Kuninkaan ruumis tuodaan tänne.
WILHELM.
Kuollut
On koko Gillen suku siis. -- Nyt, Gottfrid,
Luo piispan riennä, vie hän laivaan; siellä
Mua varro. Ennen päivän laskua
Me Trondjemista purjehdimme pois.
(Palvelija menee. Wilhelm paljastaa miekkansa.)
Ja nyt, mun armaat ystäväni! Siks
Kun hauta aukenee ja yhteen liittää,
Mit' elo erillänsä piti, siksi
Uskollisena ystävänä Wilhelm
Osottaa teille viime kunniaa.
Ruumiinne vartijana seison; lasken,
Ritari uljas, kilpes, miekkas, armaas
Kukilla koreiltuna, arkulles,
Ja kirkkaaseen ma vaskilaattaan piirrän:
Täss' Aksel Thordinpoika lepää ynnä
Ihana Valpur; kuninkaalleen Aksel,
Yljälleen Valpur uskollisna kuoli.