Puhuin sinulle äsken, Markus, ikäänkuin olisin uskonut, että ihmisten
lunastus olisi ristiinnaulitun Jesuksen työtä, koska tiedän, että
sellainen on kristittyjen usko ja koetin mukautua tähän ajatukseen
siten paremmin käsittääkseni niiden erehdyksen, jotka uskovat
Judaksen ikuisesti tuomituksi. Mutta itse asiassa ei Jesus minun
silmissäni ole muuta kuin Basilideen ja Valentinuksen edeltäjä. Mitä
taas lunastusmysteriaan tulee, niin selitän teille, rakkaat ystävät,
jos vain tahdotte kuulla, millä lailla se todellisuudessa maan päällä
on suoritettu.
Vieraat antoivat suostumuksen merkin. Cerekselle pyhitettyjä uhreja
kantavain Atenan neitseitten tavoin astui silloin sisälle kevein,
näkymättömän huilun säestämin askelin kaksitoista nuorta tyttöä,
jotka päänsä päällä kantoivat granaateilla ja omenoilla täytettyjä
koreja. He asettivat korit pöydälle; huilu vaikeni ja Zenothemis
puhui näin:
-- Kun Eunoia, Jumalan ajatus, oli luonut maailman, uskoi
hän enkeleille sen johdon. Mutta nämä eivät säilyttäneetkään
sitä ylevämmyyttä, joka sopii hallitsijoille. Nähdessään että
ihmisten tyttäret olivat kauniita, yllättivät he heidät illoin
vesilähteitten reunoilla ja sekaantuivat heihin. Näistä avioista
syntyi väkivaltainen ihmisrotu, joka täytti maailman vääryydellä
ja julmuudella, ja teiden pöly sai juoda viatonta verta. Tämän
nähdessään tuli Eunoia äärettömän murheelliseksi.
"-- Tuon olen siis minä saanut aikaan, huokasi hän kumartuen maailman
puoleen. Minun erehdykseni tähden ovat lapsiraukkani joutuneet kovan
kohtalon alaisiksi. Heidän kärsimyksensä on minun syyni ja minä
tahdon sen sovittaa. Itse Jumalakaan, joka ajattelee ainoastaan
minun kauttani, ei voisi antaa heille enää takaisin heidän entistä
puhtauttaan. Mikä on tehty, se on tehty, ja luomistyö on ainaiseksi
pilalla. Mutta ainakaan en tule jättämään luotujani. Jos en voikaan
tehdä heitä onnellisiksi niinkuin minä olen, voin ainakin tehdä
itseni onnettomaksi niinkuin he. Koska olen tehnyt sen erehdyksen,
että olen antanut heille ruumiin, joka heidät alentaa, olen ottava
itsekin samanlaisen ruumiin ja elävä heidän keskellään."
Näin puhuttuaan Eunoia laskeutui maan päälle ja ruumiillistui erään
argolilaisen naisen kohdussa. Hän syntyi sitten maailmaan pienenä
ja hentona ja sai nimekseen Helena. Ihmisten töitä toimitellen
varttui hän pian suloudessa ja kauneudessa ja tuli himotuimmaksi
kaikista naisista, niinkuin hän sen oli päättänytkin, saadakseen
kuolevaisessa ruumiissaan kokea kaikki häpeät ja tahrat. Ollen
irstaiden ja väkivaltaisten miesten tahdoton saalis mukautui hän
ryöstöön, ja aviorikokseen sovittaakseen siten kaikki aviorikokset,
kaikki väkivallan työt ja vääryydet ja aiheutti kauneudellaan
kokonaisten kansojen perikadon, jotta Jumala voisi antaa anteeksi
maailman rikokset. Eikä koskaan taivaallinen ajatus Eunoia ollut niin
ihailtava kuin näinä päivinä, jolloin hän naisen hahmossa harjoitti
haureutta sekä sankarien että paimenten kera. Runoilijat aavistivat
hänen jumaluutensa kuvatessaan hänet niin levolliseksi, niin ylvääksi
ja kohtalokkaaksi ja omistaessaan hänelle tämän huudahduksen: "Oi,
sielu, hiljainen kuin valtamerten rauha!"
Täten syöksi sääli Eunoian kurjuuteen ja kärsimykseen. Hän kuoli ja
argolilaiset näyttävät vieläkin hänen hautaansa, sillä hänen täytyi
aistihuumauksen jälkeen oppia tuntemaan myöskin kuolema ja syödä
kaikki ne katkerat hedelmät, joita hän oli kylvänyt. Mutta erottuaan
Helenan hajoavasta ruumiista pukeutui hän toiseen naishahmoon ja
antautui uudestaan tihutöille alttiiksi. Näin kulkien ruumiista
ruumiiseen ja jakaen kanssamme ajankuorman, hän ottaa päällensä
maailman synnit. Hänen uhrauksensa ei ole joutuva hukkaan. Liittyen
meihin lihan siteillä, rakastaen ja itkien yhdessä kanssamme, hän
suorittaa omaansa ja meidän lunastustyötämme ja kantaa meidät kerran
valkoisella rinnallaan jälleen voitetun taivaan rauhaan.